Random header image... Refresh for more!

”Kukaan ei tiedä, onko kriisi ohi” – Andrew Klimanin haastattelu

Joel Kaitila, Lauri Lahikainen & Jukka Peltokoski

Viittaat talouskriisin syitä käsittelevissä analyyseissasi teoriaan voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Erityisesti viittaat 1970-luvulta alkaneeseen reaalipalkkojen alentumiseen sekä tästä johtuvaan kulutuksen luottopohjaistumiseen. Voisiko analyysiasi edelleen täsmentää? Onko mahdollista hahmotella – Amerikan tilannetta koskevien tilastojen pohjalta – toimialakohtaisia eroja siinä, miten tendenssi on toteutunut? Missä muodossa se on toteutunut eri sektoreilla ja millaisissa rytmeissä? Näetkö sektorien välillä voittajia ja häviäjiä?

Tarkastelemani toimialakohtainen aineisto osoittaa, että toisesta maailmansodasta lähtien jatkunut voiton suhdeluvun lasku amerikkalaisessa taloudessa on laaja-alainen ja yleinen ilmiö, eikä se kohdistu mihinkään erityiseen alaan. Niinpä meidän on keskityttävä yleisiin, koko taloutta koskeviin kapitalistisen tuotannon lakeihin, että ymmärtäisimme laskun.

Pitää kuitenkin mainita, että tuottoja koskeva toimialakohtainen aineisto on varsin ongelmallista. Näin on pitkälti siksi, että se ei erittele osakeyhtiöitä (corporate) muista yhtiöistä. Suuri osa jälkimmäisistä ei ole varsinaisia kapitalistisia yrityksiä. Koska joillain sektoreilla on suhteessa enemmän pienyrityksiä kuin toisilla, sektorien välisistä vertailuista on vaikeaa tehdä johtopäätöksiä. Olisi hyvä, jos olisi sektorikohtaista aineistoa, joka koskisi ainoastaan suuryrityksiä, mutta sellaista ei ole tarjolla.

Kaksi USA:n hallituksen talousministeriön analyytikkoa julkaisi hiljan arvion finanssimarkkinoiden ulkopuolella toimivien teollisuudenalojen tuottojen tasosta (voittosuhteen tasosta) vuosien 1997 ja 2007 välillä. Heidän tuloksensa osoittivat, että tuottojen taso ”informaatio-kommunikaatio-teknologisilla” tuotannonaloilla oli keskimääräistä korkeampi vuosien 1997 ja 1999 välillä, mutta tippui sitten. Vuodesta 2000 se on ollut keskimääräistä alempana. Onko kapitalististen yritysten kannattavuus siis it-aloilla alhaisempi ja laskemassa vai ovatko luvut vinoutuneita johtuen kaikista pienistä ei-kapitalistisista webbisivujen tekijöistä ja vastaavista. Kukapa tietää?

Olettaen, että kapitalismi selviää nykykriisistä haavoittumattomana, mikä ei mielestäni vielä ole mitenkään varmaa, arvelen, että voittajat USA:ssa tulevat jatkossakin olemaan enimmäkseen teollisuudenaloja, jotka toimivat paljolti suoran ja epäsuoran valtionavun turvin ja joiden yrityksillä on monopolioikeudet. Mahdollisesti jotkut ”vihreän teknologian” alat tulevat olemaan myös osa tätä joukkoa.

Ottaako reaalipalkkojen alenemisen analyysisi huomioon epäsuorien tulomuotojen kuten julkisin menoin rahoitettujen sosiaalipalveluiden tavaramuotoistumisen vai onko kyse vain työpalkasta kapeammassa merkityksessä? Jos myös epäsuorat muodot ovat kuvassa mukana, tendenssi reaalipalkkojen laskusta oletettavasti vain syvenee. Oletko tästä samaa mieltä?

En tiedä vastausta kysymykseen, koska en ole tehnyt paljoa varsinaista analyysia reaalipalkkojen alenemisesta. Olen viitannut hyvin tunnettuun tosiasiaan siitä, että tavallisten työntekijöiden reaalipalkat (lattiatason, ei esimiestason työntekijöiden) laskivat USA:ssa 1970-luvun aikana ja ovat sittemmin jääneet polkemaan paikoilleen. Nämä reaalipalkkoja koskevat luvut eivät sisällä terveydenhuollon menoja, eläkekuluja tai muita vastaavia. On hyvin tiedossa, että liittovaltion hallituksen tuki sosiaalipalveluille on vähentynyt, mutta uskon, että osavaltioiden ja paikallishallinnon kuluttama raha sosiaalipalveluihin on jossain määrin kasvanut tämän seurauksena. Lisäksi terveydenhuollon menot, eläkekulut ja erilaiset yksityisyritysten tarjoamat ”täydennykset” ovat lisääntyneet merkittävästi. Ne olivat noin 13% työntekijän koko tulosta silloin kun reaalipalkat alkoivat laskea varhain 1970-luvulla. Vuodesta 1984 lähtien ne ovat olleet keskimäärin 18%. Toisaalta osa tästä kasvusta johtuu siitä, että terveydenhoidon kustannukset ovat nousseet nopeammin kuin hinnat keskimäärin. Joku osuus lisääntyneistä terveydenhuollon hyvityksistä, joita työvoima saa, menee yksinkertaisesti korkeampien kustannusten korvaamiseen, jolloin terveydenhuolto ei sinällään lisäänny.

Korostan, että vaikka ajattelen, että talouskriisillä on jotain tekemistä reaalipalkkojen alenemisen kanssa, jälkimmäinen ei auta selittämään voiton suhdeluvun trendiä – palkkojen aleneminen ei aiheuta voiton suhdeluvun alentumista! Vähentääkseen reaalipalkkojen alentumisen seurauksia USA:n hallitus on leikannut veroja ja ottanut lainaa, mikä on lisännyt alijäämää. Myös työväki on ottanut massiivisesti lainaa. Tällaiset lainan muodot ovat edesauttaneet luomaan viime vuosikymmenien aikana nähtyjä kuplia – mutta kuplat puhkeavat aina. Nykyinen kriisi on perimmiltään jälleen yksi tällainen kupla, vaikka se on tietysti paljon laajempi ja sillä on ollut paljon vakavammat seuraukset kuin edellisillä.

