MegaBlogi

Marraskuun 2009 lopulla alkoi mielenkiintoinen työkiista Finnairin tehtyä päätöksen ulkoistaa matkatavarapalvelunsa tytäryhtiöltään Northportilta Barona Handlingille. Seurasi erikoinen työtaistelutoimenpide, kun lakon lisäksi satoja työläisiä jäi sairauslomalle.

Siitä, oliko kyseessä suunniteltu toimenpide, on tietenkin eri näkemyksiä, sillä joukkosairausloman myöntäminen työtaistelutoimenpiteeksi olisi itse asiassa sama asia kuin sen myöntäminen, että kyse ei todellisuudessa ollut sairaustapauksista. Esimerkiksi EK:n lääkäri uskoi huomattavan osan sairauslomista olevan perusteettomia. Ilmailualan Unionin (IAU) edustajien näkemykset tästä asiasta ovat olleet ristiriitaisia: yhtäältä julkisuudessa esiintynyt pääluottamusmies vetosi ulkoistamisen aiheuttamaan henkiseen pahoinvointiin ja sairauslomatodistusten oikeellisuuteen mutta toisaalta kehoitti “poikia” laittamaan “korkin kiinni” – antaen siis ymmärtää, että kyse ei ollut tosiasiassa sairausloman tarpeesta. (Ylipäätään henkinen pahoinvointi sairauslomatarpeen aiheuttajana on lääketieteellisesti epämääräinen asia.) On aiheellista kysyä, onko tällainen alleviivattu kaksinaamaisuus tietoinen valinta, ja jos on, niin mikä on tällaisen taktiikan tarkoitus. Julkisuutta tällainen teko ainakin toi lisää, samalla kun lauseen esittäjä voi perustellusti vedota huumoriin.

Joka tapauksessa, mikäli toimenpide oli suunniteltu, se oli nerokas teko, sillä vääristä sairauslomatodistuksista lienee vastuussa ensisijaisesti todistuksen kirjoittaja eikä “sairauslomalle” jäänyt. (Asia ei tosin ole aivan näin yksinkertainen: työehtosopimuksen yksityiskohdista riippuu, millä edellytyksillä työnantaja voi pitää työntekijän sairaudesta esittämää selvitystä, eli sairauslomatodistusta, epäluotettavana ja missä tapauksessa työnantaja voi vaatia työntekijää hankkimaan todistuksen työterveyslääkäriltä. Lisätietoa ks. www.tjs-opintokeskus.fi/easydata/customers/opintokeskus/files/Tekstitiedostot/Laakarintodistus_ja_sairausajan_palkka.doc.) Näin vastuu on siis nerokkaasti ulkoistettu. IAU on näyttänyt, että voi sitä työntekijäpuolikin käydä luokkataistelua ulkoistamalla.

Tutumpaa asiaa edustavat väitteet “italialaisesta lakkoilusta” eli tahallisesta hidastelusta työnteossa. Tässäkin asiassa työnantajan ja ammattiliiton näkemykset eroavat jyrkästi. IAU on väittänyt, ettei se hyväksy minkäänlaista tahallista työnantajaa häiritsevää toimintaa, kun taas työnantaja pitää tahallista vitkastelua tosiasiana. Finnairin matkatavarapalvelujen ulkoistamista koskevassa kiistassa työtaistelukeinot ovat siis keskeisesti sellaisia, joiden luonteen työtaistelutoimenpiteenä ammattiliitto lähes järjestelmällisesti kiistää. Onko tämä samalla työtaistelujen tulevaisuus?

Mitä tulee työkiistan italialaisiin vaikutteisiin, on vastentahtoisesti myönnettävä, että olemme Megafonissa tehneet erään virheen: olemme ennenaikaisesti jättäneet vähemmälle italialaiset vaikutteet. Tai sitten on todettava, että olimme jälleen kerran syklin verran edellä. Mitä Megafoni edellä, sitä muut perässä. Ehkä 5-10 vuoden päästä IAU:n kohdalla puhutaan “pohjois-irlantilaisesta lakkoilusta”. Traagisella tavalla koomista on, että tällaiseen tulevaisuuteen viittaa jo nykyhetki: Aamulehdessä 13.1.2010 entinen työvoimanvuokrausalan yrittäjä kertoo saaneensa työkiistan yhteydessä tappouhkauksia.

Tässä yhteydessä on myös kiinnostavaa, että paskaduunipuhe on levinnyt voimakkaasti IAU:n sanastoon (esim. www.iau.fi/uutisarkisto/?a=viewItem&itemid=467). Samalla se on sanana totta kai menettänyt shokkiarvoaan sitten kohun keväällä 2006, jolloin Euromaydayn tapahtumien jälkipuinnissa tuo ruma sana sanottiin suorassa tv-lähetyksessä. (Ks. megafoni.kulma.net/index.php?art=357.)

Erityisesti IAU on peräänkuuluttanut ulkopuolisen selvitysmiehen mahdollista ratkaisevaa roolia kiistan ratkaisussa, ja lopulta valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Jyri Häkämies pyysi vanhaa kunnon Juhani Saloniusta tuttuun toimeensa sotkua selvittelemään. Ja melko pian, 15.1.2010 jo uutisoitiin sovusta. Yksityiskohdista ei kuitenkaan ole vielä tietoa. Aiheellinen kysymys on joka tapauksessa se, voiko asiaan syntyä kunnollista ratkaisua ilman samanaikaisia juridisia toimenpiteitä. Kuinka estää laillisesti se, että työnantaja ulkoistaa tehtäviään työvoimanvuokrausyritykselle, jonka palkkaamaa työvoimaa se sitten alkaa käyttää? Onko vihreä työministeri pohtinut tätä asiaa?

Ulkoistamista sinänsä tuskin on perusteltua kieltää – tuleehan yrityksillä olla oikeus keskittyä haluamaansa ydinosaamiseen – mutta olisiko mahdollista kieltää ulkoistaminen Finnairin/Northportin työkiistan kaltaisessa tilanteessa, jossa ulkoistamisen suorittanut yritys edelleen käyttää samaa työvoimaa ja vieläpä käytännössä heikentää työläisten etuja? Sääteleehän työsopimuslaki jo nytkin työnantajan toimintaa esimerkiksi siltä osin, että työnantajan on tarjottava entisille työntekijöilleen työtä, jos työnantaja tarvitsee työntekijöitä yhdeksän kuukauden kuluessa työsuhteen päättymisestä samoihin tai samankaltaisiin tehtäviin, joita irtisanottu työntekijä oli tehnyt. Eikö vastaavaa periaatetta voi laajentaa työvoimanvuokrausyritysten palveluiden käyttöön? Mikäli Finnairin/Northportin työkiistan seurauksena on juridinen reformi, niin osoittautuu jälleen todeksi se vanha totuus, että taistelut luovat uutta laillisuutta ja että konfliktit tuottavat reformeja.

