Category — Blogi

1.2.2012 tullaan muistamaan yhtenä jalkapallon historian väkivaltaisimmista päivistä. Egyptissä, Port Saidissa Al-Masryn ja Al-Ahlin välisen Egyptin pääsarjan ottelun yhteydessä kuoli ainakin 74 ihmistä ja useita satoja haavoittui.

Suunnilleen vuosi aiemmin oli eräs Mubarakin vastaisen kansannousun väkivaltaisimmista päivistä. Tuolloin Mubarakin tukijat hyökkäsivät kameleiden ja hevosten selässä Tahrir-aukion mielenosoittajia vastaan, mikä johti kaksi päivää kestäneeseen intensiiviseen taisteluun. Tässä “kamelitaisteluksi” kutsutussa kamppailussa Tahrir-aukiota puolustivat keskeisesti kairolaisjoukkueiden Al-Ahlin ja Zamalekin militantit jalkapallokannattajat, “ultrat”, jotka ovat olleet katutaistelu- sekä oganisoitumistaitojensa ansiosta protestiliikkeen korvaamaton osa – eräs sen aseellinen siipi.

Suunnilleen “kamelitaistelun” vuosipäivänä tapahtui kuitenkin jotain, minkä useat eri tiedotusvälineet ovat spekuloineet olleen turvallisuusviranomaisten kosto ultrille. Salaliittoteoriat ovat usein mukaansatempaavia, mutta ehkä tässä tapauksessa niillä on myös jotain uskottavuutta. Silminnäkijäkertomusten mukaan kyse ei ollut normaalista kahden ultraryhmän välisestä yhteydenotosta (jotka nykyaikana eivät edes tapahdu stadioneilla) vaan tietoisesti luoduista olosuhteista – turvallisuusviranomaisten silmiinpistävän vähäisestä määrästä – sekä siitä, että Al-Masryn kannattajapäädystä kentälle rynnänneessä joukossa ei ollut ainoastaan Al-Masryn kannattajia vaan eräiden paikalla olleiden väitteiden mukaan lisäksi aseistautuneita rikollisia (www.guardian.co.uk/world/2012/feb/02/egypt-football-tragedy-anger-military?intcmp=239).

Toisaalta Egyptissä turvallisuusviranomaisten toiminta on jatkuvassa kriisissä, eikä välttämättä kerro mistään salaliitosta, jos jokin jalkapallo-ottelu on liian vähän vartioitu. Selvää on kuitenkin se, että levottomuudet vastaavat Egyptin asevoimien korkeimman neuvoston tarpeita: kuten Mubarakille aikoinaan, sille on tärkeää esittää vaihtoehtojen olevan kaaos tai järjestys (jossa se itse määrää järjestyksestä).

Ultrien suhde asevoimien korkeimpaan neuvostoon on hyvin antagonistinen. Niin antagonistinen, että tilanne on johtanut “aselepoon” Al-Ahlin ja Zamalekin ultrien välillä. Juuri Tahrir-aukion kamppailut yhdistivät nämä ultrat ensimmäistä kertaa yhteistä vihollista vastaan ja Egyptin demokraattisen tulevaisuuden puolesta. (www.foreignpolicy.com/articles/2012/02/01/ultra_violence?page=full) Tämä on ollut mahdollista niiden välisistä eroista huolimatta: Al-Ahlin historia liittyy brittiläisvastaiseen tasavaltalaiseen nationalismiin kun taas Zamalekilla on maine kolonialistien ja näiden tukijoiden seurana. (mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/ultras-play-into-hands-of-military-by.html)

Toisaalta tämä rauhan tila voi olla luonteeltaan vain väliaikainen: ultratoiminta ei elä pelkästään oman seuran kannattamisesta vaan myös vihollisuudesta toisia seuroja ja näiden kannattajia kohtaan. Ultratoiminta ei ole oma itsensä ilman jännitettä, vaaraa ja provokaatioita. Lisäksi ultratoiminnan – yhtäältä kaoottiseen ja toisaalta koodeja sisältävään – luonteeseen kuuluu se, että siinä on aina mukana myös kontrolloimattomia ja arvaamattomia “irtokoiria”, jotka löytävät mitä järjettömimmistä väkivallanteoista purkautumistien sekalaisille motiiveilleen. Organisoituneen ultratoiminnan johdon mahdollisuudet kontrolloida näitä toimijoita ovat rajalliset.

Port Saidin tapahtumien vuoksi väliaikainen hallitus päätti erottaa Egyptin jalkapalloliiton johdon, mitä ultrat olivat vaatineet jo pidemmän aikaa, koska olivat pitäneet jalkapalloliiton johtajia Mubarakin aikakauden miehinä. Kyse ei toki ole pelkästään poliittisiin eroihin perustuvasta vaatimuksesta vaan myös siitä, että Egyptin jalkapalloliiton johto on pyrkinyt kontrolloimaan ultrakulttuuriin kuuluvia katsomokäyttäytymisen muotoja, kuten soihtuja (mikä itse asiassa tavoitteena ei lainkaan eroa minkä tahansa muun maan palloliiton pyrkimyksistä).
(mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/efa-clean-up-unlikely-to-satisfy-egypts.html)

Port Saidin tapahtumista ei kritisoida kuitenkaan ainoastaan turvallisuusviranomaisia ja silloista jalkapalloliiton johtoa vaan myös Egyptin bisneseliittiä, jonka tiettyjen osien on väitetty rahoittaneen aseistautuneiden rikollisten toimintaa 1.2.2012 murhenäytelmässä. (mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/port-said-deaths-send-businessmen.html) Totta tai ei, nämä väitteet kertovat paljon Egyptin yhteiskunnallisesta ilmapiiristä.

