Random header image... Refresh for more!

Leninin perintö

Slavoj Žižek

Käsillä olevassa artikkelissa Slavoj Žižek arvioi historioitsija Hélène Carrère d’Encaussen elämäkertateosta Lénine (1998). Vaikka kyse onkin kirja-arviosta, laajentaa Žižek tarkastelunsa itse Leninin poliittisen perinnön arviointiin. Lenin edustaa Žižekille lokakuun vallankumouksen strategista hahmoa. Lokakuun vallankumous näyttäytyy vastaavasti ”leninistisenä Tapahtumana”, jota edeltää Leninin poliittisen väliintulon aika.

 

 

Vasemmisto on käymässä läpi musertavaa kokemusta: edistyksellinen liike on pakotettu keksimään uudelleen koko projektinsa. Mikä näyttää kuitenkin unohtuneen on se, että samankaltainen kokemus synnytti leninismin. Ajatelkaamme Leninin järkytystä syksyllä 1914, kun jokainen Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue, Serbiaa lukuun ottamatta, seurasi ”patrioottista linjaa”. Miten vaikeaa olikaan olla valitsematta puoliaan tuona aikana, jolloin sotilaallinen konflikti oli halkaissut Euroopan mantereen kahtia. Kuinka moni oletetusti riippumaton intellektuelli, Freud mukaan lukien, antoi periksi kansallismieliselle houkutukselle, vaikkakin vain hetkellisesti.

Vuonna 1914 kokonainen maailma hävisi vieden mukanaan sekä porvarillisen uskon edistystä kohtaan että sosialistisen liikkeen, joka kulki sen vanavedessä. Lenin (Mitä on tehtävä -kirjan Lenin) koki, kuinka maa sortui hänen jalkojensa alla – hänen epätoivoisessa reaktiossaan ei ollut minkäänlaista tyydytyksen tunnetta, halua sanoa ”mitä minä sanoin”. Katastrofi mahdollisti samalla kuitenkin myös leninistisen Tapahtuman: Toisen internationaalin evolutionaarisen historismin nujertamisen. Leninistisen ”utopian” sydän – radikaali vaatimus porvarillisen valtion murskaamiseksi ja uuden yhteisöllisyyden muodon luomiseksi ilman vakinaista armeijaa, poliisivoimia tai byrokratiaa, jossa jokainen voisi ottaa osaa yhteiskunnallisten asioiden hallinnointiin – nousee suoraan vuoden 1914 tuhkasta. Kyse ei ollut mistään teoreettisesta projektista jotakin kaukaista tulevaisuutta varten: lokakuussa 1917 Lenin väitti: ”voimme kerralla saada liikkeelle kymmenen, ellei jopa kaksikymmentä miljoonaa ihmistä käsittävän valtiokoneiston.” Meidän tulisi tunnistaa tämän utopian ”mielettömyys” (sanan kierkegaardilaisessa merkityksessä) – tätä taustaa vasten stalinismi näyttäytyy paluuna ”terveen järjen” piiriin. Valtio ja vallankumous -teoksen mullistavaa potentiaalia ei voi yliarvioida: sen sivuilla, kuten Neil Harding kirjassaan Leninism (1996) kirjoittaa, ”läntisen politiikan tradition sanasto ja kielioppi pantiin äkillisesti viralta”.

Sitä mitä seurasi voidaan Althusserin Machiavellia käsittelevän kirjoituksen otsikkoa lainaten kutsua sanoilla la solitude de Lenine: aika, jolloin hän seisoi yksin, kamppaillen virtausta vastaan omassa puolueessaan. Kun Lenin vuoden 1917 ”Huhtikuun teeseissään” tunnisti Augenblickin, ainutlaatuisen mahdollisuuden vallankumoukseen, ensireaktio puoluetovereiden laajan enemmistön osalta oli joko välinpitämättömyys tai halveksunta. Yksikään huomattava bolsevikkijohtaja ei yhtynyt hänen vallankumouskutsuunsa, ja Pravdan toimituskunta toimi poikkeuksellisesti sanoessaan itsensä ja puolueen irti Leninin ehdotuksista. Bogdanov kuvaili Huhtikuun teesejä ”mielipuolen hourailuksi”; Nadežda Krupskaja teki johtopäätöksen: ”Pelkään pahoin, että Lenin on tullut hulluksi.”