Kansan Uutisten Viikkolehti julkaisi perjantaina 8. tammikuuta Rakennusliiton puheenjohtajan Matti Harjuniemen haastattelun. Harjuniemi puolustaa voimakkaasti palkkatyötä toimeentulon ensisijaisena lähteenä sekä kritisoi perustulovaatimuksia epärealistisuudesta. Perustuloa ei hänen mukaansa voitaisi toteuttaa tyydyttävän suuruisena.

Työn pitää säilyä pääasiallisena toimeentulolähteenä ja ansiosidonnaisen sosiaaliturvan täytyy olla perusta, jolla suomalainen sosiaalipolitiikka järjestetään. (…) Työn merkitystä ei voi kyllin korostaa. Jos se loppuu tästä maasta, silloin loppuu hyvinvointi ja silloin loppuvat hyvinvointipalvelut, tulonsiirrot ja sosiaaliturva.

Harjuniemen mielipide muistuttaa kovasti EK:n lakiasiainjohtaja Lasse Laatusen näkemystä perustulosta. Kelan julkaisemassa Sosiaalivakuutus -lehdessä (1/2009) Laatunen vertaa perustuloa työmarkkinatuen korottamiseen ja toteaa liian korkean korvauksen houkuttelevan “kaikki elämäntapaintiaanit työttömiksi”. Laatunen on tyytyväinen SAK:n tammikuun 2009 sosiaalitupossa muotoilemaan linjaukseen, jossa perusturvan (työmarkkinatuki ja toimeentulotuki) mahdollinen korotus sidottiin ansiosidonnaisen turvan vastaavaan nostoon. Niinpä perusturvaa ei nostettu. Laatusen mukaan SAK:n linjaus on pitänyt perusturvan tason “oikeana”. “Jos työmarkkinatuki on liian korkea, se on sama asia kuin kansalaispalkka”, toteaa Laatunen. Laatusen tapa rinnastaa työmarkkinatuki perustuloon on silti ontuvaa, määrittäähän edellistä kuitenkin vastikkeellisuus, toisin kuin perustuloa.

Palkansaajaliikettä edustavan Harjuniemen viestin ydin on pohjimmiltaan sama kuin Laatusella: työ on itseisarvoinen moraalinen velvoite, jota on tehtävä riippumatta siitä, mikä on työn sisältö ja merkitys. Työn merkityksen korostamisen Harjuniemi näkeekin palkansaajaliikettä ja työnantajia yhdistäväksi tekijäksi.

Harjuniemi on tietenkin siinä oikeassa, ettei hyvinvointi synny tyhjästä, vaan työ luo puitteet hyvinvoinnille. Mutta mistä hyvinvoinnista ja mistä työstä tässä nyt puhutaan?

Harjuniemi viittaa mitä ilmeisimmin kapitalistiseen palkkatyöhön. Sitä Harjuniemi ei perustele, miksi ainoastaan palkkatyö on arvokasta. Eikö esimerkiksi pitkälti kotitalouksissa tapahtuva sosiaalinen uusintaminen, joka jakautuu edelleen pitkälti naisten harteille, luo hyvinvointia? Työn yhteiskunnallinen arvo tunnustetaan palkan muodossa. Niinpä palkkatyön ulkopuolinen toiminta on toisarvoista.

Harjuniemi tarkoittaakin kaiketi sitä, että hyvinvoinnin taloudelliset puitteet luodaan verotuksen välityksellä. Hyvinvointi – julkiset palvelut, sosiaalivakuutukset, infrastruktuuri – rakentuu palkkatyön ja muiden tulomuotojen verotukselle. Tulonsiirtojen ja progressiivisen verotuksen kautta työn tulokset jakautuvat laajemmalle, tasaten näin tuloeroja ja luoden puitteita tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Mutta miksi julkiset palvelut ovat 1990-luvun lamavuosista lähtien heikentyneet Suomessa, vaikka työtä on tehty yhä enemmän? Eikö työ itsessään ole sittenkään aikaansaanut hyvinvoinnin kasvua?

Vaikka työ on arvokasta niin työnantajien kuin palkansaajaliikkeen mielestä, ovat työmarkkinaosapuolet (työläiset ja työnostajat) eri mieltä siitä, mikä on työstä maksettava hinta. Työn moraalinen arvostaminen onkin eri asia kuin työstä palkitseminen. Vaikka reaalipalkat ovatkin Suomessa nousseet, on palkkojen osuus tuotannon arvonlisäyksestä laskenut 1990-luvun laman jälkeen. Funktionaalisen tulonjaon mittareilla pääoman ja työvoiman välinen tulonjako on siis kallistunut edellisen hyväksi – samaan aikaan kun työn tuottavuus on kasvanut. Tässä mielessä palkkojen suhteellinen osuus on laskenut. Ja tämä kaikki on tapahtunut vaikka palkansaajaliike on naama punaisena toitottanut työn arvokkuutta.

Nykyisessä järjestelmässä sosiaalietuuden (työttömyysturvan ja joissain tapauksissa myös toimeentulotuen) saanti on sidottu työmarkkinoilla käytettävissä oloon ja valmiuteen ottaa työtä vastaan. Etuuden voi menettää määräaikaisesti tai toistaiseksi, jos esimerkiksi omasta syystään tulee työstä erotetuksi tai eroaa työstä ilman pätevää syytä. Normaalipalkkaisen työn sijaan työttömälle voidaan kuitenkin tarjota mahdollisuutta työharjoitteluun tai työelämänvalmennukseen, jolloin palkan sijaan työttömälle maksetaan työmarkkinatuen (alimmillaan 550 euroa kuukaudessa) lisäksi 9-18 euron työpäiväkohtaista ylläpitokorvausta, siitä riippuen, kuinka kaukana työpaikka on. Tällöin “palkaksi” muotoutuu 700-900 euroa kuukautta kohden. Ja muistettakoon, että EU:n määrittämä suhteellinen köyhyysraja liikkuu Suomessa 1000 euron tuntumassa. Onnekkaammassa asemassa ovat ne, jotka saavat palkkatuetun työpaikan ja ovat sitä kautta oikeutettuja työsuhteeseen ja sitä myöten myös palkkaan.

Vaikka suomalainen welfare-pohjainen sosiaaliturvajärjestelmä poikkeaakin puitteiltaan yhdysvaltalaisesta workfare-tyyppisestä puhtaasti vastikkeellisesta mallista, jossa sosiaaliturvan saanti on sidottu työpalvelukseen, ei matka siihen ole ylittämätön. Yhdysvaltalaisessa workfare-mallissa työpalvelukseen ohjattua työtöntä ja palkatonta työvoimaa on käytetty vakituisen työvoiman korvaamiseen. Tuskinpa Harjuniemikään haluaa tukea tämän kaltaista kehityskulkua.

