Random header image... Refresh for more!

Eurooppa-ohjelma

Jukka Peltokoski & Antti Ronkainen

1990-luvulla yhteiskunnalliset liikkeet avasivat keskustelua “sosiaalisesta Euroopasta”. Tänään tähän keskusteluun on palattava – talouskriisin merkeissä. Oli Euroopan unionista mitä mieltä tahansa, on Eurooppa sidottu yhteiseen kohtaloon. Pankkiirien, sijoittajien ja keinottelijoiden vastuu on organisoitu historiallisessa jytkyssä työväenluokan, veronmaksajien ja vähäosaisten kannettavaksi. Näin on tapahtunut “demokraattisen” julkisen vallan toimesta. Paluuta lähtöruutuun ei ole.

Uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä EU:ta ei ole koskaan koettu yksinkertaisesti vain uusliberalistiseksi “pahan projektiksi”, joka syö “meidän riippumattomuuttamme”. Uusissa liikkeissä on aina 1960-luvun tapahtumista saakka rakennettu maailmankansalaisen identiteettiä, eikä poliittista positiota niissä oteta muutenkaan kansallismielisesti, vaan kapitalismin vastaisesti.

Samalla liikkeissä on kuitenkin ymmärretty, ettei mikään poliittinen valta voi syntyä ilman jonkinlaista sisällissotaa työn ja pääoman välillä. Uuden sosiaalisen Euroopan synnyttäminen näyttäytyy siten liikkeissä aikamme keskeisenä yhteiskunnallisena tehtävänä. Liikkeille EU onkin ollut myös poliittinen mahdollisuus avata jälkikansallista yhteiskunnallista debattia uusista yhteiskunnallisista oikeuksista, kuten vapaasta liikkuvuudesta ja perustulosta, sekä pääoma- ja finanssiverotuksen uusista muodoista.

Sosiaaliseksi Euroopaksi on kutsuttu projektia, joka kehittäisi eurooppalaista vastavoimaa globaalille kapitalismille. Eurooppa-projekti on kuitenkin kohdannut suuria vaikeuksia. Syyskuun 11. päivän tapahtumat palauttivat pinnalle perinteiset antiamerikkalaiset ja imperialistiset teemat. Vain hieman myöhemmin Euroopan unionin perustuslakiprosessin katkeaminen kriisiytti juridisen prosessin, jonka puitteissa sosiaalista Eurooppaa olisi voinut ajaa. Keskustelu Euroopasta uutena poliittisena tilana tyrehtyi.

Poliittisen vasemmiston suhtautuminen Eurooppaan on ollut skitsofreenistä. Yhtäältä “änkyrät” pitävät EU:ta Suurena Saatanana, toisaalta “realistit” katsovat, että EU:ssa kannattaa olla mukana, koska läntisellä markkina-alueella kannattaa olla mukana, mieluiten vieläpä kaikissa pöydissä.

Nykyisellään, pelkkänä reaalipoliittisena projektina EU:ssa onkin vaikea nähdä mitään hyvää. Kaikissa pöydissä istuminen on tarkoittanut Suomen valtiollisen suvereniteetin antamista Euroopan markkinavoimille ilman mainittavaa sanavaltaa EU:n kehitykseen. Valta EU:ssa on hajautettu neuvostolle, komissiolle ja Euroopan Keskuspankille, EKP:lle. Parlamentille ei ole jätetty juuri muuta valtaa kuin hidastelu asioiden eteenpäin viemisessä.

Nähdäksemme sekä liikkeiden että vasemmiston EU-kritiikiltä on puuttunut selkeä kärki sekä aidosti realistinen ratkaisuehdotus. Esitämme seuraavassa huomioita talouskriisistä ja ehdotamme EU-kritiikin kärjeksi pankkipolitiikkaa.