Niin korvaamaton kuin Leninin henkilökohtainen väliintulo olikin, lokakuun vallankumouksen kertomusta ei tulisi pelkistää yksinäisen neron myytiksi. Lenin onnistui, koska hänen vetoomuksensa, vaikka ohittikin puolueen nomenklatuuran, ymmärrettiin vallankumouksellisen mikropolitiikan tasolla. Kaikkialla Venäjän suurissa kaupungeissa perustettiin paikallisia komiteoita, jotka olivat päättäneet olla välittämättä ”laillisen” hallituksen arvovallasta ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Keväällä 1917 Lenin oli täysin tietoinen tilanteen paradoksaalisuudesta: nyt kun helmikuun vallankumous oli syössyt vallasta tsaristisen hallintokoneiston, Venäjä oli demokraattisin maa koko Euroopassa, ennen kokemattoman massamobilisaation sekä järjestäytymis- ja lehdistövapauden myötä. Ja silti tämä vapaus teki kaikesta epämääräistä. Jos on olemassa yhteinen tekijä, joka yhdistää sen, mitä Lenin kirjoitti helmikuun ja lokakuun vallankumousten välillä, se on hänen vaatimuksensa erottaa poliittinen kamppailu sen määriteltävissä olevista tavoitteista (välitön rauha, maan uudelleen jakaminen, ja tietenkin, kaiken ”vallan luovuttaminen neuvostoille”, toisin sanoen olemassa olevien valtiokoneistojen tuhoaminen ja niiden korvaaminen uusilla yhteiskunnallisen elämän kommuunityyppisillä hallintamuodoilla). Kyse on välimatkasta, joka erottaa toisistaan vallankumouksen, siinä merkityksessä kuin se merkitsee imaginaarista vapauden purkausta ylevän universaalin solidaarisuuden hetkenä, jolloin ”kaikki näyttää mahdolliselta”, ja yhteiskunnallisen jälleenrakennuksen hyväksi tehtävän kovan työn, jonka on tapahduttava, jotta tämä purkaus jättäisi ainoankaan merkin yhteiskunnalliseen rakennelmaan.

Tämä välimatka – joka muistuttaa Ranskan vallankumouksen vuosien 1789 ja 1793 välisestä intervallista – on Leninin ainutlaatuisen väliintulon tila. Vallankumouksellisen materialismin perustavanlaatuinen opetus on, että vallankumouksen on iskettävä kahdesti. Ei niinkään, että ensimmäisellä momentilla olisi vallankumouksen muoto, jonka substanssi täyttäisi myöhemmin, vaan pikemminkin päinvastoin: ensimmäinen vallankumous säilyttää vanhan ajatuskehikon, uskon siihen, että vapaus ja oikeudenmukaisuus voidaan saavuttaa, jos vain yksinkertaisesti käytämme jo olemassa olevaa valtiokoneistoa ja sen demokraattisia mekanismeja, että ”hyvä” puolue kykenee voittamaan vapaat vaalit ja käynnistämään sosialistisen muutosprosessin ”laillisesti”. (Tämän harhakuvitelman selkeimpänä esimerkkinä toimivat Karl Kautskyn 1920-luvulla muotoilemat teesit, joiden mukaan ensimmäisen, kapitalismista sosialismiin johtavan vaiheen, looginen muoto olisi porvarillisten ja proletaaristen puolueiden parlamentaarinen koalitio.) Ne, jotka huojuvat kahden vaiheilla ja pelkäävät toisen, vanhat muodot tuhoavan, askeleen ottamista, ovat niitä, jotka (Robespierren sanoin) haluavat ”vallankumouksen ilman vallankumousta”.

Vuoden 1917 kirjoituksissaan Lenin säästää kaikkein karvaimman ironiansa niille, jotka ovat syventyneet turhaan etsimään jonkinlaisia takuita vallankumoukselle, joko esineellistyneen yhteiskunnallisen välttämättömyyden tekosyyn nojalla (”on vielä liian aikaista sosialistiseen vallankumoukseen, työväenluokka ei ole kypsä”), tai sitten normatiivisen, demokraattisen laillisuuden verukkeella (”väestön enemmistö ei ole puolellamme, joten vallankumous ei olisi todella demokraattinen”). Aivan kuin vallankumouksellinen toimija kaipaisi jonkin edustuksellisen Toisen suostumusta ennen ryhtymistään yritykseen valtiovallan kaappaamiseksi. Leninille, kuten myös Lacanille, vallankumous ”ne s’autorise que d’elle-même”1. Pelko vallan kaappaamisesta ennenaikaisesti, takuiden etsiminen, on ilmaus pelosta pohjattoman kuilun partaalla. Tämän Lenin tuomitsi toistuvasti ”opportunismina”: lähtökohtaisesti vääränä positiona, joka kätkee pelkonsa oletetusti objektiivisten tosiasioiden, lakien ja normien suojaverhon taakse. Ensimmäinen askel sen nujertamiseksi on julistaa selkeästi: ”Mitä sitten on tehtävä? Meidän on aussprechen was ist, ’ilmaistava tosiasiat’, tunnustettava se totuus, että Keskuskomiteassamme on olemassa tendenssi, mielipide…”.