Harjuniemikin tietää, että täystyöllisyyden tavoittelu on vieläkin epärealistisempaa kuin perustulon rakentaminen. Jos täystyöllisyys saavutettaisiin johtaisi tämä työvoiman kasvavaan neuvotteluvoimaan ja sitä kautta kasvaviin palkkoihin ja inflaatioon – tämä tuskin kävisi nykyiselle oikeistohegemonialle. Työhön kannustavan tai pakottavan vastikkeellisen sosiaaliturvajärjestelmän puolustaminen nykyisen massatyöttömyyden aikana onkin äärimmäisen vaarallista ja vastuutonta, siinä kun puhutaan pääoman suulla. Jos realistisia mahdollisuuksia mielekkään työn saantiin ei ole, saattavat työhön kannustavat työvoimapoliittiset ja työllistävät toimenpiteet tällöin helposti muuntua työhön pakottaviksi mekanismeiksi, joilla luodaan työmarkkinoille halpaa ja oikeudetonta työvoimaa. Palkattoman työn teettämisen yleistymisestä Suomessa ovat uutisoineet muun muassa Yle ja Kansan Uutiset.

On totta, että perustulo sisältää riskinsä. Liian pieni perustulo yhdessä muiden sosiaalietuuksien supistamisen kanssa saattaa johtaa tilanteeseen, jossa toimeentulon pienuus yhdistettynä kyllästettyihin työmarkkinoihin pakottaa ihmiset keksimään töitä. Tämä avaisi väylän harmaan talouden kasvulle ja mielivallalle, “kengänkiillottajien yhteiskunnalle”. Näin käy toki myös silloin, kun perusturva on riittävän alhainen. Riittävän suuri perustulo, johon laskettaisiin mukaan myös ilmaiset tai nimellisesti hinnoitellut peruspalvelut (kuten terveydenhuolto, koulutus, joukkoliikenne, kirjastot jne.) voisi puolestaan parantaa työvoiman neuvottelumahdollisuuksia suhteessa työnantajapuoleen. Sikäli kun perustulolla tulisi oikeasti toimeen, ei työtä tarvitsisi ottaa vastaan millä tahansa hinnalla ja ehdoilla. Juuri tämän vuoksi työnantajapuoli vastustaakin perustuloa. Erikoisempaa taas on, että vasemmistolaisen ammattiliiton puheenjohtaja sitä vastustaa – ja vieläpä samoin argumentein kun vastapuoli.

Harjuniemi kritisoi perustuloa epärealistiseksi ja utopistiseksi. Vuosina 2003-2008 Kelan yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä toiminut Jouko Kajanoja on kuitenkin useissa puheenvuoroissaan pohtinut realistisen perustulomallin mahdollisuutta. Perustulon asteittainen kehittäminen sekä perusturvan parantaminen eivät Kajanojan mukaan poissulje toisiaan. On myös muistettava, ettei perustulon kehittäminen mitenkään kategorisesti estä ansiosidonnaisen työttömyysturvan kehittämistä, vaikka ansiosidonnaisen kytköstä perusturvaan tuleekin löysentää. Pahoin vaikuttaa siltä, että Harjuniemi haluaa torpata perustulon ennen kaikkea periaatteellisista syistä. Perustulon sisältämä ajatus palkkatyön ja toimeentulon välisen suhteen katkaisemisesta on kova pala palkkatyön ideologiaan uskoville.

Vaikka “laskelmat” sitten osoittaisivat perustulon toteutusmahdollisuudet epätyydyttäviksi, on perustulokeskustelun arvo edelleen siinä, että se on voimakkain viimeaikainen kritiikki palkkatyötä, kapitalistista työn muotoa vastaan. Samalla perustulokeskustelu on avannut tilaa keskustelulle toisenlaisen työnteon mahdollisuuksista. On hämmentävää, jos vasemmistossa tällaisiin keskustelualoitteisiin suhtaudutaan kielteisesti periaatteellisista syistä. Vähintään perustulokeskustelun voimakkuudesta tulisi ymmärtää tarve vahvistaa pikaisesti perusturvaa sekä vähentää radikaalisti sosiaaliturvaan liittyviä kontrolleja ja byrokraattisia kiemuroita. Lasse Laatusta lainataksemme: “Perusturvan taso on puhtaasti poliittinen harkintakysymys, jonka kulloinenkin hallitus joutuu osaltaan ratkaisemaan”.

Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtaja Reijo Käkelä tarjosi 20 vuotta sitten kansalaispalkkaa, eli perustuloa, vastaukseksi köyhyyteen (Viikkolehti 1/2010, s.5). Myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on puhunut tarpeesta vasemmistolaiselle perustulomallille. Ehkäpä vasemmiston olisi aika ottaa asian suhteen ratkaiseva askel ja kyseenalaistaa kapitalistinen palkkatyö ja kulutus elämisen ainoana ja oikeana normatiivisena perustana. Tämän kritiikin itumuoto muotoiltiin vasemmistolaisen työväenliikkeen tärkeimmissä teksteissä jo 160 vuotta sitten.

Perustarpeiden tyydytys on varmistettava varallisuuden tasosta riippumatta. Tämä edellyttää sosiaalietuuksien ja palkkatyön välisen kausaalisen riippuvuuden katkaisemista – workfare-perustaisen ajattelun kritiikkiä. Tätä ei tule nähdä niinkään ansiosidonnaisen työttömyysturvan kritiikkinä, vaan pikemminkin uudenlaisen elämäntyylin oikeudellisen ja materiaalisen pohjan muotoiluna, jossa oikeutta resursseihin ja perustarpeiden tyydytykseen eivät ohjaa lisäarvon kasaamisen ehdollistamat markkinat ja kapitalistisen palkkatyön normatiivinen perusta.

Venezuelan presidentin Hugo Chávezin esiintyminen Kööpenhaminan ilmastohuippukokouksessa pääsi aivan aiheesta moniin tiedotusvälineisiin myös Suomessa. Chávez viittasi 16.12.2009 pitämässään puheessa Kööpenhaminan kaduilla protestoineiden ympäristö- ja antikapitalististen liikkeiden iskulauseisiin, kuten “Ei muuteta ilmastoa, muutetaan järjestelmä” tai “Jos ilmasto olisi pankki, se olisi pelastettu”. Se, että Chávez tällä tavoin haki yhteyksiä edustamansa bolivarilaisen suuntauksen sekä katujen liikkeiden välille, tuli hyvin selväksi.