Toisaalta lasku reaalipalkoissa ei ole varsinaisesti vaikuttanut voittosuhteen laskun trendiin USA:n yrityssektorilla. Näin on koska tavallisten työntekijöiden palkkojen lasku ei ole johtanut voittojen kasvuun. Mitä sen sijaan on tapahtunut, on se, että  muiden kuin tavallisten työntekijöiden, kuten johtohenkilöiden, managerien ja asiantuntijoiden tulot ovat kasvaneet. Joku voi tietysti väittää, että iso osa heidän tuloistaan on lisäarvoa toisessa muodossa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta analyysiini voittosuhteen laskutrendistä, koska nämä voittosuhteet tarkoittavat yritysten voittosuhdetta kasvavaan pääomaan nähden, eivät yritysten voittoa ynnä tuloa ei-proletaareille.

Onko luottopohjainen kuluttaminen tullut jäädäkseen? Jos kyllä, olisiko työväen kamppailtava myös erilaisten luottomuotojen puolesta? Pitäisikö luottojärjestelmässä tehdä reformeja vai onko tämä täysin epäolennainen kysymys?

Mielestäni pitää erottaa kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, mitä jotkut ihmiset kutsuvat ”finanssoitumiseksi” tarkoittaen luoton lisääntyvää käyttöä tavaroiden ostamisessa käteisen sijaan. Se on tullut jäädäkseen. Mutta sen määrän lisääntymistä on ehkä liioiteltu. Milloin ihmiset ovat muka sitten maksaneet käteisellä ostaessaan koteja tai autoja? Suuri osa lopusta lisäyksestä tulee siitä tosiasiasta, että yhä suurempi osa USA:n työväestä elää omissa kodeissaan vuokralla olon sijaan, ja heillä on autot, mitä heillä ei ollut kaksi sukupolvea sitten. Onko se huono asia? Lisäksi kysymys on lyhytaikaisen luoton lisääntyvästä käytöstä. Jos ihmiset ostavat tavaraa verkosta käyttäen luottokortteja menemättä kauppaan ja maksamatta käteisellä, onko se huono asia?

Osa epätoivoisesta raivosta luoton käyttöä kohtaan näyttäisi olevan peräisin eräänlaisesta romanttisesta vastenmielisyydestä kaupallisuutta ja finansseja kohtaan. Se näyttää juontuvan myös samanlaisesta tyytymättömyydestä ”kulutusyhteiskuntaa” ja työväen oletettua ”väärästä tietoisuudesta” johtuvia valintoja kohtaan. En pidä tästä lähestymistavasta. En usko, että intellektuellien, tai vasemmistolaisten, tehtävä on opettaa ihmisille, kuinka heidän pitäisi käyttää rahansa tai suositella, että työväki eläisi vielä niukemmin kuin he jo nyt elävät.

Toinen asia on sellaisen kulutuksen lisääntyminen, joka rahoitetaan luotolla. Se ei tullut jäädäkseen, koska se oli kestämätöntä. Pitkällä tähtäimellä ei voi kuluttaa enempää kuin tienaa ja lainata loput. Niinpä suuntaus lainata ennemminkin kuin säästää on kääntynyt nurin talojen hintojen ja osakemarkkinoiden romahtamisen, kuten myös työttömyyden kasvun ja uutta lainanottoa koskevien rajoitusten kanssa. Viimeisimmät USA:n tilastot, elokuun ajalta, osoittavat, että kuluttajien lainanotto on laskenut kokonaiset seitsemän kuukautta, ja luottokorttilaina on laskenut kokonaiset yksitoista kuukautta.

Tämä lasku velkaantumisessa voi kuitenkin olla väliaikaista. Paljon riippuu siitä, miten halukkaita sijoittajat finanssimarkkinoilla tulevat olemaan tekemään sitä, mitä he tekivät kriisiä edeltävänä ajanjaksona – lainaamaan epäsuorasti suuria summia työväelle löysillä ehdoilla ostamalla asuntolainapaketteja sekä luottokorttilainoja niitä antavilta instituutioilta. Tämä puolestaan riippuu osin siitä, mitä USA:n hallitus tekee säädelläkseen kaupankäyntiä sellaisilla ”vakuutuksilla”, joita sijoittajat ottavat (luotto-oletusten vaihtokauppa) kun he ostavat näitä luottopaketteja.

En sano, että tällaiset säätelykeinot olisivat huono asia tai että ei pitäisi tehdä reformeja, jotka vähentävät hämäräperäistä lainanantoa. Finanssimarkkinat kuitenkin tulevat löytämään keinot kiertää sääntelyn. Ja meidän pitäisi pitää mielessä, että 1970- ja 1980-luvuilla USA:ssa oli erittäin vakava kriisi säästö- ja laina-alalla. Tämä johti alan osittaiseen romahdukseen juuri siksi, että kyse oli vahvasti säännellystä alasta. Kun inflaatio kiihtyi, sääntely, joka rajoitti korkoprosenttia, jolla ala saattoi hinnoitella asuntolainoja ja prosentit joilla se saattoi maksaa tallettajille, söi sen kilpailukykyä ja tuottavuutta. Niinpä sääntely ja reformit eivät estä seuraavan kriisin puhkeamista.

Ja jos kiinnitettyjen asuntolainojen myöntäminen on voimakkaasti säänneltyä, seurauksena on, että työläiset, joilla ei ole varaa ostaa omaa kotia, jäävät ilman omaa kotia sen sijaan, että he saisivat kodin muutamaksi vuodeksi ja  menettävät sen sitten, koska eivät kykene maksamaan asuntolainaa. Kumpi on huonompi? Mielestäni työväki toimii parhaiten taistelemalla kotiensa, tulojensa ja työpaikkojensa puolesta ennemminkin kuin kannattamalla mitään erityisiä institutionaalisia muutoksia. Tulot ratkaisevat, eivät instituutiot tai lait. Avainkysymys on voittaa myönnytyksiä, mikä ei tule olemaan helppoa. He voivat jättää hallituksen ja työnantajat suunnittelemaan, kuinka järjestelmää pyöritetään. Se ei ole heidän systeeminsä eikä se toimi heidän edukseen – koska se ei ole tarkoitettu tekemään niin. Se on tarkoitettu tekemään arvosta ”itseään kasvattava” heidän lisätyönsä välityksellä.

Reaalipalkkojen lasku näyttäisi käyvän historiallisesti yksiin työväenluokan poliittisten tappioiden jakson kanssa – alkaen karkeasti 1970-luvulta. Yleisemmin muotoiltuna pääoman kasautumisen muodot sekä pääoman edustajien pyrkimykset hallita niitä näyttävät vastaavan poliittisen luokkataistelun rytmeihin ja muotoihin. Mitä ajattelet nykykriisin (tai talouskehityksen ylipäätään) ja luokkasuhteiden poliittisen uudelleen järjestelyn suhteesta?