Mielenkiintoista on myös, että Egyptin palloliiton erotettu johto on löytänyt tukijan Fifan puheenjohtajasta Sepp Blatterista, joka on tulkinnut palloliiton johdon erottamispäätöksessä olevan kyse Fifan periaatteiden vastaisesta poliittisesta sekaantumisesta palloliiton toimintaan. (www.guardian.co.uk/football/2012/feb/05/egyptian-officials-sepp-blatter) Ilmeisesti silloin kun palloliitto oli miehitetty Mubarakin miehillä, se ei ollut Blatterin mielestä ongelma. Aika näyttää, yhdistääkö myös tämä yhteinen vihollinen ultria.

Fifan tekopyhyydestä kertoo myös se, että aiemmin se kyllä sieti Egyptiltä omien kriteeriensä vastaista toimintaa – kriteerien kuten sen, että jalkapalloliigassa yhdellä omistajalla voi olla vain yksi seura (useat Egyptin pääsarjan joukkueet ovat asevoimien omistuksessa). (mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/port-said-helps-forge-bridges-and.html)

Suomen äskettäisten presidentinvaalien yhteydessä kukaan ei muuten nostanut “poliittisen sekaantumisen” käsitettä esiin siinä kontekstissa, että Sauli Niinistön puheenjohtajuuden myötä Suomen palloliitto valjastettiin kokoomuksen vaalikampanjan käyttöön – mikä osoittaa, ettei Suomi ole jalkapalloyhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Egyptin tapahtumat osoittavat jälleen, että jalkapallon ja politiikan sekoittumisen ei voi sanoa olevan sinänsä “hyvä” tai “huono” asia. Niiden sekoittuminen vain on osa nykyaikaisia yhteiskuntia – hyvässä ja pahassa – ja on ollut jo vaikka kuinka kauan. Jalkapalloa ovat aikojen saatossa käyttäneet hyväkseen niin äärioikeisto kuin diktaattoritkin, mutta samalla esimerkiksi juuri ultrien toiminta Egyptissä kertoo jalkapallon ja politiikan “sekoittumisen” positiivisista voimavaroista.

Oireellisella tavalla Egyptin poliittinen muutos johti kriisiin myös sen menestyksekkään maajoukkueen kohdalla. Sunnuntaina 12.2.2012 pelataan Afrikan mestaruuskisojen loppuottelu Norsunluurannikko – Sambia. Kolmen peräkkäisen mestaruuden (2006, 2008, 2010) jälkeen Egypti ei onnistunut selviämään edes karsinnoista lopputurnaukseen.

Työttömyysturvalainsäädäntöön tulevat muutokset lisäävät punavihreiden puolueiden mahdollisuuksia perustella hallituksessa mukanaolon hyödyllisyyttä. Yksi tällainen muutos on ensi vuonna voimaan tuleva uudistus, jonka mukaan ulkomailla oleskelu ei vaikuta työttömyysturvaoikeuteen.

Työ- ja elinkeinoministeriö tiedotti äskettäin työttömyysturvan seuraamusjärjestelmää koskevista tulevista muutoksista. Tiedotteen mukaan uudistukset koskevat pääasiassa työssäolovelvoitteita ja niiden vähentämistä.

Tiedotteessa ei täsmällisesti eritellä muutoksia, mutta ilmeisesti siinä viitataan vuoden 2006 alusta voimaan tulleisiin pykäliin, joiden mukaan henkilön, joka on saanut työmarkkinatukea vähintään 500 päivältä tai jonka oikeus työttömyyspäivärahaan on päättynyt enimmäisajan täyttymisen vuoksi ja joka sen jälkeen on saanut työmarkkinatukea vähintään 180 päivältä, oikeus saada työmarkkinatukea työttömyysajalta lakkautetaan, jos hän ilman pätevää syytä kieltäytyy tai eroaa työstä tai työllistymistä edistävästä toimenpiteestä. Kun näin on tapahtunut, henkilö saa uudestaan oikeuden työttömyysaikaiseen työmarkkinatukeen täytettyään 5 kuukauden työssäolovelvoitteen. TEM:n tiedote on tulkittavissa niin, että nämä pykälät poistettaisiin, ja siten työstä tai työllistämistä edistävästä toimenpiteestä eroamista tai kieltäytymistä tutkittaessa sovellettaisiin kaikkien työnhakijoiden (poikkeuksena ilmeisesti edelleen tämänkin jälkeen alle 25-vuotiaat vailla ammatillista koulutusta?) kohdalla samoja pykäliä. Kuten tiedotteessa lukee: “Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi pitkään työttömänä olleille työmarkkinatuen hakijoille ei enää asetettaisi työssäolovelvoitetta.”

Tiedotteessa on kuitenkin myös muuta kiinnostavaa, eli lopussa oleva virke: “Työttömyysturvalaista kumottaisiin myös säännös, jonka mukaan työttömällä ei lähtökohtaisesti ole oikeutta työttömyysetuuteen ulkomaanmatkan ajalta.” Nykytilanteessa työtön työnhakija menettää lähtökohtaisesti työttömyysturvaoikeuden ulkomaanmatkan ajalta Työttömyysturvalain 2 luvun 3 § vuoksi:

“Henkilöllä ei ole oikeutta työttömyysetuuteen, jos hän on estynyt olemasta työmarkkinoilla ulkomaanmatkan, asevelvollisuuden, siviilipalveluksen, vapausrangaistuksen taikka sairaalassa tapahtuvan hoidon tai muun tähän verrattavan laitoshoidon taikka muun näihin rinnastettavan syyn johdosta. Henkilön on kuitenkin katsottava olevan työmarkkinoilla sellaisen työ- ja elinkeinotoimistolle etukäteen ilmoittamansa, satunnaisen ja lyhyen ulkomaanmatkan ajan, jona hän on tavoitettavissa ja kykenee kohtuullisessa ja tavanomaisessa ajassa ottamaan vastaan työtä tai koulutusta.”