* * *

EU on valtioiden liitto, ei liittovaltio. Euroopan unioni on talousalue, jolla on yhteiset markkinat, raha ja keskuspankki, muttei yhtenäistä politiikkaa. Vaikka unionin kehitys liittovaltioksi etenee välillä liiankin nopeasti, ei sitä ohjaa jäsenmaiden yhteinen talouspoliittinen näkemys, joka palvelisi tulevaisuuden eurooppalaisen yhteiskunnan rakentamista.

Karrikoiden: ei ole yhteistä politiikkaa, on ainoastaan huonosti koordinoidut sisämarkkinat. Unionin perusongelma on sen talouksien heterogeenisuus yhdistettynä yhteiseen rahapolitiikkaan (liittyessään euroon Kreikka, Irlanti ja Portugali saivat velkaa käytännössä samalla korolla kuin Saksa). EU ei voi päättää jäsenmaidensa verotuksesta, kuten ei myöskään säännellä niiden budjetteja tai velkaantumista – tämä on käynyt ilmi euron käyttöönoton ja varsinkin eurokriisin myötä. Silti euromaat (ja siten koko unioni) ovat yhteisen valuuttansa kautta sidottuja EKP:n harjoittamaan rahapolitiikkaan, jonka ei tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta.

Kun EKP on luvannut pelastaa jokaisen vähänkin suuremman pankin, ei pankkien tarvitse pelätä, että niiden tarvitsisi edelleenkään muuttaa toiminnassaan yhtään mitään. Pankkien pelastamisen ja kansallistamisen seurauksena jo valmiiksi jättimäiset pankit ovat yhä vain kasvaneet. Rahoitusmarkkinoiden heilahtelut eivät ohjaa enää pelkästään teollisuutta, palveluita, sosiaalihuoltoa, koulutusta ja sosiaalietuuksia, vaan myös itse pankkijärjestelmää. Rahoitus ei ole irronnut reaalitaloudesta, se on kaapannut sen.

Vaikka kriisin myötä säännöistä on jonkin verran jouduttu poikkeamaan, Maastrichtin sopimuksesta lähtien EKP ei ole voinut rahoittaa jäsenmaitaan suoraan, vaan valtioiden on täytynyt turvautua yksityiseen pankkisektoriin. Tilanne on nurinkurinen: pankit saavat käytännössä loputtomasti rahaa matalalla korolla EKP:ltä, jota ne lainaavat eteenpäin valtioille ja vetävät välistä sievoiset summat. Mietitään vaikkapa Kreikan ja Irlannin tukipakettien korkoja.

Kun Euroopan rahapolitiikkaan yhdistetään jäsenmaiden harjoittama veropolitiikka, voidaan hahmottaa EU:n uusliberalistinen toimintalogiikka ylipäätään. Vaikka eurokriisissä on pitkälti kyse liikepankkien likviditeettikriisistä, velkojen arvopaperistamisesta ja näillä arvopapereilla keinottelusta (finansialisaatiosta), poliitikot ovat saaneet kriisin näyttämään julkistalouksien velkakriiseiltä. [1] Jostain syystä keskustelussa kestävyysvajeesta ei kuitenkaan olla puhuttu paljoakaan porvarihallituksen suorittamista veronalennuksista ja sosiaalimaksujen poistamisista, joita on harjoitettu Thatcherista ja Reaganista asti melkein kaikkialla modernissa maailmassa. On selvää, että nämä veronalennukset ovat yksi keskeinen syy kestävyysvajeeseen ja valtion varallisuuden vähenemiseen.

Porvareiden mukaan syy valtioiden velkaantumiseen on holtiton tuhlailu, joka on suuntautunut koulutukseen, terveydenhuoltoon, sosiaalipalveluihin jne. Heidän mukaansa velkaantuminen myös pysäytetään leikkaamalla julkishallinnosta sekä muuttamalla verotusta. Leikkaaminen ja veronkorotukset eivät kuitenkaan perimmiltään takaa muuta kuin lainansaannin yksityispankeilta jatkossakin (suhteellisen korkealla korolla). Ne eivät ole mikään patenttiratkaisu talouskasvuun, investointien jatkuvuuteen tai työpaikkojen luomiseen.