Kuten mainitsin yllä, mielestäni reaalipalkkojen alentuminen johti erilaisten lainan muotojen räjähdykseen ihmisten kompensoidessa alentumisen vaikutuksia, ja tämä on ollut osasyy sittemmin puhjenneiden kuplien kehityksessä. Tätä lukuun ottamatta en katso, että luokkataisteluun viittaaminen auttaisi paljoa selittämään nykyistä kriisiä. En tarkoita, ettei luokkataistelu olisi tärkeää tai että sillä ei olisi selittävää voimaa hyvin yleisellä tasolla. Esimerkiksi yksi syy sille, että kapitalismi ottaa aina käyttöönsä työvoimaa säästäviä innovaatioita on pyrkimys opettaa säyseyttä ”työvoiman kesyttämättömille käsille”, kuten Andre Ure on tunnetusti sanonut. Tämä on kuitenkin jatkuva prosessi. Se tapahtui myös suurta lamaa seuranneessa buumissa. Se ei siis riitä selittämään, miksi nyt on ennemminkin kriisi kuin buumi.

Itse asiassa, ellei yritä tunnistaa kriisin kaikkein välittömimpiä syitä – mitä en pidä erityisen mielenkiintoisena tehtävänä – jos yrittää sen sijaan tunnistaa pitkän aikavälin ehtoja, jotka tuottavat kriisin puitteet, olen sitä mieltä, että hyvin vähän siitä, mitä nyt on ehdotettu on avuksi. Kuten esitän juuri esille laittamassani tutkimuksessa tuottavuudesta (”The Persistent Fall in Profitability Underlying the Current Crisis: New temporalist evidence”, saatavilla yhdessä aineiston ja graafien kanssa sivulta http://www. akliman.squarespace.com/persistent-fall), näin on siksi, että voittoaste on laskenut enemmän tai vähemmän jatkuvasti 1950-luvulta saakka. Tai jos käytämme kapeampaa ”voiton” määritelmää, se laski 1950-luvun lopulta varhaiselle 1980-luvulle, eikä ole korjaantunut. Siten oli vain ajan kysymys, milloin vakava kriisi tulisi. Se viivästyi pitkän aikaa johtuen kerrytetystä velasta, joka ehkäisi ongelmia. Velan kerryttäminen kuitenkin myös teki kriisistä pahemman kun se purkautui.

Todella tärkeä kysymys on siis: ”Miksi voittosuhde kävi läpi pitkäkestoisen laskun eikä korjaantunut?” Koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana tapahtui vain pieni muutos voittojen ja työntekijöiden saaman kompensaation välisessä suhteessa, joten sillä oli vain vähän tekemistä laskun kanssa. Lisäksi oli jatkuva nousu tavaroiden nimellishinnoissa, mikä ylitti niiden arvon. Ne kohottivat voittosuhdetta, mutta vain suurpiirteisen pysyvällä määrällä läpi ajanjakson. Niinpä suurta hintojen laskua kohti tavaroiden todellista arvoa ei tapahtunut, mikä olisi aiheuttanut voittojen laskun. Mitä siis tapahtui?

Paperissani väitän, että todellisuudessa mitään ei tapahtunut. Ei ollut mitään tapahtumaa tai tapahtumasarjaa, ei muuttuneita olosuhteita, joka olisi aiheuttanut laskun. Sen sijaan läpi toisen maailmansodan jälkeisen ajan uudet sijoitukset eivät milloinkaan luoneet tarpeeksi ylimääräistä lisäarvoa estääkseen voiton suhdeluvun laskun. Uusien sijoitusten voiton suhdeluku, ylimääräinen lisäarvo per uusien investointien yksikkö, pysyi karkeasti vakiona – se ei laskenut – mutta ongelma oli, että se oli paljon sodanjälkeisen buumin alussa vallinneen yleisen voiton suhdeluvun alapuolella. Kuvittele, että vieraiden keskimääräinen ikä juhlissa on 40 vuotta, kun ensimmäiset vieraat ovat saapuneet. Sen jälkeen jokainen juhliin tuleva uusi vieras on 20 vuotta. Niinpä vieraiden keskimääräinen ikä laskee jatkuvasti, ja tulee uusien vieraiden saapuessa lähemmäksi ja lähemmäksi 20:ta. Näin tapahtui käytännössä voiton suhdeluvulle.

Ja sikäli kun ylimääräisen lisäarvolla puutteella oli vain vähän tekemistä riiston tason laskun kanssa, tai työväen saamien tulojen tason kasvun kanssa, voiton suhdeluvun lasku on pohjimmiltaan palautettavissa riittämättömään työllistämiseen. Milloinkaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ei ole palkattu tarpeeksi työntekijöitä per sijoitusyksikkö, joten milloinkaan ei ole tuotettu tarpeeksi uutta arvoa per sijoitusyksikkö, että voiton suhdeluvun lasku olisi voitu estää.

Autonomimarxilainen talousteoreetikko Christian Marazzi esittää kirjassaan Pääoma ja kieli ettei teoria voiton suhdeluvun laskutendenssistä pidä paikkaansa nykykapitalismissa. Marazzin mukaan uusilla tuotannonaloilla vallitsee voiton suhdeluvun laskutendenssin sijaan voittojen jatkuvan kasvun laki. Ajatuksena on, että nykytaloudessa tärkeimmät sijoitukset tehdään niin sanottuun inhimilliseen pääomaan. Koska inhimillinen pääoma ylittää luonteensa vuoksi sektorirajat, se häivyttää sektorien väliset jaot ja näille perustuvat laskelmat. Argumentti etenee edelleen siten, että investoinnit jonkin sektorin sisällä eivät vähennä voittosuhdetta perinteisessä mielessä, sillä voitot tulevat joka tapauksessa niin sanotun general intellectin hyväksikäytöstä. Tunnetko nämä analyysit? Kuinka näet oman teoriasi ja immaterialisaatioteesien suhteen? Muuttuisiko kuva merkittävästi, jos asiaa analysoitaisiin voiton suhdeluvun näkökulmasta voiton sijaan? Millaisia haasteita uusi talous ylipäätään asettaa Marxin teorialle?