“Lyhyellä ja satunnaisella ulkomaanmatkalla” tarkoitetaan lakia sovellettaessa enintään kuuden maksupäivän mittaista matkaa vuoden aikana. Matkasta, sen ajankohdasta ja yhteystiedoista on ilmoitettava etukäteen työ- ja elinkeinotoimistolle. (https://asiointi.mol.fi/ilmi/ohjeet_ilmi_fi.htm)

Tuleva muutos, jolla poistettaisiin em. lakipykälän luettelosta ulkomaanmatka, siis käytännössä mahdollistaisi kontrolloimattoman toisessa maassa oleskelun ja samanaikaisen työttömyysetuuden saamisen (olettaen, ettei henkilö tee tai jätä tekemättä jotain muuta, josta seuraa työttömyysturvaoikeuden menetys).

Yksi mahdollinen tapa tulkita muutosta on, että se perustuu käsitykseen, jonka mukaan nykyaikana työn hakeminen on pitkälti sähköistä, esimerkiksi työhakemuksen jättämistä jonkun yrityksen verkkosivujen kautta. Ei siis ole väliä missä työn hakeminen tapahtuu. Esimerkki: oletetaan, että TE-toimisto lähettää ulkomailla oleskelevalle työnhakijalle työtarjouksen (aiemmalta nimeltään työhönosoituksen). Suomalaisessa katuosoitteessaan hän ei ole tavoitettavissa, mutta hän on ollut järkevä ja rekisteröitynyt NetPostin käyttäjäksi ja saa sen ansiosta tiedon työtarjouksesta, vaikka on Thaimaassa. Siksi hän tajuaa hakea kyseistä työpaikkaa kyseessä olevan yrityksen verkkosivujen kautta – ja on näin tehnyt velvollisuutensa työnhakijana.

Mutta mitä tapahtuu tälle esimerkkihenkilöllemme, jos hän saa kutsun työhaastatteluun? Ottaako hän seuraavan lennon kotipaikkakunnalleen ja ehtisikö hän edes haastatteluun ajoissa (jos haastattelu olisi vaikkapa seuraavana päivänä)? Lisäksi, työhaastattelu ei ole ainoa seikka, joka työnhakuun liittyvissä asioissa käytännössä edellyttää henkilökohtaista paikallaoloa. Esimerkiksi TE-toimistossa tapahtuva työllistymissuunnitelman teko on henkilökohtainen palvelu.

Ulkomailla olo siis on konkreettisesti työmarkkinoilla olon este, vaikka se tullaankin – jos hallituksen lakiesitys hyväksytään eduskunnassa – poistamaan lakipykälästä, jossa luetellaan työmarkkinoilla olon esteet.

Se, että ulkomaanmatkaan konkreettisesti liittyvä työmarkkinoilla olon este ei vaikuttaisi työttömyysturvaoikeuteen, on erityisen kiinnostava periaatteellinen yksityiskohta perustulovaatimusten kannalta. Perustulovaatimuksissa nimittäin eräs keskeinen lähtökohta on ollut perustulon ehdottomuus, siis riippumattomuus esimerkiksi siitä, onko henkilö työmarkkinoiden käytettävissä ja hakeeko hän kokoaikatyötä (nykytilanteessa juuri kokoaikatyöhön käytettävissä olo on työttömyysturvaoikeuden eräs edellytys).

Tuleva lakimuutos siis keventää työttömyysetuuden vastikkeellisuutta ja on siksi merkittävä periaatteellinen askel perustulon suuntaan, vaikka kyse onkin vain yhdestä pienestä yksityiskohdasta työttömyysturvajärjestelmässä. Kyse on pienestä yksityiskohdasta sikäli, että ulkomailla olo tuskin lakimuutoksenkaan myötä tulisi olemaan pätevä syy kieltäytyä työstä (esimerkiksi olla menemättä työhaastatteluun). Vastikkeellisuus sinänsä ei siis poistuisi.

Mielenkiintoinen periaatteellinen kysymys on myös se, olisiko loogista, että tämä lakimuutos vaikuttaisi myös muihin työmarkkinoilla olon esteisiin. Jos kerran ulkomailla olo ei vaikuta työttömyysturvaoikeuteen, niin pitäisikö Työttömyysturvalain 2 luvun 3 § luettelosta poistaa myös vankila, laitoshoito, armeija ja siviilipalvelus? Eikö tämä olisi tasa-arvoa – miksi yksi työmarkkinoilla olon este on hyväksyttävämpi kuin toinen?

Työministerinä ei ole enää ole vihreä vaan demari, mutta saattaa olla, että tämän lakimuutoksen valmistelu on aloitettu jo vihreän työministerin kaudella. Jos näin on, niin perustuloa vuolaasti kehuneiden vihreiden olisi nyt syytä korostaa tätä omana saavutuksenaan. Ja vaikka kyseessä ei olisikaan edellisen työministerin toimikaudella alulle pantu lakimuutos, niin joka tapauksessa nykyisen hallituksen huomattavalla punavihreydellä on varmasti ollut oma vaikutuksensa – tuskin Kokoomus, RKP, demarit ja Kristillisdemokraatit olisivat tällaisesta yksin päättäneet. Siksi tämä lakimuutos avaa positiivisen tiedottamisen mahdollisuuksia punavihreistä ja perustuloa kannattavista puolueista myös Vasemmistoliitolle.