Se, mistä porvarit vaikenevat visusti, on satojen miljardien veronkevennykset sekä biljoonia maksaneet pankkien pelastamiset. Yrityksille ja rikkaille myönnetyiltä veronalennuksilta puuttuu taloudellinen peruste – viimeisten vuosikymmenten aikana ne eivät ole niinkään edistäneet talouskasvua kuin varallisuuden keskittymistä entistä harvempien käsiin. [2] Lisäksi globaalien pääomamarkkinoiden avaaminen on tarkoittanut yksityisten liikepankkien lisääntymistä ja kasvamista sekä näiden luisumista kansainväliseen yksityisomistukseen.

Vaikka juuri veronkevennykset rikkaille ovat olleet merkittävä tekijä “kestävyysvajeen” ja ongelmavaltioiden alijäämien synnyssä, Euroopan unionin rakenteen ansiosta Euroopan ongelmavaltiot ovat riippuvaisia juuri näiden rikkaiden lainanantokyvystä ja -halusta. Koska EKP ei voi rahoittaa suoraan ongelmavaltioita, alijäämävaltiot kuten Kreikka, Irlanti ja Portugali altistuvat markkinaspekulaatiolle siitä, kykenevätkö ne maksamaan velkansa takaisin. Koska EKP ei voi toimia viimekätisenä lainaajana, mikään ei rauhoita pankkiireja ja korot jatkavat nousuaan. Samalla nousee myös riski ongelmavaltioiden konkurssista jne.

Ongelmavaltiot joutuvat turvautumaan euromaiden ja Maailman valuuttarahaston tukipaketteihin, joiden seurauksena ne laitetaan ankaralle hevoskuurille. Maat joutuvat myymään valtionomaisuuttaan sekä kilpailuttamaan ja säästämään samalla kun pankkiirien bonukset on turvattu pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Irlannin tulee pudottaa nyt yli 30 prosentin alijäämänsä (pankkien pelastuspaketti mukaan lukien) kolmeen prosenttiin vuoteen 2015 mennessä, eikä se tule selviämään ilman säästöjä, työttömyyden kasvattamista, palkanalennuksia, työurien pidentämistä, julkisten palveluiden kilpailuttamista ja yksityistämistä sekä sosiaaliturvan heikentämistä. Seuraa kierre, joka lisää työttömyyttä ja sen kustannuksia, jolloin kysyntä ja valtioiden verotulot vähenevät koko Euroopassa.

Nykyisellään vakausrahasto ainoastaan paisuttaa talouskriisiä, eikä pankkien toimintaan, sääntelyyn, läpinäkyvyyteen, moraalikatoon, kannustinjärjestelmään ja bonusjärjestelmiin olla tekemässä oleellisia muutoksia. Oikeistolainen talouspolitiikka sovellettuna valmiiksi heikkoihin Euroopan talousunionin rakenteisiin on kaikkein paskin mahdollinen järjestely. Pankeista lähtenyttä kriisiä hoidetaan valtioiden takaamalla velkarahalla – laskun maksavat veronmaksajat.

* * *

Luulisi, että näinä kylminä aikoina, joina persut keräävät poliittiset irtopisteet poliittisella pieruhuumorillaan, olisi liiankin helppoa avata keskustelua pankkien pilkkomisesta ja kansallistamisesta. Näin ei kuitenkaan näytä olevan.

Toisin kuin Soini ja Katainen antavat ymmärtää, mikään ei estä kriisin leviämistä aikanaan myös Suomeen. [3] Kansallista ratkaisua eurokriisiin ei ole, eikä pelkkä rahaliiton vastustus ole mikään ratkaisu. Tukipakettien vastustaminen on jokseenkin yhtä epä-älyllistä kusetusta kuin niiden sinisilmäinen puolustaminenkin.