Mitä seurasi kun Lenin tuli tietoisemmaksi bolsevistisen vallan rajoitteista? Tässä kohtaa tulisi tehdä ero Leninin ja Stalinin välillä. Leninin viimeisissä kirjoituksissa, kauan sen jälkeen kun hän oli luopunut Valtion ja vallankumouksen utopiasta, on jälkiä vaatimattomasta ”realistisesta” suunnitelmasta bolsevikeille. Taloudellisen alikehittyneisyyden ja venäläisten massojen kulttuurisen takapajuisuuden huomioiden hän ymmärsi, ettei Venäjällä ollut mahdollisuutta ”siirtyä suoraan sosialismiin”. Kaikki mitä neuvostovalta saattoi tehdä, oli yhdistää vaatimaton ”valtiokapitalistinen” politiikka talonpoikaismassojen kulttuuriseen sivistämiseen. Tosiasiat ja kaaviot paljastivat ”kuinka paljon kiireellistä rutiinityötä meidän on vielä tehtävä saavuttaaksemme keskiverron eurooppalaisen sivistysvaltion standardit. (…) Meidän on pidettävä mielessämme se puoliaasialainen tietämättömyys, josta emme ole vieläkään kyenneet vapauttamaan itseämme.” Lenin varoittaa toistuvasti vaaroista liittyen välittömään ”kommunismin juurruttamiseen”. ”Missään olosuhteissa meidän ei tulisi välittömästi esitellä puhtaasti kommunistisia ideoita maaseudulle. Niin kauan kuin maaseudulta puuttuu aineellinen perusta kommunismille, olisi haitallista, itse asiassa minun tulisi sanoa, kohtalokasta tehdä niin.” Hänen toistuva aiheensa on: ”Kaikkein vahingollisinta olisi kiirehtiä tässä asiassa.” Tätä ”kulttuurivallankumouksen” vaatimusta vastaan Stalin asetti anti-leninistisen ajatuksen ”sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa”.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Lenin olisi hiljaisesti omaksunut mensevistisen kritiikin bolsevikkien utopismia kohtaan – että vallankumouksen tulee seurata ennalta määritettyä reittiä, ja että se voi tapahtua vain kun välttämättömät materiaaliset olosuhteet ovat täyttyneet. Kirjoittaessaan varhain 1920-luvulla Lenin tajuaa, että bolsevikkien päätehtävänä on ottaa hoidettavakseen edistyksellisen porvarillisen valtion vastuutehtävät (opetuksen järjestäminen kaikille jne.). Se tosiasia, että edistyksen toimeenpanija on proletaarinen vallankumouksellinen voima, muuttaa tilanteen kuitenkin perin pohjin: on mahdollista, että nämä toimenpiteet toteutetaan siten, että porvarillisesta ideologisesta kehyksestä päästään eroon – opetus asetetaan palvelemaan ihmisiä, sen sijaan, että se toimisi naamiona porvarillisten luokkaintressien promootiolle. Varsinainen dialektinen paradoksi on, että Venäjän tilanteen toivottomuus (takapajuisuus, joka pakottaa proletaarisen vallan sitoutumaan porvarilliseen sivistystyöhön) voidaankin kääntää eduksi: ”Mitä jos tilanteen täydellinen toivottomuus, kiihottamalla työläisten ja talonpoikien ponnistuksia kymmenkertaisiksi, tarjosi meille mahdollisuuden luoda sivistyksen perustavanlaatuiset edellytykset eri tavalla kuin Länsi-Euroopan maissa.”

Meillä on siis kaksi yhteensopimatonta mallia vallankumoukselle: lopullisen kriisin hetken odottaminen, jolloin vallankumous puhkeaa ”omalla oikealla hetkellään” historiallisen evoluution välttämättömyyden mukaisesti; tai sitten näkemys, ettei vallankumouksella ole ”oikeaa hetkeä”, että mahdollisuus siihen on jotakin, joka ilmaantuu ja johon on tartuttava. Lenin väittää itsepintaisesti, että epätavalliset olosuhteet, sellaiset kuten Venäjällä vuonna 1917, voivat tarjota keinon itse säännön horjuttamiseen. Väittäisin, että tämä uskomus on tänään vakuuttavampi kuin koskaan. Elämme aikakautta, jolloin valtio ja sen koneistot, mukaan lukien sen poliittiset toimijat, ovat yhä kykenemättömämpiä artikuloimaan avainkysymyksiä. Illuusio siitä, että Venäjää vuonna 1917 vaivanneet ongelmat (rauha, maan uudelleenjakaminen jne.) olisi voitu ratkaista parlamentaarisin keinoin on itse asiassa samanlainen kuin nykyinen illuusio siitä, että ekologinen uhka voidaan välttää markkinalogiikan avulla (laittamalla saastuttajat maksamaan aiheuttamastaan vahingosta).