Minulla on kaksi perusongelmaa immateriaalisen työn teesin kanssa. Ensinnäkin maailmanlaajuisesti ajatellen se ei toteudu kovin suuressa mittakaavassa. Pääoman eteen töitä välittömästi tekeviä työläisiä on enemmän kuin koskaan. Muistan lukeneeni kuusi tai seitsemän vuotta sitten Michael Hardtilta pätkän, jossa hän käsitteli tätä tai vastaavaa kysymystä. Hän siteerasi kohtaa Marxin johdannosta Grundrisseen ja esitti että siinä sanotaan ”yhden erityislaatuisen työn hallitsevan muita … yleinen valotus, joka sävyttää kaikki muut värit ja muuttaa niiden erityisyyttä”. Toisin sanoen Hardtin mukaan ei ole väliä suorittaako immateriaalista työtä suhteellisen paljon vai vähän väkeä ja onko heidän lukumääränsä kasvamassa nopeasti tai hitaasti. Merkittävää on vain immateriaalisen työn asema ”meidän aikamme” tunnusomaisena työnä. Tämä on aika epämääräinen ja subjektiivinen väite. Se ei näytä merkitsevän muuta kuin, että Hardtin mieleen tulee tehdastyöläisen hahmo, kun hän ajattelee 1930-luvun työläistä, ja kun hän ajattelee nykytyöläistä, hänen mieleensä tulee joku kirjoittamassa tietokoneohjelmaa.

Toiseksi huolimatta runsaasta Marxin terminologian käytöstä työn immaterialisaation teesillä on vähän tai ei ollenkaan yhteyttä Marxin arvoteoriaan. Marx sanoi, että arvon täytyy syntyä jostain käyttöarvosta (tarpeellinen esine tai vaikutus), mutta pääoma on välinpitämätön sille, mikä tuo käyttöarvo sattuu olemaan. Hyödykkeen erityinen fyysinen luonne ei ole olennaista. ”Pääoma tuottaa perimmiltään pääomaa”, ei mitään erityisten objektien tyyppiä tai materiaalisia vaikutuksia. Kun Marx esitteli pääomaa tuottavan työn käsitteen, hänellä oli tietoisesti käytössä ”esimerkki aineellisen tuotannon alan ulkopuolelta, […] opettaja”. Tämä tapahtui 142 vuotta sitten.

Ongelma ei ole se, että joku olisi väärässä siksi, että hänen teoriansa eroaa Marxista, vaan se, että tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset, joita käytetään oikeuttamaan Marxin teorian hylkääminen tai muokkaaminen, ovat täysin epäolennaisia sen kannalta. Niillä ei ole vaikutusta sen pätevyyteen tai hedelmällisyyteen.

Tässä suhteessa haluan sanoa jotain myös käsityksestä, että arvoa ei voida enää mitata, tai se on ”mitattavuuden ulkopuolella”, tai ihan mitä tahansa. Ensinnäkin, sikäli kun itse kykenen käsittämään (ja se ei ole helppoa), Negri väittää ennen kaikkea, että hinnat eivät vastaa arvoja, että valtio manipuloi hintoja, eivätkä hinnat määräydy arvosta mitenkään tiukasti yksi yhteen -suhteessa, koska kukaan ei tiedä, mikä tuotteen todellinen arvo on. Kaikki tämä on totta. Yksittäisten tuotteiden hinnat erosivat kuitenkin niiden arvosta Marxinkin aikana.

Ne vastasivat toisiaan tai suhtautuivat toisiinsa jotenkin yksiselitteisesti vain sattumalta. Ja Marx oli tästä hyvin tietoinen. Hänen argumenttinsa oli se, että yhteiskunnallisen kokonaispääoman tasolla hinta vastaa kokonaisuudessaan arvoa, ja kokonaisvoitto vastaa lisäarvoa. Jos yksi talouden ala saa enemmän kuin se tuottaa, toinen saa vähemmän. Niinpä tarkasteltaessa kapitalistista tuotantoa kokonaisuutena, kuten Marxin teoria tekee, myöskään sillä ei ole merkitystä, että yksittäisten tavaroiden arvoja ei tiedetä tai että hinta-arvo-poikkeama johtuu suorasta valtiomanipulaatiosta ennemminkin kuin, sanotaan vaikkapa, monopolivallasta.

Avainkysymys on, olivatko tavaroiden arvot, ja ovatko ne yhä edelleen, määrättyjä johtuen keskimääräisestä määrästä työvoimaa, joka tarvitaan niiden tuottamiseen. Toisin sanoen, jos tarvitaan vähemmän työvoimaa uudelleen tuottamaan ne, onko niiden hinta taipuvainen laskemaan? Tämä on yleisesti ottaen Marxin arvoteorian ratkaiseva opinkappale, ja erityisellä tasolla se on laki voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Kirjoittajat kuten Negri tuntuvat ehdottavan, että enää ei olisi olemassa merkittävää suhdetta hintojen vaihtelun ja tuotteiden uudelleen tuottamiseen tarvittavan työvoiman määrän vaihtelun kanssa. Kuinka he sitten selittävät nopean ja jatkuvan laskun tietokoneiden, puhelinpalvelujen ja vastaavien hinnoissa?

Ja kuvitellaanpa tilanne, jossa ohjelmistotaloilla ja musiikkiyhtiöillä ei ole monopolioikeuksia, jotka sallivat niiden estää muita kopioimasta heidän tuotteitaan. Tällaisten tavaroiden uudelleen tuottamiseen ei tarvita juuri ollenkaan työtä. Millaisia hintoja ne siis voisivat laskuttaa, jos niillä ei olisi monopolioikeuksia?

En ole täysin varma, mitä tarkoittaa, että voitot ”tulevat ’general intellectin’ haltuunotosta”, mutta mikäli se tarkoittaa, että voitot tulevat siitä, että käytetään hyväksi tietoa, jota on saatavilla laajalti, niin luulen, että edellinen esimerkki tekee ongelman selväksi. Jos se on laajalti saatavilla, mikään osa tietoa ei määritä millään tavoin hintaa; se määrittää hintaa vain, jos on olemassa monopoli sen käyttöoikeuksiin. Se ei eroa ilmasta, joka on ilmaista ja joka ei lisää arvoa sitä käyttäviin tuotteisiin (kuten renkaat) nimenomaan siksi, että se on ilmaista. Minun pitää myös huomauttaa, etteivät aiemmin viittaamani luvut it-aloilta tue käsitystä siitä, etteikö voiton suhdeluvun tendenssi toimisi myös tietopohjaisilla teollisuuden aloilla.