Historian viekkautta on, että oikeistoeliitin aiheuttama velkakriisi pakottaa vasemmiston miettimään koko Eurooppaa uudesta sosiaalisesta ja postnationalistisesta näkökulmasta. Käsissämme on historiallinen tilanne, jossa vastakkain eivät ole perimmiltään maahanmuuttokriitikot ja monikulturalistit, vaan nationalistit ja internationalistit, nurkkapatriootit vastaan eurooppalaiset. Ivallisesti ainoita internationalisteja tuntuvat näinä päivinä kuitenkin olevan Björn Wahlroos ja pankkiirit. Juuri tänään vasemmisto – ja nimenomaan vasemmisto – tarvitsee vahvaa ja kansainvälistä Eurooppa-ohjelmaa. Nationalismi, tuo kansakuntamme pahin vihollinen!

Ay-liikkeen reaktio vetäytyä EU:sta, kuten olemme saaneet lukea, on ehkä ymmärrettävää protestointia demari-isä-Lipposta vastaan, mutta eikö olisi järkevämpää irrottautua Lipposen uusliberaalista linjasta julistamalla eurooppalaisia taisteluja ja pohjoismaista yhteistyötä? Mitä meidän pitää päätellä ay-liikkeestämme, jos sen mieleenkään ei näytä tulevan, että eurooppalaiseen talouskriisiin pitäisi vastata eurooppalaisilla työtaisteluilla? Eikö ay-liike ole yli sadassa vuodessa kyennyt luomaan rakenteita tälle – vai ovatko ne surkastuneet yhdessä Lipposen kusemassa?

Vetäytymisen sijasta tarvitsemme eurooppalaista solidaarisuusliikettä, joka avaa jälleen vaatimuksen sosiaalisesta Euroopasta. Tällä kertaa on myös välttämätöntä, että poliittinen vasemmisto toimii liikkeen rinnalla ja esittää talouspoliittiselle vallalle perustuvan Eurooppa-ohjelmansa.

On otettava vakavasti kysymys, kuinka vasemmisto voi saavuttaa muutakin kuin torjuntavoittoja oikeiston leikkauslistoista. Porvareiden ja populistien mallit on haastettava yhtenäisellä eurooppalaisella talouspolitiikalla, jonka tavoitteena on demokraattinen raha- ja veropolitiikka sekä uudet eurooppalaiset oikeudet, joilla rakennetaan yhteistä eurooppalaista yhteiskuntaa.

Rahapolitiikan demokratisointi tarkoittaa, että kaikkia Euroopan kriisejä aletaan ratkoa yhtä aikaa: valtioiden velkakriisiä, pankkikriisiä sekä näiden seurauksena syntynyttä investointikriisiä. Tämä tarkoittaa Euroopan keskuspankin (EKP), Euroopan vakausmekanismin (EVM) ja Euroopan investointipankin (EIP) toiminnan muuttamista. Näin voidaan välttää myös veronmaksajien laittaminen kriisin kustannusten maksajaksi.

On vaadittava talousdemokratiaa, jossa keskuspankkia ohjataan, eikä se ohjaa meitä. On vaadittava EKP:n demokraattista poliittista kontrollia. Nimittäin jos pankit ovat kaapanneet meidät, on meidän kaapattava pankit.

EKP:n tulee ottaa alijäämävaltioiden pankkivelat hoitaakseen ja lainata ongelmamaille halpaa rahaa investointeja ja kulutusta varten. Euroopan vakausmekanismia on muutettava niin, että se keskityy ainoastaan pankkisektorin pääomittamiseen. Stressitestit on otettava vakavasti ja pankkien taseet puhdistettava ongelmajätteestä. Jos verorahoja käytetään pankkien pelastamiseen, on veronmaksajien luonnollisesti saatava omistusosuus pankeista.