Millaisena Hélène Carrère d’Encaussen uusi tutkimus2 sitten näyttäytyy suhteessa edellä sanottuun. Hänen peruslähtökohtanaan on, että nyt kun kommunismi on ohi, on aika Leninin kirjoitusten objektiiviseen arviointiin. Näistä koordinaateista käsin Carrère d’Encaussen kirja pyrkii tekemään Leninille oikeutta. Carrère d’Encausse tekee selväksi, että stalinistinen valtiokoneisto sai alkunsa NEP-kompromisseista. Jos valtion oli määrä vetäytyä ja tehdä tilaa markkinoille, yksityisomaisuudelle ja niin edelleen, sen oli saatava tiukempi kontrolli yhteiskunnasta, jotta vallankumouksen saavutukset eivät vaarantuisi uusien luokkien ilmaantumisen myötä. Kapitalistista taloudellista perustaa oli määrä tasapainottaa sosialistisella poliittisella ja ideologisella ylärakenteella.

Carrère d’Encausse tuo myös esille, kuinka Trotsky, Buharin ja muut eivät kamppaillessaan Leninin seuraaja-asemasta tunteneet muuta kuin halveksuntaa Stalinin uutta keskussihteerin hallinnollista roolia kohtaan väheksyen häntä pelkkänä taloudenhoitajana. He eivät kyenneet antamaan arvoa sille vallalle, jonka virka toi mukanaan. Kun Lenin vuonna 1922 jätti Pravdalle artikkelinsa ”Mieluummin vähemmän mutta parempaa”, joka oli suunnattu Stalinin autoritaarisuutta vastaan, päätoimittaja Bukharin ei nähnyt syytä sen julkaisemiseen; eräs Politbyroon jäsen ehdotti, että he painattaisivat ainoastaan yhden kappaleen kyseisen tekstin sisältävää sanomalehteä ja antaisivat sen Leninille.

Kansallisuuskysymyksen yhteydessä Carrère d’Encausse kirjoittaa, kuinka Lenin varauksetta vastusti suurten maiden nationalismia ja kannatti pienten kansakuntien suvereniteettia, riippumatta siitä, kuka niitä johti. Itse Venäjälle hän suositteli politiikkaa, joka suosisi pieniä sorrettuja maita – ”eräänlainen hyväksyvä ele tosiasioiden edessä”. Tänä päivänä tämä näkemys on perustellumpi kuin koskaan. Ei ole yllättävää, että anti-amerikanismi on Euroopassa kaikkein selkeimmin havaittavaa ”suurten” kansojen parissa. Valitusvirren mukaan globalisaatio uhkaa kansallisvaltioiden suvereenisuutta; mutta eivät niinkään pienet maat, vaan toisen luokan (entiset) maailmanvallat (sellaiset maat kuten Iso-Britannia, Saksa ja Ranska) ovat niitä, jotka pelkäävät, että sulauduttuaan osaksi vastikään kehkeytynyttä globaalia imperiumia ne typistyvät samalle tasolle kuin, sanotaan, Itävalta, Belgia ja Luxemburg. Vihamielisyys, jota niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisetkin nationalistit tuntevat Ranskassa amerikanismia kohtaan, on pohjimmiltaan kieltäytymistä sen tosiasian tunnustamisesta, että Ranska on menettämässä hegemonisen asemansa Euroopassa.

Suurten ja pienempien kansallisvaltioiden välisten erojen tasoittuminen tulisi laskea yhdeksi globalisaation suotuisista seurauksista: lännessä esiintynyt halveksunta Itä-Euroopan jälkikommunistisia valtioita kohtaan paljastaa haavoittuneen narsismin. Mielenkiintoista kyllä, sama logiikka toimi myös entisen Jugoslavian kohdalla: ei vain serbit, vaan myös suurin osa läntisistä valloista ajatteli, että ainoastaan yksin Serbialla olisi voimia muodostaa valtio omin voimin. Kautta 1990-luvun, jopa Miloševićin radikaalit demokraattiset kriitikot, jotka hylkäsivät serbinationalismin, toimivat sen olettamuksen varassa, että vain Serbiasta voisi tulla kukoistava demokratia, kunhan Milošević vain syöstäisiin vallasta; muut entisen Jugoslavian maat olivat siihen liian nurkkakuntaisia. Tämä tuo mieleen Engelsin vähättelevän huomion Balkanin maista taantumuksellisina reliikkeinä.