Analysoit voiton suhdeluvun laskutendenssiä ennen kaikkea suhteessa ylituotantoon ja realisaatio-ongelmaan. Laskutendenssin dynamiikka liittyy kuitenkin myös kiinteän pääoman sekä niin sanottujen ulkoisvaikutusten (externalities) hintaan. Midnight Notes -kollektiivi on kiinnittänyt huomiota tähän (Midnight Notes Collective’s ’Promissory Notes). Kiinteän pääoman osalta he viittaavat öljykriisiin. Ulkoisvaikutuksilla he viittaavat saastuttamiseen ja ylipäätään tuotannon ekologisiin vaikutuksiin. Ympäristöliikkeen painostuksesta johtuen nämä eivät ole enää ilmaisia yrityksille ja madaltavat siten voiton suhdelukua. Missä määrin itse annat painoarvoa tällaisille tekijöille? Missä määrin näet niiden selittävän nykyistä talouskriisiä? Jotkut ympäristöliikkeen tahot ovat taipuvaisia johtamaan koko nykyisen kriisin öljykriisistä. Mikä on oma arviosi?

Minun on vaikea käsittää argumentteja, joiden mukaan nykyinen talouskriisi johtuu kokonaan tai suurelta osin öljyn hinnan kasvusta. Raakaöljyn hinta suhteutettuna inflaatioon putosi hyvin jyrkästi, noin 70%:lla, 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja pysyi alhaisella tasolla vuoteen 2002 saakka. Siten öljyn hinnan nousu ei kuulu pitkän aikavälin tekijöihin, jotka loivat kriisille otolliset olosuhteet, koska hinta ei noussut.

Jos kysymys on sen sijaan kriisin välittömistä syistä, öljyn hinta kohosi nopeasti tämän vuosikymmenen puolivälissä ja kriisiin saakka, mutta tämä oli aikaa, jona voitot kasvoivat, joten miten se vaikutti kriisiin? Öljyn hinnan kasvu vaikuttaa olevan paljolti seuraus, ei syy.

Osakkeiden hintakuplasta johtuen näimme valebuumin, jonka takia kysyntä oli korkealla ja korotti öljyn hintaa, ja öljyn tuottajat kykenivät pitämään tarjonnan alhaalla ajaen hintoja yhä korkeammalla, koska he ovat pelanneet uhkapeliä ajatellen, että hinnat nousevat tulevaisuudessa vieläkin korkeammalle. Ehkä argumentilla on paikkansa tässä, mutta en ole nähnyt sellaista. Vaikka näin olisikin, kriisille oli monia välittömiä syitä – matalat korkoprosentit, keinottelu, velan räjähdysmäinen kasvu jne. – joten olisi iso työ laatia vakuuttava esitys siitä, että öljyn hinta oli pääasiallinen tai edes yksi pääasiallisista välittömistä syistä kriisiin.

Mitä ulkoiskustannuksiin ja vastaaviin sekä entisten ulkoiskustannusten ”sisäistymiseen” ympäristöliikkeen vaikutuksesta tulee, haluaisin nähdä joitakin todellisia numeroita. On olemassa myös kysymys siitä, missä määrin saasteiden kontrollointiin ja puhdistukseen menevät kustannukset ovat siirtyneet tuotteiden valmistajille korkeampien hintojen muodossa. Emme keskustele tässä mielipiteistä. Kustannukset ja se, kuka lopulta kantaa kustannukset, voidaan laskea, mutta ilman laskutoimituksia ei ole mitään mahdollisuuksia sanoa, missä määrin ne ovat vaikuttaneet kannattavuuden kehitykseen.

Miten arvioit vihreitä teknologioita uusien investointien kohteena? Puhut kapitalismin välttämättömyydestä tuhota riittävä määrä omaisuutta uuden kasvun mahdollistumiseksi (mitä ei nähdäksesi ole tapahtunut sitten toisen maailmansodan). Entä voivatko vihreät teknologiat muodostaa uuden kasvun perustan? Tai yleisemmällä tasolla, voitko kuvitella, että todistaisimme joidenkin muiden teknologisten innovaatioiden avaavan uuden ”boomin” siten, että kasvu realisoituisi ilman kuvaamaasi ”luovaa tuhoa”? Loppujen lopuksihan myös innovaatiot ovat ”tuhoavia” sillä ne syrjäyttävät vakiintuneita toimijoita ja tuotteita markkinoilta.

Mielestäni buumit eivät johdu investoinneista uusiin teknologioihin. Kun uuden buumin puitteet ovat valmiit, uusia sijoituksia syntyy paljon, ja suhteettoman suuri osa näistä tietenkin käytetään uudempiin mieluummin kuin vanhempiin teknologioihin. Kuitenkin buumi on syy ja uusien teknologioiden käyttöönotto seuraus. Uudet teknologiat ovat jossain määrin olemassa jo edeltävän laskukauden aikana, mutta niihin sijoitettiin vain vähän, koska sijoittaminen niihin ei ollut vielä kannattavaa. Pääoman tuhoutuminen, joka tuottaa puitteet seuraavalle buumille, tekee niistä yllättäen tuottoisia. Uusien teknologioiden käyttöönotto tai käyttämättä jättäminen on, jälleen, taloudellisten olosuhteiden seuraus, ei päinvastoin.

Miksi uudet teknologiat loisivat buumin? Epäilen, että tämän ajatuksen takana on käsitys, että tuottavampi kapitalismi on myös taloudellisesti kannattavampi kapitalismi. Tästä käsityksestä tekee pinnallisesti katsottuna uskottavan se, että tuottavammat yritykset ovat kannattavampia kuin vähemmän tuottavat. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jos tuottavuus nousee yleisesti, myös yleinen voiton suhdeluku nousee. Jos olettaa näin, lankeaa virheelliseen rakenteelliseen hahmotukseen. (Jos olet stadionilla ja nouset ylös, näet paremmin. Kuitenkin jos kaikki nousevat ylös, et näe yhtään paremmin.)

Ja jos tuottavampi kapitalismi tarkoittaa kannattavampaa kapitalismia, niin miksi järjestelmä ei ole valtavan kannattava johtuen viimeisen parin vuosisadan aikana tehdyistä jatkuvista teknologisista uudistuksista? Mistä voittotason lasku ja useat talouskriisit tulevat aikana, jota luonnehtii informaatio- ja kommunikaatioteknologioiden vallankumous? Säännöllisesti jätetään huomiotta, että teknologiset uudistukset tapaavat laskea hintoja tai ainakin tasoa, jolla hintoja voidaan nostaa, ja että tämä aiheuttaa voittojen ja voiton suhdeluvun laskua. Tämän Marx ymmärsi, ja se on ratkaiseva seikka hänen voiton suhdeluvun laskutendenssin laissaan.

