Random header image... Refresh for more!

Teesejä luokasta

Richard Gunn

Käännös: Joel Kaitila, Lauri Lahikainen & Ville Holopainen

Kysymykset luokkapolitiikasta ovat tehneet jo tovin odotettua comebackia paitsi liikekentällä myös yleisemmällä yhteiskunnallisen keskustelun tasolla. Viimeistään talouskriisin puhjettua on käynyt selväksi, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut tulevat kärjistymään. Jotta vastakkainasettelujen heterogeniaa voitaisiin hahmottaa ja kärjistää nimenomaan luokkaristiriitoina, tarvitaan itse luokkakäsityksen päivittämistä.

Kääntäjien esipuhe
Luokkataisteluveteraani Margaret Thatcherin tokaisu ”Class is a Communist concept. It groups people as bundles, and sets them against one another” osoittaa edelleen täysin ylivertaista ymmärrystä suhteessa vasemmistolais-yhteiskuntatieteelliseen puheeseen, jossa pohdiskellaan yksilöiden tähän tai tuohon ”luokkaan” kuulumista ja luokan ”dialogista rakentumista” vailla suhdetta niihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, joissa luokka ilmenee kamppailuina.

Marxilaisittain luokka on ”objektiivinen” ja historiallinen kategoria, palkkatyön ja pääoman välisen suhteen muoto. Muoto viittaa tässä palkkatyö/pääoma-suhteen konkreettisiin tapoihin olla olemassa ja määrittää kapitalistisen yhteiskunnan kokonaisuutta, alajärjestelmiä ja yksittäisiä ilmiöitä. Vaikka kapitalistinen yhteiskunta on välttämättä luokkajaon halkaisema, palkkatyön ja pääoman välisen antagonismin eli luokkataistelun konkreettiset esiintymismuodot eivät ole historiallisesti muuttumattomia. Päinvastoin. Richard Gunnin teesien ytimenä onkin vaade käsitteellistää luokka siten, että se tavoitetaan ristiriitaisesti kehittyvänä yhteiskunnallisena (ei siis kapeassa mielessä poliittisena tai taloudellisena) kamppailusuhteena. Luokkasuhteen yhteiskunnallinen objektiivisuus ei putoa taivaasta. Luokka-asemilla on yhteiskunnassa objektiivista sitovuutta ja luokkien sisäisellä kokoonpanolla on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi nämä asemat muodostuvat.

Oleellisinta on huomata, että luokkien kokoonpanolla (luokkakokoonpanon käsitteestä ks. artikkeli tässä numerossa) ja niiden välisellä suhteella ei ole vaikutusta ainoastaan siihen, miten yksilöt asettuvat tähän tai tuohon asemaan. Palkkatyön ja pääoman välinen suhde määrittää myös sen, millaisia luokka-asemia yhteiskunnassa ylipäätään muodostuu. Luokka-asemat eivät ole annettuja, vaikka ne ovatkin yhteiskunnallisen sitovuuden mielessä objektiivisia. Päinvastoin kuin sosiologit esittävät, luokka on objektiivinen kategoria palkkatyön ja pääoman välisten subjektiivisten kamppailujen olomuotona. Siten, ja ennen kaikkea, luokkataistelu ei kehity minkään objektiivisten lainalaisuuksien mukaisesti. Gunnin skeemassa tämä korostuu väitteenä, ettei ole luokkaa ilman luokkataistelua – ei valmista ilmiötä ilman historiallista prosessia, jossa luokkataistelun osapuolet syntyvät.

Vastaavasti ei myöskään ole kamppailun prosessia vailla sen osapuolille historiallisesti välittyneitä ehtoja – näin riippumatta siitä, kuinka paljon kamppailun historiallisista ehdoista kyetään kääntämään resursseiksi ja kenenkin toimesta. Jokaisen nyt-hetkisen luokkatilanteen ”objektiiviset” määritykset tulee siten ymmärtää ”välitilinpäätöksenä” aiempien luokkataistelujen historiasta, jossa subjektiivisten kamppailujen voimasuhteet esiintyvät objektivoituneessa muodossa.
Nykyinen luokkataistelu on ymmärrettävä subjektiivisena toimintana luokkatilanteessa annettujen ehtojen puitteissa, niistä ”huolimatta” ja niitä vastaan. Luokka on siten yhteiskunnallisesti ”objektiivinen kategoria”, mutta vain jos tätä ei samasteta luokkien kokoonpanon muuttumattomuuteen, vaan subjektiivisten kamppailujen suhteelliseen pysyvyyteen niin kauan kuin pääomasuhde on olemassa. Luokkien objektiivisuutta ei siten voida analysoida objektivoivalla käsitteistöllä, jossa luokkasuhteen konkreettinen muodostuminen irrotetaan karkeasti työväen ja pääoman subjektiivisista kamppailuista.