Vasemmistoliitto on punavihreistä puolueista se, jonka piirissä on vihreitä selvästi enemmän harjoitettu itseruoskintaa ja arvosteltu hallitukseen menoa. Nyt kun puolue on kuitenkin hallituksessa, mistä se on myös demokraattisesti päättänyt, sen kannattajien tulisi katsoa eteenpäin ja pyrkiä edistämään tulevaa vaali- ja muuta menestystä. Tämä onnistuu paremmin hallitukseen menon tuloksia julkisesti esittelemällä kuin hallitukseen menon haittoja tai omaa kompromissitonta periaatteellisuutta korostamalla.

Edellä mainittu työttömien ulkomaanmatkailua koskeva lakimuutos on yksityiskohtana pieni mutta periaatteellisesti sen merkitys on suuri. Se osoittaa (yhdessä työssäolovelvoitteiden keventämisen kanssa), että hallitus on työttömyysturvan vastikkeellisuuden keventämisen tiellä ja että siten punavihreät ovat hallitukseen menemällä onnistuneet edistämään perustuloa. Tätä heidän pitäisi nyt toitottaa kannattajilleen sekä mahdollisille kannattajilleen.

Mikä on oppositiossa olevan “ei-sosialistisen työväenpuolueen” hyöty työttömille? Nolla euroa. Punavihreistä on hallituksessa sen sijaan hyötyä, vaikkei hallitusratkaisu ongelmaton olekaan. Älkäämme myöskään unohtako työttömyyspäivärahan ja työmarkkinatuen ensi vuonna voimaan tulevaa harvinaisen merkittävää korotusta, joka vähentää köyhyyttä.

Jukka Peltokoski

Alvaro Brechnerin Bad Day to Go Fishing (2009) on koko joukon mainintoja kerännyt espanjalais-urugualainen elokuva ja nuoren tekijänsä ensimmäinen kokopitkä ohjaus. Siinä painimatseilla itsensä työllistävä lihaskimppu Jacob van Oppen (Jouko Ahola) sekä tämän parivaljakko, pikkunilkki mutta toverillinen agentti, taistelevat ratkaisevan ottelunsa. Ja kuinka ollakaan elokuva kertoo prekariaatista – Brechnerin sitä varmasti ajattelematta. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole prekariaatin ilosta, vaan surusta.

Jacob van Oppen on entinen maailman vahvin mies, “Mestari”, joka reissaa Etelä-Amerikkaa yhdessä agenttinsa, “Prinssin”, kanssa. Toverukset esittävät haasteita paikallisille voimamiehille ja kulkevat ottelusta otteluun. Van Oppenin haaveena on kunniakas paluu mestarien liigaan kun taas Prinssille haave on tae mestarin pysymisestä kehissä ja leivän saamisesta pöytään.

Elämä ei ole erityisen urheilullista, mutta Jacobilla on kova brändi kommunismin jaloista pelastuneena titaanina, joka murtaa haastajansa alle puolessa minuutissa. Niin hän myös tekee. Siitä pitävät huolen Prinssin salaa valikoimat sopivasti kehäraakit vastustajat.

Sitten eräänä päivänä parivaljakko karauttaa pinkillä, kiiltävät päivänsä jo aikoja sitten nähneellä avoautolla piskuiseen kylään, joka tunnetaan omasta painimestaristaan. Haasteottelusta sovitaan pian, mutta yhtä pian se myös puretaan alkoholisoituneen haastajan ryypättyä itsensä poliisin huostaan.

Uudeksi haastajaksi ilmaantuu nuori kaunis nainen, joka sanoo tulevan aviomiehensä päihittävän helposti ikääntyneen ja hitaan Mestarin. Panokseksi sovitaan tuhat dollaria, ja sana lähtee kiirimään.

Mestarin luodessa itselleen yleisöä pitämällä voimanäytöksiä Prinssille alkaa valjeta, että tuleva vastus onkin oikea jytky, jota ei kaadeta pelkällä myytillä. “Turkkilaisena” tunnettu lihaksikas sekatavarakauppias on kylän eläimellinen hahmo, jonka muistetaan leikanneen äkkipikaistuksissaan parturilta korvat.

Kun vielä käy ilmi, että haasteen esittänyt kihlattu haluaa rahat tulevan lapsensa turvaksi, on selvää, että pelissä on voimia, jotka ovat suurempia kuin mestarin menneet voitot.

Pelissä on siis kaksi epäsuhtaa surullista voimaa. Menetetty kunnia vastaan tulevaisuus, jolle tonni käteen on pelastus paskayhteiskunnan loukosta.

Tilannetta ei helpota, ettei pujopartaisella Prinssillä tosiasiassa ole sitä rahaa, jonka hän on pannut peliin. Ainoaksi keinoksi näyttää jäävän pelkurimainen pako ilman rikkauksia.

Se ei kuitenkaan sovi Mestarille, jolle elämä kaikesta huolimatta on kunniallista kamppailua, ei luikurimaista kauppaa. Kun vielä kolmenkymmenen sekunnin voittoputken todellinen luonne paljastuu, on Mestarin mahdotonta luistaa.

Bad Day to Go Fishing kertoo ruumiin titaanisista kyvyistä, joista ei tullutkaan mitään spektaakkelin poltettua ne kerran loppuun. Ja se kertoo tulevaisuuden toivosta, syntymättömästä elämästä, jonka mahdollisuudet on jo ennalta pidätetty.

Ei se, mitä ei ole, vaan se, mitä ei tule. Prekariaatin suru ei ole menetystä tai puutetta sellaisenaan, vaan se tulee siitä rikkaudesta, että niin paljon enemmän olisi mahdollista.