Joten ei, en usko, että uutta buumia voi tulla ennen pääoman riittävää tuhoutumista. (En puhu Joseph Schumpeterin ”luovan tuhon” ajatuksesta; hän oli Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijä.) Tarvittava avaintekijä on pääoman tuhoutuminen arvossa mitattuna – lasku tuotantovälineiden hinnoissa ja tänään erityisesti lasku pörssiosakkeiden hinnoissa, väitteissä koskien tulevaisuuden arvon nousua. Fyysinen tuho, joutilaiden koneiden ruostuminen sekä tyhjien tehtaiden ja toimistojen rapautuminen voivat myös olla osa prosessia, vaikka periaatteessa se ei ole välttämätöntä. Alentamalla uusien sijoitusten hintaa pääoman arvon tuhoutuminen muuttaa aiemmin kannattamattomat sijoitukset kannattaviksi. Uudenlaiset tuotteet, uudet markkinat, joille myydä niitä, tai uudet tuotantotavat eivät ole välttämättömiä.

Kirjoitit vähän yli vuosi sitten tekstin otsikolla ”Worse than They Want You to Think”. Tänään moni taloustieteilijä on sitä mieltä, että kävimme syvällä, mutta syvemmälle emme enää mene. Ilmoilla nähdään elpymisen merkkejä. Keskeinen kysymys heille on lähinnä, miten pitkään  elvytystä ja julkisia investointeja pitäisi valtioiden ja kansainvälisten talousorganisaatioiden toimesta jatkaa. Esimerkiksi Paul Krugman on vielä viimeaikaisissakin lausunnoissaan peräänkuuluttanut elvytyksen jatkamista ja julkisen talouden menojen lisäämistä, siis valtion velkataakan ja budjettialijäämän kasvattamista (Krugman’s ’How Did Economists Get It So Wrong?). Krugman on myös esittänyt, että kriisin perimmäinen haaste talousteorialle on luopua uskosta rationaaliseen toimijaan ja täydellisiin markkinoihin. Krugmanin näkemyksen mukaan meidän on kehitettävä keynesiläisyyttä kahteen suuntaan. Yhtäältä hän peräänkuuluttaa käyttäytymisen taloustiedettä (behavioral economics). Toisaalta hänen mukaansa on tunnustettava, että viat ja kitka ovat elimellinen osa markkinoita, eivät vain sen marginaalisia ongelmia, jotka voidaan ainakin periaatteessa korjata. Onko tilanne mielestäsi yhä edelleen pahempi kuin ”he” antavat meidän ymmärtää? Olemmeko tilanteessa, jossa olennaista on vain kysymys siitä, milloin on teknisesti oikea hetki lopettaa elvytys? Pelastuuko taloustiede omasta kriisistään syventymällä ihmisten psykologiaan ja tunnustamalla markkinoiden epätäydellisyyden?

Sanoessani, että kriisi on ”pahempi kuin he haluavat sinun ajattelevan” viittasin vasemmistoliberaaleihin ekonomisteihin ja muihin vasemmalla, jotka kielsivät vakavan kriisin olemassaolon. Tämä tapahtui kaksi tai kolme viikkoa sen jälkeen, kun Lehman Brothers oli kaatunut, USA:n hallitus oli ottanut haltuunsa vakuutusfirma AIG:n ja niin edelleen. Bushin hallinto, Liittovarantojärjestelmä ja useimmat taloustieteilijät eivät missään nimessä vähätelleet kriisin vakavuutta. He olivat erittäin huolestuneita ja vaativat massiivista TARP -pelastuspakettia. Sen sijaan monet vasemmalla, kuten monet oikeallakin, yrittivät kieltää vakavan kriisin olemassaolon väittäen, ettei pelastuspakettia tarvita ”talouden” (ts. kapitalistisen järjestelmän) pelastamiseksi ja että se oli vain keino tehdä rikkaista pankkiireista rikkaampia.

Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, eikä voi tietää, onko taantuma loppunut tai palaako se. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, eikä voi tietää, onko finanssijärjestelmä todella tasapainottunut vai voiko jokin negatiivinen tapahtuma laukaista samanlaisen kriisin kuin vuosi sitten, tai ehkä jopa pahemman. Kaikki vain arvailevat. USA:ssa näyttää siltä, että pelastuspaketit ja ”elvytys” ovat pysäyttäneet tuotannon ja myynnin vähentymisen ainakin väliaikaisesti – mutta eivät työllisyyden vähentymistä. Hallitus antaa ihmisille 8000 dollaria, jos he ostavat uuden asunnon, ja se antaa ihmisille rahaa, jos he vaihtavat ”röttelönsä” ja vähemmän bensaa kuluttavan autoon.

Mutta mitä tapahtuu kun kaikki tämä päättyy? Sen täytyy päättyä. Viime syyskuun ja lokakuun puolivälin aikana tänä vuonna USA:n valtionvarainministeriön velka nousi yli 3,3 biljoonaa dollaria. Se tarkoittaa 24% lisäystä vain kolmessatoista kuukaudessa suhteessa ministeriöllä olevaan kokonaisvelkaan. Tämä ei voi jatkua ikuisesti. Niinpä avainkysymys on, onko ”elvytys” ollut oikeanlaista elvytystä. Toisin sanoen, onko se luonut olosuhteet, jotka tekevät mahdolliseksi, että talouden oma rivakka aktiivisuus palaa, eikä hallituksen tarvitse enää tukea sitä keinotekoisesti. Toistan, ettei kukaan tiedä tai voi tietää, mutta epäilen, että vastaus on ei, koska taustaehdot, erityisesti valtava määrä kaikenlaista velkaa, ei ole muuttunut miksikään.

Epäilen, että elvytyksen pääasiallinen vaikutus on ollut vain siirtää kulutuksen ajoitusta. Auton tai kodin ostoa harkinneet ihmiset ovat päättäneet toimia hieman aiemmin, koska hallitus on tarjonnut rahaa. Osa sellaisista autojen ja kotien ostoista, mikä olisi tapahtunut myöhemmin, ei tapahtu, koska ne on jo suoritettu silloin kun rahaa on ollut tarjolla.

En sano, että tämä olisi enemmistön näkemys, mutta se ei ole epätyypillinenkään. USA:n Kauppaministeriön alainen talouden tutkimuslaitos, ”National Bureau of Economic Research”, on ryhmä, joka tekee ”virallisia” päätöksiä siitä, onko taantuma ohi vai ei. Viime aikoihin saakka tätä ryhmää johti Martin Feldstein, konservatiivinen taloustieteilijä ja Reaganin taloudellinen neuvonantaja. Hän voi arvioida tilastoja yhtä hyvin tai paremmin kuin kukaan muu. Muutama kuukausi sitten hän sanoi, aivan kuten olen juuri sanonut täällä, että ”elvytyksellä” ei tule olemaan pysyvää vaikutusta. Hän siis ennusti, että romahdus tulee toistumaan taas päätyttyään.