Luokkakäsitteen yleisten piirteiden hahmottelun lisäksi Gunnin argumentti asettaa suhteeseen kaksi teoreettista positiota, jotka on usein mielletty toisilleen vastakkaisiksi. Hänen mukaansa (yksilö)subjektin fragmentoitumista ainutkertaisuuksien sommitelmaksi ei voida helliä todisteena luokkien hajaannuksesta. Päinvastoin ilmiössä tule esiin se, miten luokkasuhde on kiinteän luokittelun sijaan todellakin suhde palkkatyön ja pääoman välillä – jolloin se myös lävistää suhteeseen asettuvat yksilösubjektit monin eri tavoin. Subjektien monimääritteisyys (esim. rotu, sukupuoli jne.) on hahmotettava välityksellisesti suhteessa luokkien dynamiikkaan. Sosiologisesti muotoiltu luokkakäsite ei tavoita tätä vuorovaikutussuhdetta, vaan pakottaa valitsemaan joko subjektin hajaantumisen monet määreet tai luokan karkean rautahäkin.

Kuitenkin kokemusta nykypäivän työmarkkinoista vastaa juuri ajatus siitä, että luokkasuhde tunkeutuu ristiriitoineen yksilöiden sisään, eikä puhtaita ”eroja” voida joustavassa yhteiskunnassa mitenkään itsestään selvästi määrittää emansipatorisina ainakaan samassa määrin kuin ”fordismin” aikana. Pääoman harjoittaman riiston ja riiston harjoittamisen materiaalisena edellytyksenä olevien kontrollimuotojen välinen suhde ja sen konkreettiset muodot liikkuvat luokkakokoonpanon muutosten mukana. Luokkadynamiikka ja sen muuttuvuus on myös suoraan kytköksissä kapitalismin uusiutumiskykyyn. Niinpä monet pääoman kontrollikeinoja historiallisesti paenneet subjektiiviset ainutkertaisuudet pyritään nyt kääntämään pääoman toimesta sekä tuotantoresursseiksi uusissa riistomuodoissa että työväen yhteisiä intressejä ja järjestäytymismahdollisuuksia pirstoviksi jakolinjoiksi.
Toisaalta erilaiset pääoman hyödyntämät luokkakantaiset kontrollimuodot tarttuvat nykyään yhä korostetummin juuri subjektien ainutkertaisuuden perustoihin. Toisin sanoen ne toimivat luokkakantaisesti nimenomaan silloin kun ne toimivat yksilöivästi, eivätkä välttämättä liiku ollenkaan valmiista yksilöstä lähtien. Subjektivaatio ja luokkadynamiikka lävistävät toisensa.
Gunnin teesien käyttöarvo on ensisijaisesti siinä, että ne tarjoavat metodisia aineksia luokkateorian uudistamiseen. Luokka esitetään käsitteenä, joka ei ole neutraali työkalu vaan pakottaa ottamaan puolen palkkatyön ja pääoman välisessä kamppailussa. Toisaalta luokka ei identifioi yhteiskunnallisten kamppailusuhteiden kokonaisuutta eikä puolen ottamista yksiselitteisesti mihinkään tämän suhteen olemassaoloa ilmentävistä ryhmittymistä.
Teesien abstraktius ja metodinen asetelma vaatii jatkokehittelyä. Vaikka Gunn puhuu rohkeasti luokkapolitiikasta, jää epäselväksi minkälaista ”sosiologisiin” luokkamääreisiin sitoutumaton luokkapolitiikka voi olla. Tulotaso, kulttuuriset aspektit, yhteiskunnallinen asema, asema tuotantorakenteessa ja poliittiset pyrkimykset – toisin sanoen luokkadynamiikkaa jäsentävät faktuaaliset määreet – eivät ole mitenkään toissijaisia ilmiöitä luokan organisoitumisen suhteen.