Leninin persoonallisuudesta Carrère d’Encausse toistelee vanhoja kuluneita argumentteja hänen häikäilemättömyydestään ja välinpitämättömyydestään massojen kärsimyksiä kohtaan, mutta käsitellessään vuoden 1921 työläisopposition kohtaloa, hän panee merkille, että ”tämä oli jälleen kerran esimerkki Leninin erikoisesta metodista eliminoida vastustajien ideat itse vastustajien sijaan sallimalla häviäjien pysyä hallitsevissa elimissä”. On vaikeaa kuvitella jyrkempää vastakohtaa stalinistisille menettelytavoille. Leninin parjaajat muistelevat mielellään hänen reaktiotaan Beethovenin Apassionataa kohtaan todisteena hänen liiallisesta itsekontrollistaan – hän alkoi itkeä ja julisti sitten, ettei vallankumouksella ollut varaa senkaltaiseen sentimentaalisuuteen. Yhtä kaikki, eikö tämä anekdootti voisi yksinkertaisesti olla osoitus hänen äärimmäisestä herkkyydestään ja Leninin tietoisuudesta siitä, että se tuli pitää aisoissa poliittisen kamppailun vuoksi.

Kaikessa triviaalisuudessaan bolsevikkien päivittäisen elämän yksityiskohdat vuodelta 1917 ja sitä seuraavilta vuosilta osoittavat selvästi, kuinka erilaisia he olivat verrattuna stalinistiseen nomenklatuuraan. Kun Lenin illalla 24. lokakuuta 1917 poistui asunnoltaan lähteäkseen Smolnan instituuttiin, hän otti raitiovaunun ja kysyi konduktööriltä, oliko kaupungin keskustassa meneillään taisteluja sinä päivänä. Vuosina välittömästi lokakuun vallankumouksen jälkeen hän matkusti yleensä autolla, seuranaan ainoastaan kuski ja henkivartija Gil turvallisuuden tähden; heitä kohti ammuttiin, poliisi pysäytti ja pidätti heidät (poliisimies ei tunnistanut Leniniä). Kerran esikaupunkiin suuntautuneen kouluvierailun jälkeen poliiseina esittäytyneet bandiitit varastivat auton, jolloin Lenin ja Gil joutuivat kävelemään lähimmälle poliisiasemalle raportoimaan varkaudesta. 30. elokuuta 1918 Leniniä ammuttiin hänen puhuessaan työläisille sen tehtaan edessä, jossa hän oli juuri vieraillut. Gil ajoi hänet Kremliin, jossa lääkäreitä ei ollut; Nadežda Krupskaja ehdotti, että jonkun tulisi juosta lähimpään ruokatavarakauppaan ostamaan sitruuna.

Mitä tulee Lenin historiallisiin saavutuksiin, Carrère d’Encausse korostaa aivan oikein, kuinka hänen nerokkuutensa piili hänen kyvyssään siirtyä tyypillisen vallankumouskertomuksen tuolle puolen, jossa utopistisen energian lyhyttä ekstaattista räjähdystä seuraa selventävä krapula-aamu. Leninillä oli voimaa utopistisen hetken pidentämiseen. Hänen koko tuotannossaan ei ole jälkeäkään siitä, mitä Lacan nimitti ”kadotetun syyn narsismiksi”, jota esittävät ne, jotka eivät jaksa odottaa vallankumouksen epäonnistumista, jotta voisivat ihailla ja surkutella sitä. Tämä teki Leninistä kahdennenkymmenennen vuosisadan – reaalisen intohimon vuosisadan – poliitikon.