Chávez kiinnitti värikkäällä ja uhmakkaalla esiintymisellään jälleen kerran huomiota – ja kiistatta vieläpä oikeasta aiheesta, sillä juuri Kööpenhaminan neuvottelujen tulosten köyhyys (ei sitovaa sopimusta vaan pelkkä sitoumus) osoittaa, että nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä ei kykene luomaan rakenteellisia ratkaisuja ilmastokriisin ratkaisemiseksi. (Nykyisessä järjestelmässä suurin toivo on ilmeisesti asetettava teknologisiin, ei poliittisiin ratkaisuihin – ja se ei ole positiivisesti sanottu nykyjärjestelmästä.) Tarkempi Chávezin puheeseen perehtyminen ei tuo mitään suuria yllätyksiä, ja huomattava osa siitä on iskulauseissa pitäytyvää sisältöä, mutta tässä kuitenkin lyhyt esittely puheen pääkohdista.

On tärkeää havaita Chávezin puheesta ensinnäkin, että tämä ei havitellut yhteistä rintamaa Valko-Venäjän ja Iranin kanssa (kuten nykyaikana tavanomainen demonisointi bolivarilaisesta liikkeestä esittää) vaan profiloitui keskeisesti maiden kuten Brasilian, Kiinan, Intian ja Bolivian rintamaan. Siis yhtäältä merkittäviin “kehittyviin” maihin ja toisaalta ideologisiin kumppaneihin (Bolivia ja vähäisemmin Brasilia). Ennen Kööpenhaminan ilmastokokousta Chávez ilmoitti ALBA-maiden tulevan puhumaan Kööpenhaminassa yhteisen position mukaisesti. ALBA-maiden positio viittaa kehittyneiden maiden ilmastovelkaan kehittyville maille, velkaan, josta kehittyvien maiden tulisi saada kompensaatiota. (ww.venezuelanalysis.com/news/5002)

Kööpenhaminan puheessaan Chávez lähti liikkeelle neuvotteluprosessin epädemokraattisuuden ja poissulkevuuden kritiikistä. Juuri poissulkevuutta hän nimitti planeetanlaajuisen “imperiaalisen diktatuurin” ominaisuudeksi. Kööpenhaminan katujen liikkeiden “järjestelmäkriittisyyttä” Chávez kiitteli juuri sen osoittamisesta, että tämä kapitalistinen järjestelmä merkitsee tuhoavaa kehitystä. Samalla se on kehitysmalli, jonka pelastamisesta pankkien tukemisen kautta kapitalistiset valtiot ovat paljon kiinnostuneempia kuin ilmastonmuutoksen ehkäisemisestä, joka vaatisi pitkäjänteistä suunnitelmallisuutta ja muutoksia kapitalistiseen toimintamalliin sinänsä.

Chávezin puheen “teoreettisin” osuus koski vanhaa kunnon marxilaista “kummittelevan aaveen” käsitettä. Chávezin mukaan Kööpenhaminassa nimittäin kummittelee eräs aave, jonka nimeä ei mainita, vaikka se kulkee joka paikassa. Se on kapitalismin aave. Toisaalta Chávez viittasi myös “vasta-aaveeseen”, eli sosialismiin, joka on hänen mukaansa ainoa vastaus ilmastonmuutoksen edellyttämään järjestelmän muutokseen.

Chávez ei olisi tietenkään oma itsensä, ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen USA:n kritisoimiseksi. Chávez vihjasi Obaman Nobel-palkinnon olevan ansaitsematon (se, että Obama palkittiin enemmänkin muutoksen mahdollisuutena kuin toteuttajana, ei tietenkään ole mikään harvinainen näkökanta), mutta viittasi lisäksi täsmällisemmin Obaman johtamaan valtioon myös keskeisenä esimerkkinä maasta, joka on käyttänyt mittaamattomia summia kapitalistisen järjestelmän pelastamiseksi ja joka samalla suhtautuu vastahakoisesti velvoitteisiinsa ilmastonmuutoksen torjunnassa (ainakin liittovaltiotason päätöksenteossa).

Erityisen törkeänä Chávez piti sitä, miten USA ja Kiina ovat vastakkain ilmastokiistassa. Chávez väitti, että olisi absurdia panna USA ja Kiina päästövähennysvaatimuksissa samalle viivalle tilanteessa, jossa Kiinan väestö on nelinkertainen USA:n väestöön verrattuna, samalla kun USA kuluttaa n. nelinkertaisesti öljyä. (Oman maansa öljyriippuvaisuuteen Chávez ei puheessaan viitannut.)

Täsmällisempänä neuvotteluteknisenä yksityiskohtana Chávez viittasi vain Kioton ilmastokokouksen protokollan noudattamisen tärkeyteen. Sen sijaan Chávezin puhe vilisi globaalia tilastotietoa köyhyydestä, lapsikuolleisuudesta ynnä muusta.

Siten Chávezin puheen merkittävin anti ei varmastikaan koskenut itse neuvotteluja vaan niiden epäonnistumisen (joka tuolloin vasta häämötti tulevaisuudessa) syytä. Syyksi johtavien teollistuneiden maiden haluttomuuteen saada aikaan merkittäviä ratkaisuja Chávez nimesi yksiselitteisesti poliittisen tahdon puutteen. Tämän tahdon puutteen Chávez eritteli tarkoittavan vastuuttomia asenteita, poissulkemista, poliittista vanhoillisuutta, suurimpien kuluttajamaiden itsekkyyttä ja solidaarisuuden puutetta sekä kaikille kuuluvien ongelmien elitististä hallinnointia. Yhdellä sanalla Chávez nimeksi tietenkin syyksi kapitalismin sinänsä. Tästä syystä Chávez painotti täsmällisesti – Kööpenhaminan katujen liikkeiden sekä varmasti myös monien valtioiden painotusten mukaisesti – sitä, että sopimuksen tulee noudattaa periaatetta, jonka mukaan kehittyneet maat tukevat kehittyviä maita merkittävästi näiden toimissa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, samalla kun kantavat päävastuun ilmastonmuutoksen torjunnassa. Samalla Chávez vihjasi, että eräät maat suorastaan toivovat, ettei mitään sopimusta synny.

Chávez päätti puheensa kolmella sitaatilla. Fidel Castro: “Eräs laji on vaarassa kuolla sukupuuttoon: ihmiskunta.”  Rosa Luxemburg: “Sosialismi tai barbaria”. Jeesus: “Autuaita ovat köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Viimeksi mainittu ei itse asiassa ollut ainoa humanistis-kristillinen kohta Chávezin puheessa.

Chávezin puhe englanniksi: www.venezuelanalysis.com/analysis/5013

Turkulainen Savukeidas –kustantamo julkaisi juuri suomeksi amerikkalaisen esseistin Hakim Beyn alunperin vuonna 1984 kirjoittaman kirjan ”TAZ – Tilapainen autonominen alue, ontologinen anarkismi ja poeettinen terrorismi”. Megafonin edeltäjä, anarkistilehti Kaurapuuro julkaisi vuonna 1996 (numero #10) Beyn hieman aikaisemmin kirjoittaman ja TAZ:n teemoja kehittelevän esseen ”PAZ – Pysyvästi autonomiset alueet”. Megafoni tarjoaa nyt blogissaan PAZ-tekstin uudelleenjulkaisun muodossa pienen tripin 90-luvulle.

