Random header image... Refresh for more!

Kuluneet sanat: heikompien puolustaminen

Yksi fraasi, josta tunnistaa, että punavihreä ei keksi mitään sanottavaa, on vetoaminen “heikompien puolustamiseen”. Tässä asiassa Matti Apunen oli oikeassa Helsingin Sanomien kolumnissaan “Kyllä mä olen heikompien puolella”, jossa hän viittasi Palefacen standardivastaukseen Helsingin Sanomien haastattelussa. Vaikka muuten toki onkin selvää, että ensisijaisesti Matti Apusen kirjoituksen syynä oli närkästys vasemmistolaisen taiteen saamasta huomiosta, joskus sokea kanakin löytää jyvän.

Vanhakantaisin käsittein sanottuna “heikompien puolella” olemisen keskeinen ongelma on siinä, että se edustaa humanistista eikä materialistista lähestymistapaa. Humanisti näkee ihmisen hauraana ja heikkona, avun ja tuen tarpeessa olevana. Humanisti asettuu autettavien yläpuolelle. Humanismi on vasemmistolaisuuden rappiota, sillä humanistilta puuttuu kyky käsittää yhteiskunta luokkasuhteiden jäsentämänä.

Materialistinen positio on hyödyllisempi eli parempi: siinä työväenluokka auttaa itse itseään autonomisesti ja tulee voimakkaammaksi. Ei ole ulkopuolista tahoa, jonka apua se tarvitsisi vaan se valitsee itse organisaatiomuotonsa ja keinonsa. Eikä sen kyky auttaa itse itseään perustu moraaliseen hyvyyteen tai arvoihin vaan intressien ja halujen toteuttamiseen. Materialistiseen vasemmistolaisuuteen kuuluu keskeisesti myös itsekkyys. (Ks. Emilia Kukkalan kolumni “Itsekäs sosialisti”.)

“Heikompien puolesta” puhuja olettaa, että hänen moraalinen puhetapansa eroaa olennaisesti muista poliitikoista – ja on karkeasti väärässä. Jos poliitikoille järjestettäisiin gallup siitä, ovatko he vahvojen vai heikkojen (tai “pienen ihmisen”) puolella, taatusti melkein jokainen vastaisi olevansa heikkojen puolella. Sellaista lässytystähän äänestäjien oletetaan haluavan kuulla. Tähän “aidosti” heikkojen puolella oleva humanisti tietysti vastaa, että toisin kuin muut, hän on aidosti heikkojen puolella. Siis ihan oikeasti!

Entä mitä heikkojen puolustaja tekee sitten, kun hänen puolustamansa heikot eivät enää olekaan heikkoja? Etsii seuraavat heikot, joita puolustaa? Olisiko hän esimerkiksi tämän päivän Venezuelassa Chavezin vastustajien puolella? Heikkojen puolustaja ei valitse puoltaan selkeästi, vaan hämärällä argumentoinnillaan vain ylläpitää nykyistä asetelmaa, jossa “yhteiskuntakriittisenä” esiintymiseen riittää valitettavasti juuri tällainen puhetapa. Vaikka kuinka moni tahansa poliitikko julistaisi olevansa heikkojen puolella, se ei vaikuttaisi mitään, koska joka tapauksessa vahvin voittaa aina.

Entä keitä nämä heikot ovat? Harvemmin heitä kuulee määriteltävän. Mutta ilmeisesti tarkoitetaan tulonsiirroilla eläviä, asunnottomia, sairaita, yksinhuoltajia, päihdeongelmaisia jne. Siis lähes tyystin ohitetaan yhteiskunnan keskeinen valtasuhde, työn ja pääoman välinen ristiriita. Luultavasti työssä käyvistä ehkä korkeintaan jotkut pätkätyöläiset lasketaan tähän ryhmään. Tuleeko heikosta vahva – jopa etuoikeutettu – kun hänen työsuhteensa vakinaistetaan? Porvariston etuihin tietysti sopii pitää (vakituisessa) työssä käyviä “eliittinä” (vrt. varsinkin vihreiden usein harrastama puhetapa paperityöläisistä eliittityöläisinä).

Lisäksi “heikot” ovat tietenkin hyveellisiä. Köyhä heikko haluaisi käydä töissä mutta ei vaan ole löytänyt työpaikkaa, hänellähän kaikesta huolimatta kuitenkin on protestanttinen työmoraali. Ja jos hän on alkoholisoitunut, se johtuu siitä, että hän on systeemin uhri. Näillä järjestelmän uhreilla on hyveelliset arvot aivan kuin Aki Kaurismäen elokuvissa (jos niissä leffoissa jotain olennaista vikaa on, niin se on juuri tässä). Yhtäältä heikkoja puolustavat poliitikot haluavat esittää pelastettavat hyveellisinä ja sitä kautta tuottaa kuuliaisia kansalaisia; toisaalta kyse on siitä, että juuri tällainen puhe hivelee joidenkin heikkojen itsetuntoa. Ei siis puhettakaan siitä, että tosiasiassa alempien luokkien ominaisuuksiin kuuluvat rankat huvit, hetkessä eläminen säästäväisyyden sijaan, päihteiden käyttö, työn välttely (tai ainakin sen pitäminen vain välineellisenä) ja pikkurikollisuus. Ei puhettakaan siitä, että juuri näiden ominaisuuksien ansiosta – eikä minkään hyveellisyyden vuoksi – alemmat luokat ovat tehneet yhteiskunnista vapaampia. (Juuri tästä kertoo Thaddeus Russellin mainio kirja “A Renegade History of The United States”.)

Huomionarvoinen on tässä yhteydessä myös “pienen ihmisen” käsite, joka sopii humanistista vasemmistoa paremmin SMP:n ja perussuomalaisten perinteeseen. Sen sisältö ja tehtävä on samanlainen mutta se on käsitteenä laajempi. “Ei-sosialistisen työväenpuolueen” “pieni ihminen” muistuttaa USA:n republikaanien vuosikymmenten takaista – ja nykyään “teekutsuliikkeessä” esiintyvää – “hiljaista vähemmistöä”, sitä kansanosaa, joka kuuliaisesti yrittää, käy töissä, mutta ei meuhkaa kansalaisoikeuksista, seksuaalisista tai muistakaan vähemmistöistä (paitsi joskus kielteisessä mielessä), työtaisteluista, kapitalismin epäkohdista ym. hömpötyksistä. “Pieni ihminen” jos kuka on hyveellinen ja kuuliainen suurille johtajille. “Kansa tietää” mutta tarvitsee silti vahvan johtajan kertomaan, minkä kansalle on parasta. “Hiljainen enemmistö” on juroa mutta isänmaallista väkeä, perussuomalaisten puolustamia olettetuja tavallisia. “Pienelle ihmiselle” pitää puhua kansankielellä, koska tämä halveksii “eliitin akateemista kielenkäyttöä”.

Ketkä sitten ovat tosiasiassa vahvoja? Ne, jotka pystyvät rajoittamaan ja kontrolloimaan alamaistensa sekä vihollistensa elämää ja toimintaa. Ne, jotka pystyvät päättämään toisten elämästä, tekemään toisista heikkoja.

0 comments

There are no comments yet...

Kick things off by filling out the form below.

Leave a Comment