Pankkeja vastaan on kamppailtava kuten mitä tahansa ylikansallisia suuryrityksiä. Pankkiirien, sijoittajien ja keinottelijoiden on kannettava henkilökohtainen vastuu ottamistaan riskeistä, ja riskinottoon kannustava palkitsemisjärjestelmä on purettava. Pankkeja on pilkottava, avoimuutta lisättävä ja arvopaperistaminen kiellettävä. On vaadittava, ettei pelastuspaketteja jaeta ilmaiseksi, vaan aina vain omistusosuuksia vastaan.

Lisäksi Euroopan investointipankki on herätettävä Ruususen unestaan ja sen varallisuutta on alettava käyttää hyvinvointia tuottaviin investointeihin. Elvytyksen ytimenä on oltava niskalenkki työttömyydestä ja velkaantumisesta, kun nykyisellään ne ainoastaan ruokkivat toisiaan.

Vaatimus pankkipolitiikkaan edellyttää näkemystä eurooppalaisesta yhteiskunnasta, joka rakentuu uusille yhteiskunnallisille oikeuksille. Sosiaalisessa Euroopassa rahoitus on julkinen palvelu, joka ylläpitää yrittämistä, työllisyyttä ja hyvinvointia – ei pelkkää konkurssikypsää pankkisektoria.

Vasta rahapolitiikan demokratisointi mahdollistaa sellainen poliittisesti uskottavan strategian, joka ei perustu pelkille säästöille ja veronkorotuksille. Koska rahapolitiikka ja veropolitiikka muodostavat uusliberaalin doktriinin ytimen, vasta näiden molempien haltuunotto mahdollistaa uskottavan vaihtoehdon uusliberalismille. Tarvitsemme eurooppalaista vasemmistoa, joka ottaa talouspoliittisen vallan käsiinsä ja julistaa Euroopan jälleen eläväksi.

Viitteet:

[1] Tilanteen vakavuudesta globaalilla tasolla saa jonkinlaisen kuvan muistamalla, että talouskriisin kokonaiskustannukset vuonna 2009 olivat IMF:n mukaan 12 biljoonaa dollaria. Tämä tarkoittaa viidesosaa samaisen vuoden maailman bruttokansantuotteesta eli noin 58 biljoonasta dollarista. Vakavuudesta kertoo sekin, että vuonna 2008 pelkästään CDS:ien (Credit Default Swap) markkina-arvo oli yhteensä yli 60 biljoonaa dollaria. Tämä läpimätä ongelmajäte makaa edelleen maailman pankkien taseissa.

[2] Tutustu tarkemmin itsestäänselvyyksinä pidettyihin “faktoihin” talouskasvusta, joilta kuitenkin puuttuu reaalinen ja historiallinen evidenssi: http://www.paecon.net/PAEReview/issue54/Manifesto54.pdf

[3] Esimerkiksi irlantilaisen Anglo Irish -ongelmapankin velkojina olivat myös suomalaiset pankit Nordea ja Pohjola.

 

3 comments

1 Megafoni 01/11: “liike” — megafoni.org { 05.01.11 at 8:02 am }

[…] Jukka Peltokoski & Antti Ronkainen: Eurooppa-ohjelma […]

2 Jaakko Stenhäll { 05.05.11 at 8:41 am }

”On vaadittava talousdemokratiaa, jossa keskuspankkia ohjataan, eikä se ohjaa meitä. On vaadittava EKP:n demokraattista poliittista kontrollia. Nimittäin jos pankit ovat kaapanneet meidät, on meidän kaapattava pankit.

EKP:n tulee ottaa alijäämävaltioiden pankkivelat hoitaakseen ja lainata ongelmamaille halpaa rahaa investointeja ja kulutusta varten. Euroopan vakausmekanismia on muutettava niin, että se keskityy ainoastaan pankkisektorin pääomittamiseen. Stressitestit on otettava vakavasti ja pankkien taseet puhdistettava ongelmajätteestä. Jos verorahoja käytetään pankkien pelastamiseen, on veronmaksajien luonnollisesti saatava omistusosuus pankeista.