PAZ-teksti kykeni aikoinaan jäsentämään silloin nousussa olleen radikaaliliikehdinnän tunnelmia ja orientaatioita. Beyn kehittelemät teemat ovat osin toteutuneetkin mm. netissä verkkokollektiivien, vertaisjakelun ja blogien kautta. Toisaalta voidaan kysyä, onko Beyn autonomisissa tiloissa loppujen lopulta kysymys vain pienen anarkistiyhteisön eksoduksesta, jossa jäsenyys edellyttää marginalisoitumista ja valtakamppailun ulkopuolelle astumista?

Toinen ajattelija, jota on juuri suomennettu, piakkoin Suomessa vieraileva filosofi Slavoj Žižek pitäisi tällaista strategiaa ehkä luovuttamisena. Hän kritisoi niitä vasemmistolaisia joiden ”mukaan tämän päivän tehtävänä on vastustaa valtion valtaa – vetäytyä sen alueelta ja luoda uusia tiloja valtion kontrollin ulottumattomiin. Tämä vastaa täysin kapitalismin voiton hyväksymistä” (Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa, Into Kustannus).

HAKIM BEY: PAZ – Pysyvästi autonomiset alueet

Teoria väliaikaisesti autonomisista alueista (Temporary Autonomous Zones) koskee enemmän jo olemassa- tai syntymässä olevia tilanteita, kuin puhdas utopismi. Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat jättämässä Vieraantumisen Häkin taakseen ja etsimässä tapoja palauttaa inhimillinen kontakti. Mielenkiintoisen esimerkin tästä – urbaanin kansankulttuurin tasolta – voi löytää harrastusverkostojen lisääntymisestä. Valtavat määrät energiaa kasautuu tällaisiin projekteihin. Erilaiset “samanhenkisten” ajoittaiset kokoontumiset muodostuvat aidoiksi ja välittömiksi ´eriskummallisuuden´ festivaaleiksi. Ei ainoastaan “vastakulttuuri” etsi omia väliaikaisesti autonomisia alueitaan, leiripaikkojaan ja Konsensuksesta vapautumisen öitään. Itseorganisoituneita ja autonomisia ryhmiä on syntymässä jokaisen “luokan” ja “alakulttuurin” keskuudessa. Babylonian Imperiumin valtavat maat ovat nyt käytännöllisesti katsottuna tyhjiä, asukkainaan ainoastaan Massamedian kummitukset sekä muutama psykoottinen poliisi.

TAZ-teoria käsittää, että TÄMÄ ON TAPAHTUMASSA. Emme ole puhumassa että ”pitäisi” tai “tulisi”, puhumme jo olemassa olevasta liikkeestä. Erilaisten ajatuskokeiden, utooppisen runouden, vainoharhaisen kritiikin jne. käyttö pyrkii auttamaan tämän monimutkaisen ja vielä pitkälle dokumentoimattoman liikkeen selventämisessä, antamaan sille jonkinlaista teoreettista tarkkuutta ja itsetietoutta, sekä esittämään kokonaisille strategioille perustuvaa taktiikkaa – toimimaan kätilönä tai ylistäjänä, ei etujoukkona!

Ja näin meidän täytyy pohtia myös sitä, että kaikki olemassa olevat autonomiset alueet eivät ole “väliaikaisia”. Jotkut ovat ainakin tarkoitukseltaan enemmän tai vähemmän “pysyviä”. Muutama halkeama Babylonian Monoliitissa avautuu niin vartiottomana, että kokonaiset ryhmät voivat liikkua ja asettua niihin. Tietyt teoriat, kuten permakulttuuri, ovat kehittyneet käsittelemään tätä tilannetta ja lisäämään suuntausta. “Kyliä”, “kommuuneja”, “naapurustoja”, jopa “kaivauksia” ja “biosfäärejä” (ja muita utooppisia kaupunkimuotoja) on kokeiltu ja toteutettu. Silti jopa tässä TAZ-teoria voi mahdollisesti tarjota joitain käyttökelpoisia ajatusvälineitä ja selvennyksiä.

Mitä ovat poetique (“tapa tehdä”) ja politique (“tapa elää yhdessä”) pysyvästi autonomisten alueiden kannalta? Entä mikä on väliaikaisuuden ja pysyvyyden suhde? Ja kuinka pysyvästi autonomiset alueet voivat ajoittain virkistää itseään väliaikaisesti autonomisten alueiden festivaalisella aspektilla?

Kysymys julkisuudesta

Viimeaikaiset tapahtumat USA:ssa ja Euroopassa ovat osoittaneet, että itseorganisoituneet ja autonomiset ryhmät tuottavat pelkoa Valtion sydämeen. MOVE Philadelhpiassa, Korshitesit Wacossa, Deadheadit, sateenkaariheimot, tietokonehakkerit, talonvaltaajat jne. ovat siksi olleet monenlaisen tuhoamisen kohteita. Toisaalta jotkut autonomiset ryhmät ovat olleet huomaamattomia tai ainakaan niitä ei ole vainottu. Mistä tämä johtuu? Yksi selittäjä voi olla julkisuuden tai median tuhoava vaikutus. Media tuntee vampyyrista janoa “terrorismin” teeskennellyn intohimon peliin, Babylonian kansallisrituaaliin, johon kuuluu olennaisesti syntipukin, veriuhrin ja sovittamisen roolit. Kun joku autonominen ryhmä antaa tämän “ansan” laueta kohdallansa, paska kaatuu päälle: media yrittää järjestää mini-harmageddoneita tyydyttämään narkki-sairauttaan spektaakkelilla ja kuolemalla.

Nyt, pysyvästi autonomiset alueet ovat hyvä ja helposti paikoitettava maali tällaiselle median nokkeluudelle. Piirityksissä omissa “aitauksissaan”, itseorganisoituneet ryhmät voivat vain taipua jonkinlaiseen halpaan ennalta määrättyyn marttyyriuteen. Oletettavasti tämä rooli vetoaa vain neuroottisiin masokisteihin??? Joka tapauksessa suurin osa ryhmistä haluaa elää ´luonnollisella alueellaan´ tai rauhassa ja hiljaisuudessa. Hyvä taktiikka voisi näin olla massamediajulkisuuden välttäminen kuin se olisi rutto. Palanen luonnollista vainoharhaisuutta on tarpeen, kunhan se ei tee loppua koko toiminnasta. Oveluutta kannattaa käyttää ennen rohkeutta. Hyppysellinen naamiointia, hiukan näkymättömyyttä, tahdikkuuden ymmärrys taktiikkana…voivat olla yhtä hyödyllisiä niin pysyvästi kuin väliaikaisestikin autonomisille alueille. Muutamia ehdotuksia: Käytä vain “tuttava-medioita” (zinejä, puhelinketjuja, sähköpostituslistoja, piraattiradioita, ilmoitustauluja jne.) – vältä kerskumis-macho-vastustamis-asennetta – ette tarvitse viittä sekuntia iltauutisissa (“poliisiratsiakultti”) vahvistaaksenne olemassaolonne. Sloganimme voisi olla: “Get A Life, Not A Life-Style.”