Kuten Alan Badiou on sanonut, jos 1800-lukua leimasivat utopistiset tai ”tieteelliset” projektit ja ideaalit, joiden oli määrä toteutua tulevaisuudessa, oli 1900-luvulla pyrkimyksenä itse kauan odotetun Uuden järjestyksen realisoiminen. 1900-luvulle äärimmäinen ja leimallinen kokemus oli välitön kokemus jokapäiväisestä sosiaalisesta todellisuudesta erottautuvasta reaalisesta – reaalinen kaikessa väkivaltaisuudessaan on se hinta, mikä on maksettava, kun riisutaan pois todellisuuden pettävät kerrokset. Muistellessaan ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja, Ernst Jünger ylisti lähitaistelua autenttisena intersubjektiivisena kohtaamisena: autenttisuus piilee väkivaltaisen transgression aktissa, joko lacanilaisen reaalisen kohtaamisena (asia, jonka Antigone kohtaa rikkoessaan kaupungin järjestystä) tai sitten bataillelaisessa ylettömyydessä. Seksuaalisuuden piirissä tämän reaalisen intohimon ikoni on Oshiman Aistien valtakunta, jossa parin rakkauselämä kärjistyy molemminpuoliseen kidutukseen ja lopulta kuolemaan – selkeä kaiku Bataillen Silmän tarinasta. Toisen esimerkin tarjoavat hardcore-sivustot, jotka antavat mahdollisuuden vaginan sisäpuolen tutkiskeluun penetroivan dildon päähän kiinnitetyn pikkuruisen kameran avulla. Joutuessamme liian lähellä haluamaamme objektia eroottinen lumouksemme vaihtuu paljaan lihan reaalisuuden kuvotukseksi. Kävellessään heinäkuussa 1956 kohti teatteriaan Brecht ohitti neuvostoliittolaistankkien kolonnan, joka vyöryi kohti kohti Stalinallee-bulevardia murskatakseen työläisten kapinan. Hän vilkutti niille ja kirjoitti myöhemmin saman päivän aikana päiväkirjaansa, kuinka tuona hetkenä hän ensimmäistä kertaa elämässään tunsi kiusausta liittyä Kommunistiseen puolueeseen – esimerkillinen tapaus reaalisen intohimosta. Brecht ei niinkään kannattanut sotilaallista toimenpidettä, vaan näki ja hyväksyi väkivallan autenttisuuden merkkinä.

Badioun mukaan jälkipoliittisen aikakautemme, jonka saatossa yhteiskunnallisten asioiden hallinnointi on korvaamassa todellisen politiikan, perimmäinen premissi on, ettei 1900-lukua koskaan tapahtunutkaan. Mitä noina kärsimyksentäyteisinä vuosina tapahtui oli hirviömäinen turha intohimo, satunnainen hairahdus, jonka äärimmäisiä lopputulemia (ja totuus) olivat Gulag ja holokausti. Tästä tehtävä johtopäätös on, että kaikki yritykset yhteiskunnan muuttamiseksi hyvin aikomuksin päätyvät vain radikaaliin Pahaan – ainoaan nykyään hyväksyttyyn Absoluuttiin. Tapaa, jolla elämme elämäämme, leimaa siksi pragmaattinen kompromissi, kyyninen viisaus, tietoisuus rajoituksistamme, vastarinta Absoluutin kiusausta kohtaan. Tätä asennetta vastaan uskollisuus Leninin perintöä kohtaan pakottaa meidät väittämään, ettei 1900-luku ollut ainoastaan satunnainen hairahdus, vaan emansipatorisen potentiaalin purkaus. Autenttisen teorian todellinen haaste – ja tehtävä – on tämän purkauksen ja sen traagisen lopputuleman yhdistäminen.

Yrityksessään normalisoida Lenin, palauttaa hänet yhdeksi intohimottomasti arvioitavaksi historialliseksi hahmoksi monien muiden joukossa, Carrère d’Encausse sivuuttaa Leninin todellisen läpimurron, Leninin Tapahtuman, jota ei voi palauttaa traagisiin historiallisiin tapahtumiin tai vaatia tilille niiden perusteella – se tapahtuu toisessa ulottuvuudessa. Carrère d’Encaussen kyvyttömyys tämän arvostamiseen on ilmeisintä hänen Valtiota ja vallankumousta koskevassa tarkastelussaan, jossa hän vatvoo tylsää väitettä Leninin epäröinnistä vallankumouksellisen spontaaniuden kannattamisen ja puolue-eliitin kontrolloivan vaikutusvallan tarpeellisuuden tunnustamisen välillä. Carrère d’Encausse tekee selväksi, että lokakuun vallankumousta välittömästi seurannut bolsevikkien rauhanjulistus laittoi alulle uudenlaisen politiikan, joka ohitti valtion: se ei puhutellut muita valtioita, vaan suoraan ihmisiä, yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Hän ei tunnista, että Valtion ja vallankumouksen ytimessä on sama visio yhteiskunnallisesta itseorganisaatiosta, joka ohittaa valtiolliset mekanismit. Tämä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin oletetun ristiriidan Lenin elitismin (hänen uskonsa siihen, että valaistuneiden asiantuntijoiden tulisi toimittaa luokkatietoisuus työväenluokalle) ja Valtiossa ja vallankumouksessa esitetyn ”avoimen spontaanisuuden vaatimisen” välillä. Adornon lailla, jonka mielestä spontaanin nautinnon saavuttaminen on mitä vaikeinta modernissa yhteiskunnassa, Lenin oli täysin tietoinen siitä, että spontaanisuus on harvinaista: sen saavuttaminen edellyttää väärästä, asetetusta ideologisesta spontaanisuudesta eroon pääsemistä. Hänen positionsa oli näin ollen: valtion alueella bolsevikkien diktatuuri, sen ulkopuolella populaari ”spontaanisuus”.