”Sosiologisten” luokkamääreiden hylkääminen suoralta kädeltä ”epädialektisina” on itse asiassa analogista sen kanssa, että luokkakomposition teoriasta leikattaisiin irti teknisen komposition ulottuvuus eikä tarkasteltaisi sitä suhteessa luokan poliittiseen kompositioon (ks. artikkeli luokkakompositiosta tässä numerossa). Toisin sanoen ”dialektisia” ratkaisuja peräänkuuluttavalta Gunnilta odottaisi vähemmän jäykkää kahtiajakoa autenttisen ja sosiologisen luokka-analyysin välille ja enemmän näiden metodien ja niissä hyödynnettyjen kategorioiden keskinäistä välittymistä. Vain näin voidaan saada kiinni todellisista ristiriidoista.
Gunn on oikeassa esittäessään, että luokkaa on mahdotonta ymmärtää käsitteistöllä, joka latistaa luokkien välisen suhteen (luokkataistelun) staattisiksi yhteiskunnallisiksi asemiksi. Teesien abstraktiin politiikkakäsityksen nojalla voidaan kuitenkin lisätä, että on yhtä mahdotonta ymmärtää konkreettisia luokkakamppailuita ja niiden käytäntöä yksinomaan Gunnin laatiman ja ”olemuskäsitteille” perustuvan skeeman avulla. Näin on siksi, että toimijoiden konkreettiset vaateet ja toimintamallit perustuvat aina välttämättä täsmällisyyteen tähtääviin tilannearvioihin.


Richard Gunn: Teesejä luokasta

1. On paljon helpompi sanoa, mitä luokka marxismin mukaan ei ole kuin mitä se on. Luokka ei ole joukko yksilöitä, joita määrittää se, mikä heille on yhteistä (heidän tulotasonsa tai elämäntyylinsä, heidän ”tulonlähteensä”, heidän suhteensa tuotantovälineisiin jne.). Esimerkiksi proletariaattia ei tule määritellä ryhmänä ”pääomaa vastaan”. Luokka ei myöskään ole rakenteellisesti tai suhteellisesti määritetty ”asema” sosiaalisessa maisemassa (asema, jota yksilöt voivat ”pitää hallussaan” tai johon he voivat yksilöinä liittyä jne.). Luokkaa ihmisryhminä tai ”asemina” tarkastelevien ”empiristisen” ja ”strukturalistisen” marxismien välinen ero on tässä suhteessa vähäpätöinen. Sopivamman termin puutteessa kutsun luokkaa joko ryhminä tai paikkoina tarkastelevaa näkemystä ”sosiologiseksi” luokkakäsitykseksi.
2. Marxismi käsittää luokan, kuten pääomaankin (Marx 1974, 685), yhteiskunnallisena suhteena. Mikä on suhde, ei voi olla ryhmä, ei edes suhteellisesti määritelty ryhmä. Se ei myöskään voi olla asema (suhteellisesti määritelty asema), jossa ryhmä voi konstituoitua tai johon se voi asettua. Kumoamalla tällaiset näkemykset voimme sanoa, että luokka on itse suhde (esimerkiksi palkkatyön ja pääoman suhde) ja tarkemmin sanoen kamppailusuhde. Sanat ”luokka” ja ”luokkasuhde” ovat keskenään vaihdettavissa ja tietty luokka on tietyntyyppinen luokkasuhde.
3. Toisin sanoen ei ole niin, että luokat sosiaalisesti annettuina entiteetteinä ryhtyvät kamppailuun. Pikemminkin luokkataistelu on luokan perimmäinen premissi. Vielä parempi olisi sanoa, että luokkataistelu on itse luokka. (Näin Marx itse esittelee ”luokan” Kommunistisen manifestin avauslauseissa.) Kun Marx painottaa, että olemassaolo ”itselleen” – siis vastarintainen, kamppaileva olemassaolo – kuuluu olennaisesti luokan olemassaoloon, hän tarkoittaa, että ”luokkataistelu” sisältyy ”luokan” käsitteeseen (Marx 1978, 277).
4. Kutsun käsitystä luokasta suhteena (kamppailusuhteena) ”marxilaiseksi” luokkakäsitykseksi. Tämä terminologinen valinta ei määräydy ainoastaan kätevyyden perusteella. Tunnetusti sosiologinen luokkakäsitys kohtaa seuraavan ongelman: kaikkia porvarillisen yhteiskunnan yksilöitä ei voida lokeroida siististi ”kapitalisteiksi” ja ”proletaareiksi” nimettyihin ryhmiin. Tämän ongelman tuottaa käsitys luokista ryhminä tai asemina, ja paetakseen tätä ongelmaa sosiologisen marxismin täytyy turvautua sellaisiin kategorioihin, kuten ”keskiluokat”, ”keskikerrostumat” jne. Tällaiset kategoriat ovat ylimääräisiä ja kaikkea kattamaan pyrkiviä, lyhyesti sanottuna köyhtyneen käsitteellisen järjestelmän teoreettisia kehitelmiä. Sitä vastoin marxilainen luokkakäsitys ei kohtaa tällaisia vaikeuksia: se huomioi, kuinka luokkasuhde (kuten palkkatyön ja pääoman välinen suhde) strukturoi eri yksilöiden elämää eri tavoilla. Näiden kysymysten suhteen marxilaisen ja sosiologisen luokkanäkemyksen ero voidaan karkeasti esittää seuraavasti:


Tämä havainnollistus on karkea erityisesti siksi, että palkkatyön ja pääoman suhde porvarillisessa yhteiskunnassa tuottaa yksilöjen elämien välille niin laadullisia kuin määrällisiäkin eroja. Kaavio voi olla vain ”epädialektinen” abstrahoidessaan pois laadullisten eroavaisuuksien lisäksi myös ”elämän silkan levottomuuden” (Hegel 1977, 27) – kamppailun levottomuuden – joka on luonteenomaista luokkasuhteelle missä tahansa tapauksessa. (Mallina tällaisille diagrammeille ovat Joakim Fiorelaisen kuviot (Figurae) ja ne käyvät tarpeettomiksi kun niissä ilmaistu ajatusmalli on sisäistetty, ks. Reeves 1976, 13).

5. Mitä laadullisia muotoja palkkatyön ja pääoman välinen yhteiskuntaelämää strukturoiva suhde (jälleen kerran, kamppailusuhde) voi omaksua? Muoto, jota Marx erityisesti käsittelee on pakkolunastus/omaisuuden takaisinvaltaus. Muita muotoja ovat sisällyttäminen/ulossulkeminen (Foucault), haltuunotto/tuhlaus, homogeenisuus/heterogeenisuus (Bataille) sekä mukauttaminen/kieltäytyminen (Marcuse, Tronti): luettelo on fenomenologisesti rikas ja rajaamaton.
6.Kuten yllä hahmoteltiin, yksi ero marxilaisen ja sosiologisen näkemyksen välillä on se, että marxilaisessa näkemyksessä ”puhtaan” työläisen kategoria (kuviossa äärivasemmalla), jonka yhteiskunnallinen oleminen (keskiluokista poiketen) ei ole jakautunut itsessään ja itseään vastaan, ei ole millään muotoa metodologisesti etuoikeutettu.  Sama pätee ”puhtaaseen” kapitalistiin. Kummatkin ovat pikemminkin vain rajatapauksia ja sellaisina ne ovat havaittavissa ainoastaan kirjavan väkijoukon toisiinsa sekoittuneina ilmentyminä. Sosiologinen näkökanta sitä vastoin esittää ”puhtaan” työläisen ja ”puhtaan” kapitalistin metodologisina pilareina, joiden välille keskiluokkien verkko punotaan.
7. Ero on merkittävä, sillä Marxin mukaan ”puhdasta” työläistä ei ole olemassa. Näkökanta ei johdu siitä, että ”perinteinen työväenluokka” (kuinka tämä teoreettisesti kyseenalainen ryhmä sitten määritelläänkin) on suhteellisessa mielessä kutistunut. Se johtuu päinvastoin siitä, että itse palkkasuhde on suhteen muotona porvarillinen ja mystifioiva (Marx 1974, Osasto VI): kuka tahansa sen piirissä elävä – myös, tai vieläpä erityisesti, täystyöllistetty lisäarvontuottaja – elää itsessään ja itseään vastaan jakautunutta elämää.  Hänen jalkansa ovat kiinni riistomuodoissa silloinkin, kun se hortoilee päissään porvarillisessa ideologiassa (eikä malta olla selittämättä riistoa mystifioidusti ”matalana palkkana”). Niinpä luokkataistelun rintamalinja kulkee jokaisen lisäarvoa tuottavan yksilön lävitse (kuten esimerkiksi toinen hahmo vasemmalta neljännen teesin kaaviossa). Marxilaisen luokkakäsityksen ei tarvitse häkeltyä tästäkään ongelmanasettelusta: ovathan sen tutkimuskohteena ne yksilöiden elämiä täsmällisin tavoin rakenteistavat antagonismit, jotka ovat johdettavissa palkkatyön ja pääoman välisestä suhteesta käsin. Sen sijaan puhtaan proletariaatin puuttuminen ei voi kuin romauttaa sosiologisen käsityksen luokasta.
8. Jälleen yksi ilmeinen ero näiden mallien välillä on, että marxilainen käsitys puhuu yhdestä yhteiskunnassa vallitsevasta luokkasuhteesta (pääoman ja työn suhteesta), kun taas sosiologinen malli hyväksyy niin monta suhdetta, kuin on mahdollisia kytköksiä sosiaalisten asemien ja ryhmien välillä. Tästä syystä ”sosiologit” syyttävät ”marxisteja” reduktionismista. Todellisuudessa tämä syytös voidaan asettaa sosiologeja vastaan. Sosiologit haluavat asettaa jokaisen yksilön yksiselitteisesti ja jäännöksettä yhteen tai toiseen määrättyyn ryhmään tai asemaan: poikkikategorinen yksilö ei saa näkyä kuvassa, jonka sosiologit piirtävät. Sosiologit puhuvat keskiluokista, keskiasteista, pikkuporvaristosta jne., keksiäkseen lokeron, johon jokaisen yksilön voisi yksiselitteisesti asettaa. Niinpä juuri ne tavat, joilla yksilöt luokan mukaan