Siksi Brechnerin karnevalistisuus on läpeensä haikeaa, ja sen huipentumana on kamppailu, jossa suvereenius on pakkolunastettava katkerana kykynä vuodattaa verta.

https://secure.wikimedia.org/wikipedia/en/wiki/Bad_Day_to_Go_Fishing

http://www.imdb.com/title/tt1388402/

http://thepiratebay.org/search/bad%20day%20to%20go%20fishing/0/99/0

Maria Palo

Ruotsidemokraattien (RD) läpimeno Ruotsin valtiopäiville aiheutti paniikin. Vanhat  puolueet uskoivat, että Ruotsidemokraattien mukana oleminen muuttaa politiikan kokonaan. Vaaleista on kulunut vähän yli vuosi, ja mitään merkittäviä muutoksia ei ole tapahtunut.

Ruotsidemokraatit ovat osa Ruotsin poliittista arkipäivää. Politiikan aitiopaikalla istuvan valtiotieteilijän Stig-Björn Lundgrenin mukaan Ruotsidemokraateilla on poliittista vaikutusta.

- Heillä on ollut suurta vaikutusta pakolaispolitiikkaan, mutta ei tavalla, jota he toivoivat ja uskoivat. Reinfeldtin johtama hallitus teki loistavan vedon tehdessään sopimuksen juuri ympäristöpuolueen kanssa: hallitus tekee pakolaispolitiikkaansa ympäristöpuolueen toivomia painutuksia ja ympäristöpuolue tukee hallituksen energiapolitiikkaa. Sopimuksen myötä pakolaisoikeutta hakevien asema on vahvistunut. Nyt paperittomilla siirtolaisilla on oikeus sairaanhoitoon. Tätä ei heillä ollut aikaisemmin. Poliittinen tilanne on pakottanut hallituksen nopeisiin päätöksiin, sanoo Lundgren.

Ruotsin pakolais- ja siirtolaispolitiikkaa on monen vuoden ajan värittänyt kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien kädenvääntö. Sosiaalidemokraattien entinen puheenjohtaja Göran Persson aavisti jo kautensa aikana, että Ruotsidemokraatit tulevat valtiopäiville. Sen sijaan, että Persson olisi avannut keskustelun RD:n kanssa, hän yritti kuulostaa samanlaiselta kuin RD. Hän uhkasi muun muassa, että Ruotsi  tulee EU:n uusien jäsenmaiden myötä hukkumaan ”sosiaaliturismiin”.

Ruotsidemokraattien tulo valtiopäiville on selvästi vahvistanut pakolaisten asemaa. Jatkuuko sama politiikka?

- Vielä on liian aikaista sanoa, mihin hallituksen ja ympäristöpuolueen tekemä sopimus pitkällä tähtäimellä johtaa. Se on kuitenkin täysin varmaa, että hallitus ei aio kumartua Ruotsidemokraattien edessä: hallitus on valinnut taistelulinjan. Taistelulinjan valintaa vahvistavat myös ympäristöpuolueen kanssa tehty sopimus sekä pahaa meteliä oppositiossa pitävät vasemmistopuolue ja sosiaalidemokraatit. Tämä kokonaisuus takaa sen, että nyt pakolaispoliittisia kysymyksiä ei lakaista maton alle vaan ne ovat esillä. Niissä maissa, joissa  muukalaisvihamielisiä puolueita on silitetty myötäkarvaan, on näiden puolueiden kannatus noussut. Jos kukaan ei sano vastaan, niin muukalaisvihamielisyys kasvaa, toteaa Lundgren.

Ruotsin hallituksella ei ole tähän varaa. Reinfeldtin valitsema linja on saanut RD:n melkein poikkeuksetta äänestämään hallituksen linjan mukaisesti. Samalla RD:n puheenjohtaja Jimmy Åkesson tekee kaikkensa saadakseen pestyä muukalaisvihamielisen leiman. Entinen sinikeltainen lipputunnus on muuttunut sinivuokoksi. Valtiopäiväedustajien vaatetus on vaihtunut farkuista ja t-paidasta tummaan pukuun ja kravattiin.

- Tämä on kosmetiikkaa, sillä politiikan ydinsisältö on aivan sama: pakolaisvihamielinen, lopettaa Lundgren.

Ruotsidemokraattien keulahahmon ja puheenjohtajan Jimmy Åkessonin toive täyttyi, kun hän sai puolueensa valtiopäiville. Farkut ovat vaihtuneet pukuun, mutta politiikan sisältö on sama: pakolaisvihamielinen.

Jukka Peltokoski

Jean-Pierre Jeunet tunnetaan varmasti parhaiten hipsterielokuvastaan Amélie. Varsinaisen läpimurtonsa hän teki kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta sitten elokuvallaan Delicatessen. Siinä syötävän suloisen tytsyn sijaan syödään ihmisiä nälkään. Nyt Jeunet teki elokuvan prekariaatista – ehkä tietämättään.

Jeunet’n uusin, Micmacs, on jo pari vuotta vanha, mutta se tuntuu jääneen vähälle huomiolle. Silti elokuvaa voi hyvin pitää koko tuotannon parhaana. Sen tarina alkaa, kun elokuvavuokraamon työntekijää Bazilia, isättömäksi jäänyttä poikaa, ammutaan vahingossa muttei kuolettavasti.

Työpaikka menee, mutta luoti johdattaa aseteollisuuden sylttytehtaalle. Bazil haluaa kostaa.

[Read more →]

"Harmaa talous", Tapani Rytöhonka 2011

(Klikkaa kuvaa)

Jukka Peltokoski

Euroopan yllä leijuu kommunismin aave. Marx kääntyy haudassa jaloilleen. Virenin ja Vähämäen Perinnöttömien perinne (Tutkijaliitto 2011) on tervetullut puheenvuoro kaikuihin, jotka pelottavat niin oikeistoa kuin vasemmistoakin. Keskustelu kommunismista on täällä tänään, eikä kukaan koe syyllisyyttä historiasta.