Marraskuun seitsemäntenä 1920, lokakuun vallankumouksen kolmantena vuosipäivänä, Talvipalatsin valtaus näyteltiin uudelleen Petrogradissa. Kymmenet tuhannet työläiset, sotilaat, opiskelijat ja taiteilijat työskentelivät kellon ympäri, eläen kashalla (mauttomalla puurolla), teellä ja jäätyneillä omenoilla, valmistautuen performanssiin, joka esitettiin alkuperäisellä tapahtumapaikalla. Heidän työtään ohjasivat niin armeijan upseerit kuin avantgarde-taitelijat, muusikot ja ohjaajat Malevitšista Meyerholdiin. Vaikka kyse oli teatterista, ei ”todellisuudesta”, tapahtumiin osallistuneet sotilaat ja merimiehet esittivät itseään. Monet heistä eivät olleet osallistuneet ainoastaan vuoden 1917 tapahtumiin, vaan taistelivat performanssin aikoihin myös sisällissodassa – vuonna 1920 Petrograd oli piiritetty ja kärsi ankarasta ruokapulasta. Eräs aikalainen kommentoi: ”Tulevaisuuden historioitsijat tulevat kirjaamaan, kuinka yhden kaikkein verisimmän ja brutaaleimman vallankumouksen ajan koko Venäjä näytteli”. Formalismin teoreetikko Viktor Shklovsky pani merkille, että ”meneillään on jonkinlainen perustavanlaatuinen prosessi, jonka saatossa elämän elävä kudos muuntuu teatraaliseksi”. Tällaiset performanssit – erityisesti Stalinin vapun juhlaparaateihin verrattuna – todistavat, ettei lokakuun vallankumous ollut vain pienen bolsevikkiryhmän toimeenpanema puhdas coup d’ètat, vaan tapahtuma, joka vapautti suunnattoman emansipatorisen potentiaalin.

Eräät Leninin läpimurron elementit ovat säilyttäneet voimansa tähän päivään saakka: esimerkiksi hänen kritiikkinsä ”Vasemmistolaisuudesta kommunismin lastentautina” sekä hänen kriittinen asennoitumisensa ekonomismia kohtaan. Hän oli selvillä siitä, että poliittinen ”ekstremismi” tai ”liiallinen radikalismi”, tulisi aina ymmärtää todisteeksi ideologis-poliittisesta syrjäytymisestä, joka osoittaa rajoitukset sille, mitä on todella mahdollista saavuttaa. Jakobiinien turvautuminen terroriin oli hysteeristä näyttelemistä, todiste heidän kyvyttömyydestään järkyttää taloudellisen järjestyksen perusteita (yksityisomaisuus jne.). Nykypäivän poliittisen korrektiuden ”ylilyönnit” paljastavat samalla lailla kyvyttömyyden nujertaa rasismin ja seksismin todellisia syitä. Kenties on tullut aika kyseenalaistaa se monien nykyisten vasemmistolaisten hellimä uskomus, että poliittinen totalitarismi olisi jollain lailla tulosta materiaalisen tuotannon ja teknologian ylivallasta suhteessa ihmissuhteisiin ja kulttuuriin. Mitä jos asianlaita onkin päinvastoin? Mitä jos poliittinen ”terrori” onkin merkki siitä, että juuri materiaalisen tuotannon sfääri on alistettu politiikalle? Kenties asian laita onkin niin, että poliittinen ”terrori”, aina Jakobiineista maolaisten kulttuurivallankumoukseen, edellyttää tuotannon siirtämistä poliittisen taistelun maaperälle.