jakautuvat itsessään ja itseään vastaan – ne moninaiset ja monimutkaiset tavat, joilla luokkataistelun geologiset murtumalinjat kulkevat yksilöiden lävitse, eivät ainoastaan yksilöiden välillä – jäävät teoreettiseen pimentoon. Tätä on sosiologien reduktionismi. Marxilainen luokkakäsitys sitä vastoin tuo tämän ristiriitaisen elämänkudoksen kokemuksellisen rikkauden esiin teoreettisesti ja fenomenologisesti. Väite, jonka mukaan marxismi redusoi yksilön subjektiivisuuden eletyn kokemuksen tiukan objektiivisten ”luokkavoimien” näyttämöksi, pätee kaikkein vähiten silloin, kun ”luokka” käsitetään sen alkuperäisessä marxilaisessa merkityksessä.
9. Tähän liittyy se seikka, että marxilainen käsitys, toisin kuin sosiologinen, ei esitä luokkaa jotakin sosiaalista roolia kantavana. Varhaisesta kirjoituksestaan ”Juutalaiskysymyksestä” lähtien, Marx julistaa minkä tahansa sellaisen yhteiskunnan vieraantuneeksi ja epävapaaksi, jossa roolimääritykset (tai ” yhteiskunnallinen työnjako”) vallitsevat. Marxilainen luokkakäsitys ei suinkaan esitä roolimäärityksiä metodologisena periaatteena, vaan kuvaa yksilön taistelun – hänen oman taistelunsa – paikkana, joka ei tuo esiin ainoastaan yksilöllisyyden ”universaaleja” (roolia kantavia ja sosiaalisesti homogeenisia) ulottuvuuksia, vaan myös partikulaariset (ainutkertaiset ja sosiaalisesti heterogeeniset) ulottuvuudet. Sellaiset roolimääritykset kuten ”proletaari” tai ”porvari” (tai edes ”mies”, ”nainen” tai ”kansalainen”) eivät edusta Marxin ratkaisua sen enempää teoriassa kuin käytännössäkään; päinvastoin, ne ovat yksi niistä ongelmista, joita ”luokka” sen marxilaisessa muotoilussa pyrkii ratkaisemaan.
10. Edelleen yksi ero Marxilaisen ja sosiologisen luokkakäsityksen välillä on tietenkin poliittinen. Sosiologinen näkökulma mainostaa politiikkaa, joka koostuu alliansseista luokkien ja luokkafraktioiden välillä: kaiken lisäksi se esittää ”puhtaalle” työväenluokalle etuoikeutettua – johtavaa tai hegemonista – poliittista tehtävää. Marxilainen näkökulma ei näe tällaisia alliansseja. Eikä ”puhtaalla” työväenluokalla (eli työsuhteessa olevilla mutta ei työttömillä, välittömästi mutta ei välillisesti lisäarvoa tuottavilla, proletariaatilla mutta ei ryysyköyhälistöllä) ole poliittisesti sen enempää kuin metodologisestikaan etuoikeutettua asemaa: sillä mitään tällaisia ”asemia” ei ole olemassa. Ei myöskään tule kysymykseen, että ”nousevan” toisin kuin ”rappeutuvan” luokan osaksi katsottaisiin yksinoikeus vallankumoukselliseen intressiin tai voimaan: tällaiset oletukset olisivat järkeviä vain, mikäli luokat nähtäisiin asemina tai ryhminä. Viimein myös uskomus etujoukkopuolueeseen (mukaan lukien sen laimennetut versiot) kumoutuu kokonaisuudessaan, sillä ”erottelu” edistyneisiin ja ”takapajuisiin” luokan elementteihin katoaa sosiologisen luokkakäsityksen myötä. Summa summarum: se, mitä perinteisesti pidettiin ”marxilaisena” politiikkana, on itseasiassa sosiologiaa, ja autenttinen marxilainen politiikka merkitsee politiikkaa anarkistisessa muodossa.
11. Jos luokat eivät ole ryhmiä tai asemia, vaan kamppailun suhteita, niin sikäli kun vallankumouksellinen konflikti ilmenee ryhmien välisen konfliktin muodossa (aina epätäydellinä ja epäpuhtaana), on tämä ymmärrettävä itsessään luokkataistelun tulokseksi. Sitä ei tule ymmärtää sosiologisesti, esimerkiksi ennalta oletettujen luokkien päätymisenä – lopultakin! – niiden yhtä ennalta oletettuun teoreettiseen ja poliittiseen ”totuuteensa”. Kysymys, jonka yksilö kohtaa, ei ole kenen puolella hän on, vaan pikemminkin millä puolella (millä puolella luokkasuhdetta) hän on; eikä edes tätä jälkimmäistä kysymystä tule ymmärtää valintatilanteena sosiaalisesti jo olemassa olevien asemien tai roolien välillä. Luokkataistelu on aina määritelmänsä mukaisesti, ei vain määrällisesti, vaan myös laadullisesti, oikullista ja arvaamatonta. Marxilainen luokkakäsitys kohdistuu siihen valinnan kysymykseen, jonka luokkataistelu meille asettaa, ja tekee näin mahdottomaksi vedota mihinkään rooliin, asemaan tai ryhmään, johon (sosiologian mukaan) me jo kuuluisimme ennen kuin teemme mitään itseämme määrittelevää sitoumusta. Marxilainen luokkakäsitys tekee tämän mahdottomaksi ennen kaikkea siksi, koska se kuvaa meidät luokkataistelun voimien repiminä, luokkataistelun, johon luokkayhteiskunnassa aina jo osallistumme joko tietoisesti tai tiedostamattamme.