Virenin ja Vähämäen Perinnöttömien perinne on työkalu. Se on argumentatiivinen avaus, jolla on oma koherenssinsa mutta josta ei puutu heittoja ja langanpätkiä. Perinnöttömien perinne on sekä Marx-tulkinta että tilanneanalyysi nykykapitalismista. Se on myös suoraa dialogia puoluevasemmiston ja autonomian rajamailla viime vuosina käytyyn keskusteluun.

[Read more →]

“Tee hyvä työ.” Näin kuuluu Kokoomuksen käyttämän mainostoimiston keksimä poliittinen iskulause tällä kertaa. Kuten suurimpien puolueiden sloganit tyypillisesti, se on sopivan epätäsmällinen sisältääkseen mitään liian kiistanalaista tai vastenmielistä. Kokoomuksen vaaliohjelma (“Matkaopas paremminvointivaltioon”) kuitenkin selventää, että eräs asia, johon tämä iskulause viittaa, on talkootyö.

Vaaliohjelman mukaan:
“Talkoot ovat yhä suositumpi tekemisen muoto Paremminvointivaltiossa. Talkootyö on perinteinen suomalainen naapuriavun muoto, johon liittyy vahva yhteisöllisyyden tunne. Paremminvointivaltiossa parannetaan vapaaehtoistyön toimintaedellytyksiä. Vapaaehtoistyöllä ei pidä korvata peruspalveluja eikä peruspalveluilla vapaaehtoistyötä, vaan molempia tarvitaan. On löydettävä uusia keinoja, miten yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin yhteispeliä ja yhteistyötä parannetaan.”

On selvää, että pysyäkseen suurena pohjoismaisena puolueena konservatiivinenkaan puolue ei voi avoimesti hyökätä hyvinvointivaltiota vastaan. Se ei voi erottautua “liikaa” “hyvinvointivaltion puolustajista”, koska hyvinvointivaltion kannatus on merkittävää. Ja vaalit ovat perinteisesti se aika vuodesta, kun kaikki poliitikot kannattavat “laadukkaita peruspalveluita”, “hyvää arkea” jne jne lässyn lässyn.

Kuitenkin jotenkin on erottauduttavakin. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset vanhoilliset puolueet, pyrkii entistä enemmän kilpailuttamaan hyvinvointipalvelujen tuottamista yksityiselle tai kolmannelle sektorille (tai ns. yhteiskunnallisille yrityksille, mitä ne sitten tulevatkaan olemaan), sekä ideologisista syistä että puolueen edustamien intressien vuoksi. Tämä taas tehdään alkeellisesti argumentoiden painottamalla “uusia” ja “tulevaisuuden” tapoja tuottaa palveluita “menneisyyden” keinojen sijasta (samaa argumentointitapaa toki käyttävät muutkin puolueet milloin missäkin asiayhteydessä). Se, että kokoomus korostaa lisäksi talkootyötä, sopii tähän kuvioon hyvin. Oikeuksien sijasta painotetaan käytännössä armeliaisuutta ja riippuvaisuutta hyväntahtoisuudesta. Vastuuta ottavat lähimmäiset:

“Paremminvointivaltiossa jokainen apua tarvitseva ihminen saa apua niin valtiolta kuin lähimmäisiltä. Paremminvointivaltiossa otetaan vastuu itsestä ja toisista.” (Jyrki Katainen: “Kohti paremminvointivaltiota”)

Tietenkin Kokoomus ilmaisee asiat siten, että olisi virheellistä leimata se yksipuolisesti hyvinvointivaltion alasajajaksi. Silti se, että tavoitteet ilmaistaan höystettyinä hellyyttävillä yhteisöllisyyspuheilla, on yhtäältä myyntistrategia ja toisaalta tietoinen keino, jolla vältetään liian kiusallisten asioiden ilmaiseminen. Kukapa vastustaisi lähimmäisen rakkautta ja naapuriapua sinänsä?

Mistään salailusta ei ole kuitenkaan kyse. On melko yksinkertainen havainto, että Kokoomuksen talkootyökorostukset ovat saaneet vaikutteita Iso-Britannian konservatiivien viimeaikaisesta politiikasta. Puhe “hyvästä työtä” ja talkootyön merkityksestä muistuttaa hyvin paljon sitä, kuinka Iso-Britannian konservatiivit viittaavat vapaaehtoistyön edistämiseen “Big Societyn” käsitteellä. Suomalaisten konservatiivien “Paremminvointivaltio” ja Iso-Britannian konservatiivien “Big Society” eivät ole käsitteinä kaukana toisistaan – aika näyttää, kuinka lähellä ne ovat toisiaan käytännössä. Lisäksi Iso-Britannian kontekstissa “Big Society” on ymmärrettävä positiivisempana, helpommin markkinoitavana ilmaisuna kuin thatcheriläinen “yhteiskuntaa ei ole olemassa”, vastaavasti kuin “Paremminvointivaltio” on myyvempi ajatus kuin leikkauslistat. Eurooppalaisella tasolla voidaan lisäksi panna merkille, että vuosi 2011 on Euroopan vapaaehtoistyön teemavuosi.

Iso-Britannian vasemmistolaiset ovat korostaneet “Big Society” -kritiikissään sekä käsitteen hämäryyttä että tapaa, jolla sillä pyritään oikeuttamaan yhtäältä yksityistäminen ja toisaalta julkisten palveluiden muuttaminen talkootyöhön perustuviksi. Havainnollisia esimerkkejä tästä kritiikistä löytyy esimerkiksi The New Statesman -lehden 21.2.2011 ilmestyneestä numerosta.