Pankkeja vastaan on kamppailtava kuten mitä tahansa ylikansallisia suuryrityksiä. Pankkiirien, sijoittajien ja keinottelijoiden on kannettava henkilökohtainen vastuu ottamistaan riskeistä, ja riskinottoon kannustava palkitsemisjärjestelmä on purettava. Pankkeja on pilkottava, avoimuutta lisättävä ja arvopaperistaminen kiellettävä. On vaadittava, ettei pelastuspaketteja jaeta ilmaiseksi, vaan aina vain omistusosuuksia vastaan.”

Muuten tämä tekstin pihvi kuulostaa ihan järkevältä, mutta EKP:n demokraattisen kontrollin vaatiminen vaikuttaa aika karmivalta ajatukselta. Keskuspankkien autonomian fiksuus perustuu siihen, että vaalit eivät ole tulossa jolloin esimerkiksi korkopolitiikkaa voi tehdä johdonmukaisemmin. Keskuspankkien politiikkaa saa arvostella toki muuten, eikä EKP:kään missään tyhjiössä elä.

Kannattaisikin miettiä, olisiko parempi tie federalismissa ja esimerkiksi Euroopan yhteisissä joukkovelkakirjalainoissa. Tällöinkin taattaisiin porukalla kriisimaiden kulutusta, mutta valta olisi enemmän parlamentissa ministerineuvoston sijaan. Tästä olemme kirjoittaneet Allan Seurin kanssa mm. Vihreässä Langassa: http://jaakkostenhall.blogspot.com/2011/04/allaoleva-minun-ja-allan-seurin.html

3 Antti Ronkainen { 08.24.11 at 3:12 am }

Jaakko, kiitos kommentista.

Olet oikeassa keskuspankin itsenäisyyden suhteen, ettei sitä ole järkeä alistaa täysin demokraattiselle päätöksenteolle. Alleviivaamme ongelma kuitenkin on, ettei EKP:n johtokunnan tarvitse tällä hetkellä nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta, joka polkee demokratiaa yleisesti Euroopassa, koska kaikkien euromaiden finanssipolitiikka on pitkässä juoksussa alisteista EKP:n johtokunnan päätöksille. Lisäksi EKP on johtanut tähänasti aktiivisesti kriisipolitiikkaa, joka on pankkien, ei kriisimaiden tai niiden kansalaisten etu. Ja kun katsoo vaikka edellisen huippukokouksen päätöslauselmaa niin EKP:n roolia ei olla muuttamassa vaan nämä ennaltaehkäisevät tehtävät ollaan sälyttämässä EVM:lle eli yksityiselle firmalle! EKP voisi toimia paljon edistyksellisemmin esimerkiksi mainitsemiasi joukkovelkakirjoja liikkeellelaskemalla (kuten mekin olemme moneen otteeseen vaatineet), eikä enää voida vedota edes Maastrichtin sopimuksen asettamiin rajoituksiin, koska EU:n omia lakeja rikotaan jatkuvasti nykyisessäkin kriisinhoidossa taloudellisiin välttämättömyyksiin vetoamalla. EKP osti toissa viikolla muistaakseni yli 20 miljardilla ja viime viikolla reilulla 10 miljardilla Espanjan ja Italian velkakirjoja.