Leninin vastahanka ekonomismia kohtaan on olennaista nykyään, kun huomioidaan radikaalipiirien (tai sen rippeiden) jakautuneet näkemykset taloudellisista asioista: yhtäältä poliitikot ovat hylänneet talouden kamppailun ja intervention alueena; toisaalta nykyisen globaalitalouden toiminnasta haltioituneet taloustieteilijät tekevät tyhjäksi kaikenlaisen poliittisen intervention mahdollisuuden. Näyttää siltä, että tarvitsemme Leninin oivalluksia enemmän kuin koskaan: kyllä, talous on avainalue – taistelu ratkaistaan siellä; globaalin kapitalismin lumous on murrettava. Mutta intervention tulisi olla todellakin poliittinen, ei taloudellinen. Nykyään, kun jokainen on antikapitalisti – jopa Hollywoodissa, jossa hiljattain on tuotettu useampi salaliittoelokuva (Valtion vihollisesta Soluttautujaan), joissa vihollinen on suuri ja häikäilemättömästi voittoa tavoitteleva yhtiö – on nimike menettänyt kumouksellisen särmänsä.

Loppujen lopulta universaali vetoomus vapauden ja demokratian puolesta, usko siihen, että ne pelastavat meidät kapitalismin väärinkäytöksiltä, on haastettava. Liberaali demokratia on tosiasiassa se poliittinen järjestelmä, jonka alaisuudessa pääoma kukoistaa parhaiten. Tämä on Leninin perimmäinen opetus: vain vapautumalla kiintymyksestämme liberaaliin demokratiaan, joka ei tule toimeen ilman yksityisomistusta, voimme tosiasiassa muuttua antikapitalistisiksi. Kommunismin hajoaminen 1990-luvulla vahvisti ”vulgaari”marxilaisen teesin, jonka mukaan poliittisen demokratian taloudellinen perusta nojaa tuotantovälineiden yksityisomistukseen – toisin sanoen kapitalismiin kaikkine siihen liittyvine luokkaeroineen. Poliittisen demokratian esittelyn jälkeen ensimmäisenä kiireellisenä tavoitteena oli yksityistäminen, suunnaton ponnistus – hinnalla ja keinoilla millä hyvänsä – uusien omistajien löytämiseksi, sille omaisuudelle, joka oli kansallistettu kommunistien ottaessa vallan: entiset puoluevirkailijat, mafiapomot, kuka milloinkin, jotta vain saataisiin ”perusta” demokratialle. Mutta kaikki tämä tapahtuu aivan liian myöhään – juuri sillä hetkellä kun ensimmäisen maailman jälkiteollisissa yhteiskunnissa yksityisomistus on alkanut menettää sen keskeistä säätelevää rooliaan.

John Berger kirjoitti vastikään Selftrade-nimisen internetmeklariyhtiön ranskalaisesta mainoksesta. Timanteilla koristeltua täyskultaista sirppiä ja vasaraa esittävän kuvan alla olevassa tekstissä lukee: ”Ja mitä jos kaikki hyötyisivät osakemarkkinoista?” Strategia on ilmeinen: osakemarkkinat toteuttavat nykyään tasa-arvoista kommunistista agendaa – jokainen voi osallistua. Berger esittää vertauksen: ”Kuvittele tiedotuskampanja, joka tänä päivänä hyödyntäisi kuvaa täyskullasta valetusta, timanteilla kirjaillusta hakarististä! Se ei tietenkään toimisi. Miksi? Hakaristi puhuttelisi potentiaalisia voittajia, ei voitettuja. Se toisi mieleen herruuden, ei oikeudenmukaisuutta.” Sen sijaan sirppi ja vasara herättävät toivon siitä, että ”historia tulee loppujen lopulta olemaan niiden puolella, jotka taistelevat veljellisen oikeudenmukaisuuden puolesta”. Juuri sillä hetkellä kun tämä toivo julistetaan kuolleeksi ”ideologioiden lopun” hegemonisen ideologian mukaan, paradigmaattinen jälkiteollinen liikeyritys (onko olemassa mitään jälkiteollisempaa kuin osakekauppa internetissä) asettaa sen palvelukseensa jälleen kerran. Toivo jatkaa meille kummitteluaan.

Viitteet:

1 Vapaa käännös: ”Vallankumous ei kaipaa muuta auktoriteettia kuin itsensä”.

2 Žižek viittaa Carrère d’Encaussen vuonna 2001 ilmestyneeseen englanninkieliseen käännökseen: Lenin, jonka George Holoch on kääntänyt (New York & London: Holmes & Meier). Ranskankielinen alkuperäisteos Lénine julkaistiin vuonna 1998 (Pariisi: Fayard).

 

Artikkeli on alunperin ilmestynyt London Review of Booksissa Vol.24 No.1, 25.7.2002

 

 

1 comment

1 Megafoni 01/09, “Päätös” — megafoni.org { 08.12.10 at 8:36 am }

[…] Slavoj Zizek: Leninin perintö […]

Leave a Comment