Peter Wilby viittaa kolumnissaan (s. 9) konservatiivi-ideologien Matthew Bishop ja Michael Green tuoreeseen The Road from Ruin: a New Capitalism for a Big Society -kirjaan, jonka mukaan vapaaehtoistyön ja lähiyhteisöjen fetisoinnin sijasta “Big Societyn” pitäisi olla mahdollisuus kapitalismin hyödyntämiseksi, jotta yhteiskunnasta tulisi parempi paikka. Vapaaehtoistyön painottaminen on olennainen osa “Big Societyn” markkinointia, mutta konkreettisella tasolla se on Wilbyn tulkinnan mukaan näiden ideologian mielestä toissijaista: keskeistä on se, että suuryrityksille tarjotaan mahdollisuuksia ottaa haltuun julkisten instituutioiden tehtäviä. Yhteisöaktivistien kykyihin ja asiantuntijuuteen ei ole tämän – kieltämättä realistisen – käsityksen mukaan syytä luottaa, vaan pikemminkin vastuuta tulisi kilpailuttamisen kautta osoittaa Tescon tapaisille yrityksille, jotka innostavat ihmisiä ottamaan vastuuta elämästään, ovat tunnollisen pluralistisia ja perustavat toimintansa terveeseen bisnesajatteluun.

Alice Milesin kolumnin (s. 20) mukaan taas konservatiivien puheet ja teot siitä, kuinka valtio tukee vapaaehtoistyötä, ovat hyvin ristiriitaisia. Miles viittaa konservatiivien väitteisiin, joiden mukaan siellä missä valtio ei enää rahoita toimintoja kokonaisuudessaan, se on silti “avainroolissa” tekemässä yhteisöjä kykeneviksi pitämään – esimerkiksi nuorisokeskuksia – toiminnassa. Milesin käyttämässä esimerkissä se, mitä tämä “avainrooli” tarkoittaa, on hyvin hämärää, sillä tosiasiat nuorisokeskusten lakkautuksista ovat kiistattomia. Ovatko konservatiivit siis itse asiassa täysin tietoisia siitä, että heidän ideansa ovat mahdottomia toteuttaa? Pääministeri David Cameron on sanonut – aivan kuten kokoomuksen vaaliohjelmassakin todetaan – haluavansa, että ihmisten olisi helpompaa tehdä vapaaehtoistyötä. Miles muistuttaa, että lukemattomat ihmiset eivät kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi – heidän on tehtävä työtä elääkseen, tai toisin sanoen, heidän on pakko myydä työvoimaansa. Ainoastaan rikkailla on varaa tehdä työtä ilmaiseksi. Miles korostaa, että on todella karkeaa poliikkaa irtisanoa julkisen sektorin työläisiä ja sitten olettaa, että nämä tekevät työtä ilmaiseksi (ja vieläpä entisiä töitään?).

Entistäkin kiistanalaisemman konservatiivien harjoittamasta vapaaehtoistyön korostamisesta tekee se, että tietyissä tilanteissa vapaaehtoistyön tekeminen tarkoittaa työttömyysturvaoikeuden menetystä. Työvoimahallinto lakkauttaa työttömyysturvaoikeuden, mikäli työtön työnhakija alkaa tehdä vapaaehtoistyönä sellaista työtä, jota normaalisti tehdään palkkatyönä (tai yritystoimintana). Sinänsä tällaisessa pykälässä ei ole mitään väärää, koska se on yksi keino ehkäistä työn teettämistä ilmaiseksi – selkeä signaali siitä, mitä yhteiskunta ei hyväksy. Samalla pitää tietenkin olla tarjolla palvelua palkkasaatavien perimiseksi (kuten Suomessa sitä on saatavilla ammattiliitosta tai Aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueesta eli entisestä työsuojelupiiristä). Työttömälle työnhakijalle “sallittu” vapaaehtoistyö on normaalia talkootyötä, jota koskevat tulkinnat ovat tyypillisesti yksinkertaisia ja kiistattomia. (Suomessa lainsäädäntö on samanlainen. Työttömyysturvalain 2. luku 2. §: “Työnhakijalla on oikeus työttömyysetuuteen tämän lain mukaisesti siltä ajalta, jona hän palkatta osallistuu tavanomaiseen yleishyödylliseen vapaaehtoistyöhön tai tavanomaiseen talkootyöhön. Työnhakijalla, joka palkatta työskentelee yrityksessä tai sellaisissa tehtävissä, jotka yleisesti tehdään työsuhteessa tai yritystoimintana, ei ole oikeutta työttömyysetuuteen.”)

Tilanteesta tulee kuitenkin absurdi, jos valtio yhtäältä edellyttää vapaaehtoistyöhön osallistumista ja toisaalta osallistumisen toteutuessa lakkauttaa työttömyysturvaoikeuden. Tähän huomioon Miles päättää kolumninsa. Mutta miten valtio voi sitten käytännössä edellyttää vapaaehtoistyöhön osallistumista? Ehkä tämä tapahtuu tehokkaimmin epäsuorasti pakottamalla: tekemällä palveluita ja tulonsiirtoja kurjistamalla haavoittuvaisessa asemassa olevista ihmisistä riippuvaisempia “hyvistä töistä” – joita tekevät lähimmäiset, jotka eivät kestä katsoa hätää. Siis hyväksikäyttämällä ihmisten myötätuntoa.