Olen samaa mieltä, että nykyistä hallitumpi liittovaltiokehitys olisi järkevämpää kuin mukanaroikkuminen nykyisessä järjestelmässä, joka on varmaan kammottavimpia luomuksia koko kapitalismin historiassa. Toisekseen eroaminen eurosta olisi myös järkevämpää kuin nykyisessä kehityksessä mukana roikkuminen. En usko, että liittovaltiokehitys nykyisellään muuttaisi EU:ta yhtään sen sosiaalisemmaksi tai ekologisemmaksi – päinvastoin autoritaarisuus ja oikeistolainen talousdoktriini todennäköisesti tulevat ainoastaan vahvistumaan, varsinkin kun edelleenkin kaikki eu-johtajat pitävät bondeja kirosanana jostain tarkemmin perustelemattomasta syystä. Ylipäätään on vaikea nähdä, että demokratia toteutuisi Euroopassa, koska määräenemmistön turvin Saksa ja Ranska voivat päättää kaikesta tai torpata jokaisen esityksen, joka ei heitä miellytä. Niin kauan kuin eurokriisin ratkaisemisessa ei näytä tulevan komission, IMF:n ja EKP:n johdolla lasta eikä paskaa, ei mikään viittaa siihen, että näiden samojen kundien epädemokraattisesti johtama liittovaltiokehitys jotenkin poikkeaisi tästä nykyisestä linjasta. Siksi on vaadittava muutosta nykyisten kriisinhoitoelinten (EKP, EIP & EVM) keskiseen roolitukseen ja myöskin muutosta velkapolitiikkaan.

Olen tekstissä esittämienne kolmen ensimmäisen kohdan sekä viimeisen viidennen kohdan kanssa jokseenkin samaa mieltä – pankit saavat perusteettomia voittoja, kriisimaat ovat keinottelun kohteena, julkiset ja yksityiset ongelmamätäarvopaperit on alaskirjattava, pankkien ja sijoittajien kannettava vastuu veronmaksajien sijaan, markkinaheilahtelut on lopetettava, korkotasoa on madallettava, eurobondit on otettava viipymättä käyttöön ja yhtenäisemmän talousalueen etuja on hyödynnettävä hanakammin.

Neljännen kohdan kanssa olen sen sijaan eri mieltä. Viimeisimmän huippukokouksen päätöslauselman mukaan jäsenmaille laaditaan vuoden 2012 loppuun mennessä tiukemmat budjettikurit kuten myös kasvu- ja vakaussopimuksen päivitys saatetaan pikaisesti loppuun, joten vaatimanne kehitys on itse asiassa toteutumassa. En kuitenkaan ymmärrä, mitä komission oikeus näpelöidä kriisimaiden finanssipolitiikkaa hyödyttää? Tähänastinen kriisinhoito osoittaa, että komissio ja ekp ja imf haluavat tehdä Euroopasta banaanivaltion. Tiukemman budjettikurin sijaan olisin huolestunut investoinneista, joiden puute saattaa syökseä Euroopan jenkkien mukana W-lamaan.

Nähdäkseni jätätte finanssikriisin ja velkakriisin ansiokkaassa analyysissä huomiotta investointikriisin. Säästöohjelmien, leikkausten ja jatkuvien apupakettien seurauksena on koko ajan vähemmän löysää rahaa investointeihin. Ilman investointeja työllisyyteen ja tätä kautta huolehtimista kokonaiskysynnästä velka- ja pankkikriisin hoitamisessa ei ole mitään mieltä. Jotta vakaussopimusta ei rikottaisi heti kriisin jälkeen (jos siitä ylipäätään jotenkin päästään ensin pois) edellyttää, että alijäämää ja velkaantumista on pudotettava samaan aikaan (nyt ne kasvavat kilpaa), on suoritettava velkojen uudelleenjärjestely koko euroalueella ja pankit on puhdistettava ongelmajätteestä, mutta näiden kanssa rinnan on pyrittävä luomaan työllisyyttä, satsaamaan pk-yrityksiin ja kasvattamaan kokonaiskysyntää. Vasta tällöin voidaan varmistua, että liittovaltiokehitystä ajetaan talouspoliittisesti Euroopassa edes demarimielessä järkevällä perusvireellä.

Olen pyrkinyt hahmottamaan tämän Yanis Varoufakiksen ja Stuart Hollandin esittämän mallin esimerkiksi uudessasuomessa: http://anttironkainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/80266-eurokriisin-pyrotekniikka

Leave a Comment