Sisäänpääsy

Luultavasti ihmiset haluavat valita ne joiden kanssa elävät. “Kaikille vapaat” kommuunit päätyvät helposti täyteen muista välittämättömiä lojujia ja seksinnälkäisiä pateettisia hyypiöitä. Pysyvästi autonomisten alueiden täytyy valita jäsenensä yhdessä – tällä ei ole mitään tekemistä “elitismin” kanssa. Pysyvästi autonomiset alueet voivat pitää väliaikaisesti avoimia ovia, kuten järjestää festivaaleja tai tarjoilla ilmaista ruokaa, mutta niiden ei tarvitse olla pysyvästi auki kaikille itsensä sympatisoijiksi julistaville ohikulkijoille.

Aidosti vaihtoehtoisen talouden syntyminen

Jälleen kerran – tämä on jo tapahtumassa – vaikka tarvitseekin vielä valtavan määrän työtä saavuttaakseen polttopisteensä. “Lavaro nero” -alataloudet, verottomat vastapalvelukset, vaihtokauppa jne, taipuvat olemaan vakavasti rajoitettuja ja paikallisia. Purkkeja (BBS`s) ja muita tietoverkkosysteemejä voitaisiin käyttää yhdistämään nämä alueelliset ja marginaaliset epätaloudet (“kotitalous-managementit”) elinkykyiseksi vaihtoehtoiseksi taloudeksi, jolla olisi jo jonkinlaista kokoa. P.M. on jo luonnostellut jotakin tämäntapaista Bolo´Bolossaan – itseasiassa lukuisia mahdollisia systeemejä on jo olemassa, teoriassa joka tapauksessa. Ongelma on: Kuinka rakentaa todellinen vaihtoehtoinen talous – toisin sanoen kokonainen talous – ilman lähestymistä erilaisia kapitalismin juoksupoikia? Kuinka voin vaihtaa taitojani – sanotaanko, putkitöitä ja taivaanrannanmaalausta – tarvitsemaani ruokaan, kirjoihin, huoneeseen ja psykoaktiivisiin kasveihin ilman että maksaisin veroja, tai jopa kokonaan käyttämättä yhtä valtion liittolaista, rahaa? Kuinka voin elää mukavaa (jopa loistokasta) elämää vapaana kaikista toiminnoista Tavaramaailman kanssa? Jos ottaisimme kaiken sen energian, jonka vasemmistolaiset laittavat mielenosoituksiin, ja jonka libertaarit laittavat pelatakseen turhia pieni-kolmas-puolue pelejään, ja jos uudelleen suuntaisimme kaiken tämän voiman todellisen underground-talouden rakentamiseen, olisimme jo pitkän aikaa sitten savuttaneet niin kutsutun “vallankumouksen”.

“Maailma” tuli loppuunsa 1972

Absoluuttisen valtion kuva kaatui lopultakin 1989. Viimeinen ideologia, kapitalismi, ei ole muuta kuin hyvin myöhäisen neoliittisen kauden ihotauti. Se on tyhjiin valuva halukone. Toivon näkeväni sen luhistumisen elinaikanani, kuten yhdessä Dalin mielikuvista. Ja haluan, että minulla on jokin paikka minne “mennä” kun paska romahtaa alas. Tietenkään kapitalismin kuoleman ei tarvitse olla godzillamainen kaiken inhimillisen kulttuurin tuho; tämä skenaario on enemmänkin kapitalismin itsensä propagoima terrori-imago. Joka tapauksessa on syytä olettaa että unelmoiva ruumis kouristuu väkivaltaisesti ennen kuin rigor mortis “laskeutuu” – ja New York tai Los Angeles eivät ole välttämättä viisaimpia paikkoja odottaa myrskyä. (Ja myrsky voi olla jo alkanut.) [Toisaalta NYC tai LA eivät välttämättä ole myöskään pahimpia paikkoja luoda uutta maailmaa, voi vain kuvitella kokonaisia vallattuja kortteleita, jengien muuttumista kansan miliisiksi, jne.] Mustalaistyylinen elämä voi olla yksi tapa kohdata liian myöhäisen kapitalismin käynnissä oleva sulaminen – mutta minulle, minä haluaisin jonnekin mukavaan anarkistiseen munkkiluostariin: “lukutoukille” sopiva paikka viettää “keski-aikaa”. Mitä enemmän organisoimme tätä NYT, sitä vähemmän hässäkkää me kohtaamme myöhemmin. En puhu “selviytymisestä” – en ole kiinnostunut pelkästä selviytymisestä. Haluan menestyä. TAKAISIN UTOPIAAN.

Festivaalit

Pysyvästi autonomisten alueiden funktio palvelee TAZ-verkostoa elävänä oksanhaarana, tapaamispaikkana laajalle tuttava- ja samanhenkispiirille, jotka eivät ehkä todella asu kokoajan yhdessä “farmilla” tai “kylässä”. Muinaiset kylät järjestivät tapahtumia, jotka toivat varallisuutta yhteisölle, tarjosivat markkinapaikan matkustajille ja loivat festivaalisen ajan/tilan kaikille osanottajille. Nykyään festivaali on nousemassa yhtenä tärkeimpänä väliaikaisesti autonomisten alueiden muotona, joka voi tuoda uutta ja tuoretta energiaa myös pysyvästi autonomisille alueille. Muistan lukeneeni jostain, että keskiajalla oli 111 juhlapäivää vuodessa; meidän täytyisi ottaa tämä “utooppiseksi minimiksemme” ja pyrkiä vieläkin parempaan. [C. Fourierin esittämä utooppinen minimi sisälti muuten enemmän ruokaa ja seksiä kuin mitä keskiverto 1700-luvun ranskalainen aristokraatti nautti; B. Fuller esitti termille “pelkkä minimi” samanlaista sisältöä].