Toisaalta valtio voi myös konkreettisesti julkisia työvoimapalveluja käyttämällä tehokkaammin edellyttää palkattoman työn tekemistä, mutta tämä keino tuo vain väliaikaisia ratkaisuja. Työllistymistä edistävät toimenpiteet kuten työharjoittelu ja työelämävalmennus ovat Suomessa kestoltaan ehdottoman rajallisia. Työ- ja elinkeinotoimisto voi sopia näistä toimenpiteistä työttömän työnhakijan kanssa, jolloin myös kieltäytymisestä seuraa työttömyysetuuden menetys, mutta käytännössä kyse ei ole tällöin sellaisten töiden teettämisestä, joista työnhakijalla jo on kokemusta (ja lisäksi työhakijoita ei tule sijoittaa sellaisen työnantajan palvelukseen, jotka eivät ole noudattaneet työsopimuslain mukaista velvoitetta tarjota ensin työtä tuotannollisista ja taloudellisista syistä irtisanomilleen). Nähtäväksi jää, tarkoittaako konservatiivien “Big Society” sitä, että työvoimahallinto sopii julkisen sektorin palveluksesta irtisanottujen työnhakijoiden kanssa sijoittumisesta palkattomaan työhön samalle alalle – Suomessa tällaista ei ole näköpiirissä.

Suomen ja Iso-Britannian konservatiivien välillä ei toki ole yhdenmukaisuutta kaikissa muissakaan asioissa. Yksi tällainen esimerkki on nuorisotyöttömyyden hoito, jossa kokoomus uskoo brittiläisiä aateveljiään enemmän aktiivisiin interventioihin ja toimenpiteisiin. Tämän – lamaolosuhteisiin nähden melko onnistuneen – linjan toteuttamisessa ei ole ollut merkittäviä vihreän työministerin harjoittaman politiikan ja porvarihallituksen ohjelman välisiä ristiriitoja (olkoonkin, että joitain täysin absurdeja piirteitä hallituksen politiikasta löytyy, ks. esimerkiksi Dan Koivulaakson ja Jukka Peltokosken kirjoitus).

Taloustieteilijä David Blanchflower kirjoittaa kommentaarissaan (s. 37), että nuorisotyöttömyys on kriisiytynyt ankarasti Iso-Britannian nykyisen hallituksen aikana. Hallitus on leikannut kohtalaisen toimivia ohjelmia (Future Jobs Fund ja Education Maintenance Allowance), samalla kun opiskelusta tehdään entistä kalliimpaa. Blanchflowerin mukaan 2000-luvun alkupuolella nuorisotyöttömyyden maltillinen kasvu liittyi keskeisesti siihen, että nuorten suhteellinen osuus koko väestöstä kasvoi. Nyt nuorten osuus väestöstä laskee, mutta nuorisotyöttömyys kohoaa merkittävästi.

Sophie Elmhirstin nuorisotyöttömyyttä käsittelevän artikkelin (s. 32-36) mukaan Iso-Britannian nykyhallituksen suunnitelmiin kuuluu suuryritysten (esimerkiksi Serco ja G4S) valitseminen nuorten työllistymistä edistävien palvelujen (kuten työmarkkinavalmiuksien parantamisen työhönvalmennuksen avulla) toteuttajiksi. Tulosvastuullisten projektien toteuttajina suuryritykset puolestaan ulkoistavat riskejä pienemmille alihankkijoille. Tällainen toteutustapa lisää tilanteita, joissa yksityinen yritys käytännössä päättää työnhakijan työttömyysturvaoikeuden menetyksestä: kun työnhakija ei noudata sovittua työhönvalmennusta, yritys ilmoittaa asiasta työvoimaviranomaisille. Työvoimapalvelujen ulkoistaminen on siten myös kontrollin ulkoistamista. Tällöin kapitalistinen valta toteuttaa kontrollin suoraan, ilman valtion tehtävää välittäjänä.

Onko vapaaehtoistyödiskurssia ja “Big Society” -käsitettä koskevia ajatuksia sitten mahdollista subvertoida vasemmistolaiseen käyttöön? Yksi mahdollinen näkemys on se, että koska vain rikkailla on varaa tehdä vapaaehtoistyötä, tehtäköön siitä heidän velvollisuutensa. Näin rikkaista olisi yhteiskunnalle hyötyä muutenkin kuin veronmaksajina. “Työleiri” ei ole kovin myyvä nimitys tälle asialle, mutta tavallaan juuri siitä olisi kyse. Eikä porvareiden “uudelleen kasvattaminen” ole varsinaisesti edes uusi asia vasemmistolaisessa tai kommunistisessa traditiossa. “Hyvän työn” tekeminen kasvattaa porvarit yhteiskuntavastuullisiksi! Lisäksi, mitä tulee palvelujen yksityiseen tuottamiseen, vasemmistolaista olisi asettaa osuuskunnat etusijalle kilpailutuksessa. Tämä lienee nykyisen kilpailuttamislainsäädännön vastaista, joten vasemmistolainen projekti olisi samalla tämän lainsäädännön muuttaminen.

Kolmanneksi vasemmisto voi korostaa talkootyön positiivisia ulottuvuuksia, kuten työväenluokkaista solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä, vastakohtana talkootyön porvarilliselle määrittelylle. “Big Societyn” avulla porvarillinen valtio vetoaa ihmisiin, jotta nämä organisoituisivat itsenäisesti valtion ja markkinoiden ulkopuolella, ettei sosiaalinen järjestys romahtaisi. Toisin sanoen valtio myöntää, ettei pääoma kykene ylittämään uusintamiskriisiään ilman ihmisten armollista apua. Kääntäen sanottuna tämä ilmeisen uusliberalistinen hanke alleviivaa siis työvoiman autonomiaa. Autonomiaa painottavat antagonistiset vastavoimat voivat hyötyä tästä ristiriitaisesta tilanteesta, jos osaavat pelata korttinsa oikein.