12. Kuka tahansa voi halutessaan uuttaa sosiologisia älynväläyksiä Marxin teksteistä. Marxhan ei ollut ainakaan poliittisten kirjoitustensa valossa aina marxilainen: esimerkiksi Kommunistisen manifestin ”kahden suuren leirin” luokkakäsityksestä lähtien konstruoitu marxilainen luokkakäsite on luonteeltaan puhtaasti sosiologinen. Mutta jollei marxilaista luokkakäsitystä voida suhteuttaa Marxin omien käsitysten kanssa, olisi käsittämätöntä että hän ylipäätään laati Pääoman. Täsmensihän Marx itse jo kauan ennen kriitikkojaan ja revisionistejaan, että kapitalismin kehittyessä myös erilaisten ”keskiluokkien” määrän voi odottaa kasvavan (Marx 1968, 562 ja 573). Ja kuitenkin Marx kirjoitti Pääoman, jonka teoreettisena ”kohteena” on yksi luokkasuhde (palkkatyön ja pääoman välinen suhde). Dilemma voidaan ratkaista tulkitsemalla Marxin huomio keskiluokista sosiologisena ja lukemalla Pääoman ydinargumentit yllä määritellyssä mielessä marxilaisina.
13. Aina kun sosiologinen luokkakäsitys haluaa esiintyä marxilaisena, se sortuu taloudelliseen determinismiin. Näin siitä syystä, että ainut Marxin kirjoituksissa esiintyvä luokka-aseman ”indikaattori” (tässä ”luokalla” tarkoitetaan jälleen asemaa tai ryhmää) on yleinen suhde tuotantovälineisiin. Suhde tuotantovälineisiin ei kuitenkaan ole ainoa luokkaan kuulumista ilmaiseva (class-interpolated) suhde: luokan jäsenet asettuvat suhteeseen myös valtion ja ”ideologian” kanssa – puhumattakaan suhteista paikalliseen kirkkoon, jalkapallojoukkueeseen tai pubiin. Näin ollen sosiologinen luokkakäsitys luo välittömästi skeeman erillisistä yhteiskunnallisuuden ”tasoista”, ”käytänteistä” tai ”instansseista” (Althusser) ja joutuu kohtaaman kysymyksen siitä, millaisia näiden tasojen väliset keskinäiset suhteet ovat. Vastaus on tuttu: viime kädessä ”väistämätön taloudellinen edistys raivaa lopulta tiensä lukemattomien sattumien kautta”. Toisin sanoen sosiologinen marxismi yltää viime kädessä vain taloudelliseen determinismiin, jota tanssittavat ketjut voivat kylläkin olla monisyisiä ja pitkiä. Jos väitetään Althusserin tavoin, että tällainen teoria ei (monimutkaisuudestaan johtuen) ole enää ekonomistinen, on tällainen puolustus suunnilleen yhtä pätevä kuin väite, ettei kone ole enää kone, mikäli sen voimansiirto tapahtuu lukemattoman monen hammasrattaan välityksellä.
14. Marxilainen luokkakäsitys on kaikin puolin erilainen. Marxin erottelu luokan itsessään (an sich) ja itselleen (für sich) välillä ei ole tarkoitettu erotteluksi yhteiskunnallisuuden tasojen välillä (ks. alaviite 5 yllä), vaan suorastaan erotteluksi sosiologisen ja marxilaisen luokkakäsityksen välillä. Jos siis luokasta tulee luokka vasta, kun se esiintyy luokkana itseään varten, tällöin poliittinen kamppailu kaikkine epävarmoine kerrannaisvaikutuksineen, kehitysmuotoineen ja panostuksineen jo sisältyy sosiologisen marxismin postuloimaan taloudelliseen ”perustaan”. Sosiologinen marxismi yrittää yhdistää (ajatuksellisesti) ne yhteiskunnan tasot, joiden erillisyyden se olettaa ja lankeaa lähtökohdistaan johtuen kausalistisiin ja ulkoisiin suhteisiin tasojen välillä huolimatta siitä, kuinka ”rakenteellisesti” (Althusser) se näitä käsittelee. Marxilainen marxismi liikkuu päinvastaiseen suuntaan ja tekee erotteluja ristiriitaisen totaliteetin sisällä, so. antagonististen