Elävä maapallo

Uskon että on olemassa monta hyvää itsekästä syytä haluta “orgaanista” (se on seksikkäämpää), “luonnollista” (se maistuu paremmalta), “vihreää” (se on kauniimpaa) “villeyttä” (se on jännittävämpää). ´Yhteisöllisyys´ (communitas, kuten P. Goodman kutsui sitä) ja ´festivaalit´ (conviviality, kuten I. Illich kutsui niitä) ovat paljon nautinnollisempia kuin vastakohtansa. Elävä maapallo ei välttämättä tarvitse orgaanisia kaupunkeja – pieni mutta voimakas inhimillisyyden kasauma omistettuna taiteille ja jossain määrin dekadenteille sivilisaation iloille pesee kaiken niiden suuruuden ja pakotetun yksinäisyyden. Mutta jopa ne jotka haluavat elää kaupungeissa voivat nähdä välittömiä ja hedonistisia motiiveita taistella “ympäristön” puolesta. Olemme militantteja biofiileja. Syväekologia, sosiaaliekologia, permakulttuuri, vaihtoehtoinen teknologia… emme ole turhan tarkkoja ideologioista. Annetaan 1000 kukan kukoistaa.

Pysyvästi autonomisten alueiden typologia

“Hullu uskonto” tai kapinallinen taideliike voi muodostua jonkinlaiseksi ei-paikalliseksi pysyvästi autonomiseksi alueeksi, kuten intensiiviset harrastusverkostot. Salainen yhteiskunta (kuten kiinalainen Tong) tarjoavat myös pysyvästi autonomisille alueille mallin, jolla ei ole maantieteellisiä rajoja. Paras mahdollinen skenaario sisältää vapaata tilaa joka laajenee vapaaksi ajaksi. Pysyvästi autonomisten alueiden olemuksen pitää olla tilapäisesti autonomisten alueiden ilojen ja riskien intensifikaatio. Ja pysyvästi autonomisten alueiden intensifikaatio on Utopia Nyt!

Ruotsissa nousi äskettäin poliittinen kohu, kun maan suurin iltapäivälehti Aftonbladet julkaisi maahanmuuttokriittisen ja kansallismielisen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) puheenjohtajan, Jimmie Åkessonin kirjoituksen mielipideosastollaan. Kohu liittyi myös siihen, että samanaikaisesti Aftonbladet päätti olla julkaisematta puolueen vaali-ilmoituksia. Lehti päätti, ettei se halua osallistua sellaiseen kehitykseen, jonka merkkejä se on nähnyt mielestään riittävästi jo muissa eurooppalaisissa maissa.

Lehden päätoimittaja viittasi perusteluissaan erityisesti muihin skandinaavisiin maihin, Norjaan sekä Tanskaan ja niiden vastaavien puolueiden – Fremskrittspartiet ja Dansk Folkeparti – menestykseen. Ruotsille tavanomaisesti perusteena oli myös SD:n lukeminen “epädemokraattiseksi” – siinä missä muut puolueet ovat eroistaan huolimatta demokraattisia. Aftonbladet halusi tällä päätöksellä osoittaa huolestuneisuutta siitä, että Sverigedemokraterna on saattamassa päästä parlamenttipuolueeksi. Toistaiseksi sen menestys on rajoittunut kunnallisvaaleihin, mutta viimeaikaisten mielipidemittausten mukaan kannatus on jo n. 5 prosentin luokkaa.

Aftonbladetin päätös tietenkin aiheutti närkästystä siitä, että lehti tällä tavoin “rajoittaa sananvapautta”. Riippumatta siitä, onko tämä totta, on aiheellista kysyä, lisääkö päätös SD:n edellytyksiä näyttäytyä marttyyrina, sillä juuri marttyyrina esiintyminen on maahanmuuttokriittisyyden keskeinen keino – ei ainoastaan Ruotsissa vaan muun muassa myös Suomessa. Marttyyrina esiintymiselle on ominaista väittää, että liike tai puolue esittää jotain sellaisia seikkoja, joista “ei saa puhua”, vaikka tosiasiassa kukaan ei merkittävästi rajoita sen ilmaisunvapautta. (Toki ilmaisunvapautta rajoittavat esimerkiksi jumalanpilkkapykälät, mikä onkin ongelmallista. Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, miten paljon varallisuus ja yhteiskuntaluokka rajoittavat mielipiteiden näkyvyyttä, mutta maahanmuuttokriittisen suuntauksen argumentit eivät tietenkään mitenkään viittaa luokka-asemiin vaan pelkästään väitettyihin tabuihin.) Millä tahansa julkaisulla on tietenkin oikeus olla julkaisematta ilmoituksia tai toimituksellisista syistä arvioida mielipidekirjoitusten julkaisemisen tarkoituksenmukaisuutta (tuovatko ne esiin mitään uusia argumentteja ja kysymyksiä, onko niiden julkaisemiselle mitään juridisia esteitä jne.).

Juuri estääkseen marttyyrina esiintymisen mahdollisuutta Aftonbladet päätti julkaista SD:n puheenjohtajan laajan kirjoituksen mielipidesivuillaan. Lehti halusi osoittaa, että se kuitenkin viime kädessä antaa lukijoiden ja kansalaisten päätettäväksi sen, haluavatko he äänestää kyseistä puoluetta. Kyse oli liberaaliin demokratiaan sitoutuneen lehden tasapainoilusta ristiriitaisten positioiden välillä: yhtäältä pyrkimyksestä vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen arvojaan vastaavalla tavalla ja toisaalta tavoitteesta edistää sananvapautta ja liberaalin demokratian keskeistä periaatetta: sitä, että vapaa keskustelu tuottaa parhaan lopputuloksen. Lehden mielestä vaali-ilmoituksissa ei kuitenkaan ole kyseessä keskustelun edistäminen, eli ilmoituksia rajoittamalla lehti ei rajoita keskustelua: ilmoitukset ovat tunteita, eivät ajatuksia varten. (Melko vaikea rajanveto, mutta tämä on Aftonbladetin näkemys.)

Itse Åkessonin mielipidekirjoitus ei ollut paljon muuta kuin tavanomaisten islam- ja maahanmuuttajavastaisten näkemysten esittelyä. Korostaakseen omaa linjaansa Aftonbladet pian tutkitutti Åkessonin argumentit niiden väittämien tosiasioiden (siis pois lukien “mielipiteet”) suhteen ja osoitti kymmenen “asiavirhettä”. Sen raja, mikä on asiavirhe ja mikä “mielipidevirhe”, ei välttämättä ole selvä, mutta joka tapauksessa Aftonbladetin artikkeli osoitti myös selviä asiavirheitä. Nimittäin Åkessonin väitteen mukaan sitä, että islam olisi Ruotsin toiseksi suurin uskonto, ei olisi voinut aavistaa vielä 20 vuotta sitten (tosiasiassa islam on ollut Ruotsin toiseksi suurin uskonto 1960-luvulta saakka). Enemmän tulkinnanvaraisia ovat toki väitteet kristinuskon rauhanomaisuudesta verrattuna islamiin. On vaikea esittää mitään tilastoja kunkin uskonnon kannattajien rauhanomaisuudesta, mutta ainakin historiallisesti kristityt ja muslimit ovat yhtä lailla vedonneet omaan oikeamielisyyteensä sodankäynnin oikeutuksena. Raamattuun viittaamalla saa aikaan yhtä sotaisaa jälkeä kuin Koraaniin.