Mitä tulee kysymykseen taloustieteestä, se on ideologisen kriisin tilassa oltuaan erittäin orientoitunut ”vapaisiin markkinoihin” ja kriisin osoitettua, että laissez faire ei ole patenttiratkaisu. Toisaalta Krugmanin kommentti ilmentää sitä tosiasiaa, että edes keynesiläisyyden puolestapuhujat eivät ole tänään optimistisia 1960-luvun keynesiläisiä hienosäätäjiä. Noina aikoina keynesiläiset taloustieteilijät ajattelivat, että he voivat ”hienosäätää” kapitalistista taloutta samoin kuin hienosäädämme moottoreita. 1970-luvun globaali talouskriisi tuli heille karuna shokkina. Nykykriisissä taloustieteilijät toki puolustavat ja muotoilevat makroekonomistisia toimia, joita voidaan kutsua keynesiläisyydeksi, mutta nämä ovat lyhytjänteisiä hätätilan toimenpiteitä. Ne eivät itse asiassa ole  minkään koulukunnan menetelmiä, eivätkä ne nojaa mihinkään sofistikoituneeseen teoriaan. Älykäs maallikko voisi suunnitella ne – yrittää estää vielä vakavampi romahdus kuluttamalla kuin hullu, leikkaamalla veroja ja pelastamalla firmoja, jotka ovat liian isoja romahtamaan.

En usko, että taloustiede tulee ylittämään meneillä olevan kriisinsä omaksumalla Krugmanin linjan, että vapaa markkinatalous ei toimi, koska markkinat ovat sisäisesti epätäydelliset ja koska ihmiset ovat sisäisesti ”irrationaalisia” (siinä taloustieteilijöiden käyttämässä teknisessä merkityksessä, jossa käsite tarkoittaa, että ihmiset eivät käyttäydy, kuten taloustieteilijöiden mallit sanovat heidän käyttäytyvän). On OK sanoa, ettei markkinoita voida hienosäätää kun ajattelet, että markkinat toimivat hyvin omillaan, mutta kun olet menettänyt uskosi hienosäätöön ja ”vapaisiin” markkinoihin, porvarillisen ajattelun puitteissa paljoa mitään ei ole jäljellä. Niinpä taloustieteilijöiden on joko keksittävä uudelleen jokin optimistinen valtiollinen makroekonomistinen teoria korvaamaan keynesiläisyyden tai heidän täytyy päätellä, että he eivät kykene tarjoamaan keinoja estää toisen nykyistä vastaavan kriisin kehittyminen.

Krugman ja muut tulevat lähelle jälkimmäistä positiota; tekstissään hän kirjoittaa, että ”taloustieteilijät tulevat oppimaan, kuinka elää sekasotkun kanssa”. Tämä ei ole suunnitelma taloustieteen nyt kohtaaman ideologisen kriisin ratkaisemiseksi. Se on luovuttamista. Niinpä ellei ilmaannu jotain  optimistista valtiollista vaihtoehtoa, tai aitoa uutta buumia, jonka myötä kaikki voivat unohtaa tämän kriisin koskaan tapahtuneenkaan, minun mielestäni ideologiavetoinen taloustiede sekä sen valtiollisessa että laissez faire -muodossa tulevat hiljalleen hiipumaan pois. Tämä prosessi oli jo käynnissä ennen kriisiä. Esimerkiksi taloustiede siinä muodossa kun sitä harjoittaa Steven Levitt, suositun kirjan Freakonomics yksi kirjoittajista, ratkoo joitain enimmäkseen merkityksettömiä älyllisiä ongelmia.

Kannatat avoimesti sosialismia. Koska sanalla on valtava historiallinen painolasti, on ehkä paikallaan pyytää selventämään sitä. Mitä se sinulle tarkoittaa? Mitä sosialismi tarkoittaa tänään? Pitäisikö meidän vallata valtiovalta ja kansallistaa tuotantolaitokset? Historiallisesti sosialismi oli sidottu ajatukseen, että sosialismi on mahdollista vasta kun hallitus on työväenpuolueen hallinnassa. Onko sosialismia mahdollista kehittää ”immanentisti” jo nykytilanteen vallitessa (vaikkapa niin kutsuttujen commonsien muodossa)? Näetkö maailmalla rohkaisevia esimerkkejä sosialismin mahdollisuuksista, valtioita tai mitä tahansa? Mitä pitäisi tehdä?

Tarkoitan yhteiskuntaa, jossa jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto. Kenenkään kyky tehdä työtä ei siis pitäisi olla tavara, jonka kontrollista heidän täytyy luopua vain pysyäkseen hengissä. Ihmiset eivät työskentelisi tarkoituksena lisätä jotain abstraktia rikkauden mittaa (arvoa), vaan tyydyttääkseen omia ja toistensa tarpeita ja haluja, ja ennen kaikkea tarvetta itsetoteutukseen. Jo alusta alkaen työ tulee olemaan ”välittömästi sosiaalista”; tunti toisen työtä tulee vastaamaan samaa tuntia toisen henkilön työtä, vaikka ensimmäinen persoona tuottaisi paljon vähemmän – johtuen korkeasta iästä, sairaudesta, epäpätevyydestä, tuottamattomammasta maasta, vanhentuneista välineistä tai mistä tahansa. Ja niinpä kumpikin on oikeutettu samaan palkkaan. Myöhemmin, ”korkeammalla tasolla”, on kuviteltavissa, että vallitsee yltäkylläinen rikkaus, ja työn luonne on muutettu siten, ettei ole mitään, mitä joku haluaisi tai välttäisi ja että ihmiset ovat tottuneet yhteistoiminnallisempiin normeihin. Silloin, mutta vasta silloin, he antavat panoksensa ilman suhdetta siihen, mitä he saavat vastineeksi, ja he saavat ilman suhdetta siihen, miten he osallistuvat.

Kaikki tämä on suoraan Marxia. Käytän vain paljolti erilaista käsitteistöä, koska alkuperäinen käsitteistö on muuttunut kliseiksi ja se on niin vääristynyttä. Humanistimarxilaisen perinteen USA:ssa perustanut Raya Dunayevskaya teki suuren työn tuodessaan takaisin esille Marxin työn todellisen merkityksen, sen vallankumouksellisen humanistisen olemuksen. Kykenen itse lukemaan Marxia sillä tavalla kuin luen hänen tekemänsä suuren palveluksen ansiosta.