suhteiden sisäisessä kokonaisyhteydessä: ”Konkreettinen on konkreettista siksi, että se on yhteenveto monista määrityksistä, siis moninaisten ykseys” (Marx 1986, 50). Kuten teesin 4 kaavio kiteyttää, porvarilliselle yhteiskunnalle ominainen luokkasuhteiden totaliteetti (palkkatyö/pääoma-suhde) on läsnä – täysin läsnä, joskin laadullisesti toisistaan eroavin tavoin – kaikissa tämän yhteiskunnan yksilöissä, jotka muodostavat sen momentit tai osat. Nuori Lukács sanoi oleellisen jo kauan sitten: ”Porvarillisen ja marxilaisen ajattelun ratkaiseva ero ei ole taloudellisten motiivien, vaan totaliteetin näkökulman korostaminen historiallisessa analyysissa” (Lukács 1971, 27).
15. Totaliteetin näkökulma tuo peliin uudenlaisen käsityksen luokkapolitiikasta. Niin kauan kuin politiikka käsitetään (sosiologien tavoin) erillisenä yhteiskunnallisuuden tasona, luokan itselleen-olemisen lakmustestinä on enemmän tai vähemmän konventionaalisen – siis porvarillisen – poliittisen puolueen perustaminen. Tässä valossa jopa etujoukkopuolue näyttäytyy ainoastaan porvarillisen teeman variaationa. Tosiasiassa juuri porvarillinen yhteiskunta itse, eivät Marxin analyysit, nojaa erotteluun kansalaisyhteiskunnan ja valtion tasojen välillä – ks. ”Juutalaiskysymyksestä” – ja määrittää edellisen areenaksi, jolla kypsyytensä (siis konformistisuutensa) saavuttaneet sosiaaliset ryhmittymät kilvoittelevat. Marxilainen luokkakäsitys, toisin sanoen totaliteetin näkökulma, hylkää juuri näistä sosiologisista näkemyksistä juontuvan politiikkakäsityksen rajoittuneisuuden. Marxilainen käsitys politiikasta määrittyy täsmälleen niin laveaksi kuin itse luokkataistelun omaksumien muotojen (eli itse luokan) analyysi vaatii. Tällöin mikään kysymys ei rajaudu ennalta poliittisen agendan ulkopuolelle; ennemminkin itse poliittisen agendan käsite tulee ulosrajatuksi sillä perusteella, että mikä tahansa yksittäinen agenda sulkee ulos ja marginalisoi kaiken sen, mitä ei voida sisällyttää johonkin teoreettisesti ennalta määritellyn politiikan piiriin.
16. En esitä teesejäni loppuun vietyinä ajatuksina eivätkä ne puolusta sitä luokkakäsitystä, jota olen edellä yrittänyt kaavamaisesti hahmotella. Pikemminkin teesien tarkoitus on ollut täsmentää, mitä marxilaisesta luokkakäsityksestä seuraa. Mitä teeseissä esitetyn käsityksen arviointiin tulee, voidaan ottaa riski ja ehdottaa, että ainoa mahdollinen koko skeemani hedelmällisellä tavalla kyseenalaistava kriittinen näkökanta koskee sitä, onko palkkatyö/pääoma -suhde kaikessa monimuotoisuudessaan todella ainoa elämäämme strukturoiva kamppailusuhde. Ja tässäkään Marxin sivuuttaminen ei tule kyseeseen: muut tällaiset suhteet (esimerkiksi sukupuolta ja rotua määrittävät suhteet) välittyvät pääomasuhteen lävitse samaan tapaan kuin pääomasuhde on puolestaan olemassa vain näiden välityksellä. Sen tutkiminen, mikä kamppailusuhteista on ”hallitseva”, voi välttyä skolastiikalta vain sillä ehdolla, että tutkimusta tehdään yhteydessä konkreettiseen poliittiseen tilanteeseen (ja siis myös fenomenologisesti). Marxilaisen luokkakäsitteen ylemmyys suhteessa sosiologiseen käsitystapaan perustuu sekä poliittisessa että metodologisessa mielessä siihen, että se vapauttaa analyysin tyystin kapitalismin murhaavista determinismeistä – kuolleen työn tyranniasta suhteessa elävään työhön, tai toisin sanoen, menneisyyden tyranniasta nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteen (joka on tyypillinen kaikille deterministisille skeemoillle) – joita vastaan Marxin parhaat kirjoitukset läpi hänen tuotantonsa hyökkäsivät. Näin on jo siksi, että marxilaisen ”luokka-analyysin” ainoa kohde on se hienojakoinen, jatkuvasti ja keskeytyksettä kehittyvä kamppailu, joka edustaa Marxille luokkaa per se.
Kirjallisuus:
Althusser L. (1971) Lenin and Philosophy and Other Essays. New Left Books.