Aftonbladet myös marssitti kaikkien muiden merkittävien puolueiden johtajat esittämään kommenttinsa Åkessonin näkemyksistä. Kävi ilmi, että SD:n kasvava kannatus herättää Ruotsissa merkittävää huolestumista jopa siinä määrin, että sosiaalidemokraatit eivät poissulje “punasinistä” hallitusta, jos se on edellytys yhteiskunnalliselle konsensukselle, joka pitää maahanmuuttokriittiset pois vallasta. Puolueet olivat laajalti haluttomia yhteistyöhön SD:n kanssa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta maahanmuuttokriittisten puolueiden argumentoinnissa on myös se, miten ne pyrkivät esiintymään eurooppalaisten arvojen ja sananvapauden vartijoina, vakka tosiasiassa kyseisen suuntauksen – myös Suomessa – sisältö painottaa kristillisen perinnön ja eurooppalaisuuden yhteyttä (diskurssi á la Timo Vihavainen). Tällä tavoin jätetään täysin huomiotta se, että eurooppalainen sivilisaatio on saavuttanut nykymuotonsa parhaat piirteet kristinuskon vaikutuksesta huolimatta eikä sen ansiosta. Se, että kristinusko on käytännössä muuttunut, johtuu sen ulkoisista vaikutuksista eikä siitä itsestään. Näiden ulkoisten vaikutusten ansiota on tilanne, jossa kristinusko näyttäytyy vapaamielisempänä kuin islam.

Tässä tilanteessa tietenkin maahanmuuttokriittisten puolueiden loistava mahdollisuus on siinä, että islamin vanhanaikaisuus ja ahdasmielisyys antaa tilaisuuden arvokonservatiivisuuden uudelle nousulle. Siitä maahanmuuttokriittisten puolueiden nousussa lopulta on kyse, eikä liberaalin demokratian puolustamisesta. Soinilainen katolisuus (kuten abortin ja esiaviolllisten suhteiden vastustaminen) näyttää sopivan erittäin hyvin maahanmuuttokriittiselle suuntaukselle Suomessa.

Kristillisellä arvokonservatiivisuudella on paljon yhteistä konservatiivisen islamin kanssa. Kun islamin vaikutus Euroopassa lisääntyy, juuri islam ja kristillinen konservatismi saattavat löytää toisistaan “ekumeenisen” allianssin mahdollisuuden. Tämä tulee olemaan hyvin kiusallinen tosiseikka eurooppalaiselle maahanmuuttokriittiselle suuntaukselle, joka puolustaa eurooppalaista perinnettä tarkoittaen tosiasiassa kristillisen perinteen epämiellyttävimpiä piirteitä.

Samalla on myönnettävä, että tämä tulee olemaan kiusallista myös sellaiselle vasemmistolle, joka sulkee silmänsä islamin vastenmielisiltä piirteiltä ja jolle monikulttuurisuus on islamin kritiikitöntä hyväksymistä. On vasemmiston uskottavuudelle heikkous, jos se historiallisesta kristinuskolle ja juutalaisuudelle kielteisyydestään poiketen suhtautuu avomin sylin islamiin. Avoin suhtautuminen maallistuneeseen ja vain kevyesti haitalliseen uskontoon (oli se sitten islamia, juutalaisuutta tai kristinuskoa) on asia erikseen.

Maahanmuuttokriittisen suuntauksen esiintymisessä liberaalin perinteen puolustajana yksi surkuhupaisimmista piirteistä on sananvapauden puolustajana esiintyminen – vaikka on sillä toki muitakin ongelmia, kuten naisten huomattava aliedustus (SD ei tarvitse burkaa naisten poissulkemiseksi, sen puolue hoitaa ihan itse). Välittömästi sen jälkeen, kun Aftonbladet päätti olla julkaisematta SD:n ilmoituksia, ruotsalainen Socialistiska partiet päätti osoittaa SD:n tekopyhän asenteen tarjoamalla SD:n lehteen oman ilmoituksensa, jonka mukaan ongelma Ruotsissa ovat rikkaat eivätkä maahanmuuttajat. Mitenkään yllättävää ei ole, että sananvapauden marttyyrina esiintyvä SD ei julkaissut omassa lehdessään Socialistiska partietin ilmoitusta.

Puolueena SD on muuttunut vähitellen salonkikelpoisemmaksi. Vielä n. pari vuotta sitten puolueen kansallisten kokousten pitopaikat olivat salaisia ja poliisit joutuivat vartioimaan niitä. Siinä missä aiemmin kokouksissa pukeuduttiin farkkuihin, nyt maahanmuuttokriittinen kansallismielisyys esiintyy hyvinpukeutuneena, kuten äskettäisessä Ljungbyhedin puoluekokouksessa, joka oli lehdistölle merkillepantavan avoin.

Samalla SD on suuntaus, joka näkee maahanmuuttokriittisyyden ainoana aseenaan. Juuri mitään muuta sanottavaa sillä ei ole, lukuun ottamatta yleisluontoista arvokonservatiivisuutta. Aivan kuten Suomessa “halal-aholaisilla”, SD:llä on suurissa julkisissa tilaisuuksissa harvoin ollut mitään täsmällistä sanottavaa muista kysymyksistä kuin maahanmuutosta. SD edustaa, jälleen vastaavasti kuin maahanmuuttokriittisyys Suomessa, “yhden asian liikkeiden politiikkaa” käsitteen surkeimmassa merkityksessä: politiikkaa, jossa puolueiden ohjelman keskiössä on jokin yksittäinen pieni sektori, johon ne keskittyvät vailla kokonaisyhteiskunnallista poliittista ohjelmaa.

Vastaavasti kuin vihreillä aikoinaan, maahanmuuttokriitikoilla on edessään ratkaiseva valinta: joko suuntauksesta tulee yleispoliittinen puolue tai sitten se on kohdannut menestyksensä kasvun rajat. (Tämä ei ole ainoa yhdistävä seikka, sillä samalla tavoin kuin vihreät, historiallisesti fasistit ovat halunneet näyttäytyä vasemmiston ja oikeiston ulkopuolisina sekä pikemminkin liikkeenä kuin puolueena, vaikka nämä suuntaukset ovatkin muuten poliittisen kentän eri laidoilla.) Toisaalta taas ilman maahanmuuttoon keskittymistä suuntaus ei voi menestyä paremmin kuin nykyään, joten tilanne ei näytä tarjoavan mitään positiivisia ratkaisuja. Vihreä liike teki aikoinaan oikean valinnan, mutta samalla sillä oli ja on myös maahanmuuttokriittistä suuntausta enemmän yleispoliittista näkemystä.