Käsitys siitä, että sosialismi tulisi siten, että puolue valtaa valtiovallan ja kansallistaa tuotantovälineet on perustavasti harhainen. John Hollowayn kirja on sanonut jotain tärkeää tästä. (Mutta sitä on luettava varovasti; hän ei sanonut, että sosialismi voi syntyä ilman kapitalististen valtion haastamista.) Eli ajattelen kyllä, että kapitalistisen valtion valta täytyy rikkoa ja tuotantovälineet täytyy sosialisoida. Silti mainitun käsityksen ongelma on, että se olettaa, että poliittiset ja juridiset muutokset, eivät muutokset tosiasiallisissa tuotantosuhteissa, ovat yhteiskunnallisen muutoksen avaintekijöitä. Se on 180-asteen nurinkäännös Marxista. Valtiokapitalismin kauhujen – joita kutsuttiin ”kommunismiksi” ja jotka olivat täysin kiinni käsityksessä ”komentopolitiikasta”, kuten Mao määritteli – pitäisi auttaa meidät pitämään mielessä, että se on myös 180-asteen nurinkäännös suhteessa näiden tekijöiden todelliseen suhteeseen.

Toisen internationaalin marxistit, Lenin mukaan lukien, eivät vain ymmärtäneet tätä. Valtiossa ja vallankumouksessa hän kirjoitti, että postilaitos on ”erinomaisesti varustettu mekanismi” joka pitää yksinkertaisesti ottaa haltuun; välitön tarkoitus oli ”organisoida koko talous postilaitoksen tavoin”. Ei ole olemassa todistusaineistoa, että Lenin olisi ajatellut, että työpaikkojen suhteissa olisi kapitalismissa jotain vikaa. Eikä ole todistusaineistoa siitä, että hän olisi ymmärtänyt, että talousjärjestelmä, toisin kuin yksittäinen yritys, kuten postilaitos, olisi jotain muuta kuin mitä joku hallitsee antamalla käskyjä. Se on suhteiden verkosto. Nämä suhteet pysyvät kapitalististen tuotantosuhteiden hallitsemina kunnes nuo lait on murrettu, ja se vaatii perusteellista muutosta tuotantosuhteissa. Tärkein laki on arvon määräytyminen työajan mukaan. Se pakottaa yrityksen, kuka tahansa omistaakaan tai ”kontrolloikaan” sitä, minimoimaan kustannukset säilyäkseen kilpailukykyisenä ja siksi irtisanomaan tehottomat ja tarpeettomat työläiset, kiihdyttämään tuotantoa, pitämään työolosuhteet turvattomina, tuottamaan voittoa sen sijaan, että tuotetaan tarpeita varten ja niin edelleen. Jos toimit kapitalistisen järjestelmän sisällä, et voi yksinkertaisesti vain antaa käskyä tuottaa tarpeita varten tai käskyä olla irtisanomatta työläisiä. Menojen leikkaaminen on avain eloonjäämiselle.

Tämä johtaa minut käsitykseen sosialismista ilman kapitalismia, laajentamalla commonsien tai minkä tahansa aluetta. Sitä ei voida tehdä. Sitä on yritetty, eikä se onnistu. Laajemman järjestelmän taloudelliset lait eivät salli sitä. Jos sinulla on suhteita ”ulkopuolella” olevaan kapitalistiseen maailmaan, jos esimerkiksi teet ostoksia siellä, sinun on myös myytävä saadaksesi rahaa, että voit ostaa sieltä. Etkä saa myytyä mitään, jos sinun hintasi ovat korkealla, koska kustannuksesi ovat korkealla.

Marxilla oli  mielestäni hyvin järkevä ja tasapainoinen näkemys tilanteeseen. Yhtäältä hän arvosti suuresti työläisten kooperatiiveja uuden yhteiskunnan airueina, tai mitä on nykyään kutsuttu ”prefiguraatioiksi”. Toisaalta hän varoitti, että niin kauan kun ne ovat olemassa kapitalismin sisällä ”ne luonnollisesti uusintavat kaikissa tapauksissa, nykyisessä organisoitumisen muodossaan, kaikki olemassa olevan kapitalistisen järjestelmän viat, ja uusintavat ne välttämättä … vastakohta pääoman ja työvoiman välillä hylätään … vain siltä osin, että yhdistyneet työläiset tulevat oman itsensä kapitalisteiksi”. He toisin sanoen riistävät itse itseään.

Mielestäni tämän tilanteen ylittämiseksi tarvitaan kahta asiaa. Ensinnäkin meidän täytyy tunnustaa, että työväen vapautumisen täytyy olla heidän omaa toimintaansa. Kuten Eugene V. Debs sanoi: ”Liian kauan ovat maailman työläiset odottaneet Moosesta, joka johdattaisi heidät ulos häkistä … jos sinut voitaisiin johdattaa ulos, sinut voitaisiin johdattaa myös takaisin.” Niinpä ydinkysymys ei ole ”vallan haltuunotto”, vaan se mitä tapahtuu jälkeen, kuten Dunayevskaya usein sanoi. Käytännön ja teorian välille täytyy tulla uusi suhde, jossa tavalliset ihmiset eivät ole vain muskeli, joka pudottaa vanhan vallan alas vaan josta tulee täysin varustettu, teoreettisesti ja älyllisesti, hallitsemaan yhteiskuntaa itse, eikä niin, että valta annetaan eliitin käsiin. Tämä vaikuttaa hyvin utooppiselta, mutta vaihtoehtoa ei oikeastaan ole. Toiseksi meidän täytyy keksiä, kuinka moderni yhteiskuntamme voi toimia vapaana kapitalistisen tuotannon laeista. Vain harvat ihmiset vasemmalla ymmärtävät, että tämä ylipäätään on todellinen ongelma. Kuten kuitenkin sanoin, kukaan komissaari ei voi määrätä, että tuotantovälineet kuuluvat koko yhteiskunnalle tai että meidän on tuotettava tarpeita varten voiton sijasta, eikä mikään työläisten neuvosto voi äänestää näitä asioita olevaksi. Täytyy olla ensin uusi tuotantosuhde, vasta sitten tällaiset asiat ovat mahdollisia. Myös tämä vaikuttaa kovin utopistiselta, mutta jälleen, vaihtoehtoa ei oikeastaan ole.


1 comment

1 Megafoni 03/09, ”Kriisi” — megafoni.org { 08.12.10 at 9:49 am }

[…] Kaitila, Lauri Lahikainen & Jukka Peltokoski: Kukaan ei tiedä, onko kriisi ohi – Haastattelu Andrew Klimanin […]

Leave a Comment