Bataille G. (1985) Visions of Excess: Selected Writings 1927-1939. Manchester University Press.

Foucault M. (1980) Tarkkailla ja rangaista. Otava.

Hegel G.W.F. (1977) Phenomenology of Spirit. Oxford University Press.

Lukacs G. (1971) History and Class Consciousness. Merlin Press.

Marcuse H. (1968) One-Dimensional Man. Sphere Books.

Marx K. (1968) Theories of Surplus Value Part II. Lawrence and Wishart.

Marx K. (1974) Pääoma osa 1, Kustannusliike Progress.

Marx K. (1978) Filosofian kurjuus teoksessa Marx K. ja Engels F. Valitut teokset osa 2. Kustannusliike Progress.

Marx K. (1980) Pääoma osa 3, Kustannusliike Progress.

Marx K. (1986) Grundrisse, Kustannusliike Progress.

Marx K./Engels F. (1976) Kirjeitä. Kustannusliike Progress.

Reeves M. (1976) Joachim of Fiore and the Prophetic Future. SPCK.

Sartre J-P. (1963) The Problem of Method. Methuen.

Tronti M. (1979) ’The Strategy of Refusal’ in Working Class Autonomy and the Crisis. CSE Books / Red Notes.


Viitteet:
Vähintäänkin tämä käy selväksi Pääoman kolmannen kirjan (Marx 1980, 868-9) viimeisestä fragmentaarisesta luvusta.

Marx (1969) p. 173.

Esim. Althusser (1971) pp. 160-5.

Katso Foucault (1980) Osasto 4, kappale 2; Bataille (1985); Marcuse (1968); Tronti (1979).

Näkemys, että palkkamuotoon sisältyvä ”ideologinen” mystifikaatio jättää työläisen luokkapuhtauden koskemattomaksi seuraa tuotannon ja ideologian käsittelystä erillisinä yhteiskunnallisina ”tasoina” tai instansseina. Näin tekee myös se luenta Marxin erottelusta luokasta ”itsessään” ja ”itselleen”, joka hylätään 14. teesissä. ”Tasojen” käsitettä käsitellään teesissä 13. Ohimennen on syytä mainita, että ideologian käsittäminen erilliseksi tasoksi (kuinka tahansa määritettynä) on täysin mystifioitunutta, vaikkapa vain siksi, että yhteiskunnalliset ilmiöt – esimerkiksi sukupuolierot, arkkitehtuuri, työkuri ja tieteellinen tieto – kantavat ”ideologista” latausta.

Tästä syytöksestä ja keskustelusta katso Sartre (1963).

Engels J. Blochille syyskuun 21-22. 1890 (Marx/Engels 1976, 429). Althusserin jaottelu ”määrittävän” ja ”hallitsevan” instanssin välillä esittää muunnelman samasta teemasta.

Julkaistu alunperin Common Sensen numerossa 2/1987.

2 comments

1 Megafoni 02/09, “Tutkimus” — megafoni.org { 08.12.10 at 8:56 am }

[…] Richard Gunn: Teesejä luokasta […]

2 Totalisointi | llearnhow { 07.04.12 at 1:44 pm }

[…] materialistisia ja realistisia referenttejä ei ole lupa ajatella – kun esimerkiksi talousjärjestelmän objektiviteetit, niiden ristiriidat sekä niiden ristiriitaiset suhteet subjekt… kielletään relativistiseen epistomologiaan sitoutuen sanamukaisesti olemattomina – tullaan […]

Leave a Comment