Random header image... Refresh for more!

Pääkirjoitus: Megafoni harmaana eminenssinä

Aloitamme tälläkin kertaa kommentoimalla kommentteja, joita meihin on kohdistettu. Niistä ylitse muiden on esitys, että Megafoni olisi muuttunut ”harmaaksi”. Onko kyse totuudesta vai värisokeudesta?




On varmasti totta, että kolmosnumeromme oli sellainen ydinlataus, että siitä on vaikea löytää tanssiaskelia. Talouskriisi on. Vaikka toki kriisinkin aikana voi järjestää karnevaaleja. Halusimme kuitenkin lähestyä aihetta korostamalla sitä kuolemanvakavaa tilannetta, jota globaali pääoma käy läpi. Siitä on leikki kaukana.

Halusimme tehdä selväksi, että tilanteen ymmärtäminen ja sen puitteissa toimiminen on kiireellisen välttämätön tehtävä kaikille kapitalismin vastaisille voimille. Sinänsä ei ole ongelmaa luottaa siihen, että voimien joukossa on leikkisämpiäkin kertomuksia.

Sekin on varmasti totta, että Marxin partakarvojen ja paiseiden kaivelu on ”harmauttavaa” puuhaa. On helpompi ajatella ”disco-Deleuze” kuin ”mambo-Marx”.

Silti väitämme, että Marx on puuduttavaa vain niille, jotka eivät jaksa lukea alaviitteitä. Ja mehän jaksamme.

”Kolmonen” oli tutkimuksellisesti avauksellinen numero, jolla pyrittiin hahmottamaan talouskriisiä tavalla, jollaista ei ainakaan toistaiseksi ole tullut vastaan Suomessa. Mitä talouskriisille kuuluu tänään?

Ilmoilla näyttää olevan avaumaa kahteen suuntaan. Ensinnäkin on uusliberaalin doktriinin mureneminen. Tämä näkyy maailmalla hajaantuvana politiikkana markkinatalouden pelastamiseksi. Uskottavuutensa menettäneiden markkinaliberaalien lisäksi vallasta taistelevat nyt ainakin sosialistiset ja sosiaalidemokraattiset ryhmittymät, oikeistolais-keskustalaiset ryhmittymät, autoritaarisen kapitalismin kannattajat sekä postneoliberalistit, jotka korostavat esimerkiksi Green New Dealia ratkaisuna vallitseviin talous- ja energiakriiseihin.

Toisaalta tämä tarkoittaa, että tilaa on myös 2010-luvun vasemmistolle. Kukaan ei edelleenkään tiedä, mihin kriisi tulee johtamaan, joten uusien ja rohkeidenkin poliittisten aloitteiden muotoilemiselle on tilausta. Kriisi on tavallaan pedannut hyvät puitteet vasemmiston uudistumiselle. Historian viekkautta.

”Jälkiuusliberaali” siirtymävaihe ei tarkoita, että seurauksena olisi automaattisesti parempi tai ihmiskasvoisempi järjestelmä. Ilman pääomaa haastavaa poliittista voimaa mahdollisuus jää ainoastaan mahdollisuudeksi. Valtioiden kasvanut velkataakka tarkoittaa, että nyt luottamusta maailmantalouteen haetaan yhä painokkaammin koko kapitalistisen järjestelmän tasolla. Ilman poliittista kamppailua ja vasemmistolaisia vaihtoehtoja siirtymä voi johtaa taloudellisten reaaliteettien pakottamana kohti Kiinan mallia ja yhä autoritaarisempaa kapitalismia.

Nelosnumerossa haluamme osoittaa ainakin alkeellista tanssitaitoa. Otamme askelia kriisin tuolle puolen. Olemme koonneet yhteen paketin yhteiskunnallisia arvioita ja aloitteita ajatellen erityisesti poliittisen vasemmiston ja työväenliikkeeen tulevaisuutta. Mukana on koko joukko Megafonin toimituskunnan ulkopuolisia kirjoittajia ja kokonaisuus on aiempia numeroita heterogeenisempi.

Jo juttujen pituudesta (lyhyydestä) lähtien olemme halunneet osoittaa jopa lukijaystävällisyyttä. Viesti kokonaisuudessaan on kuitenkin jyrkkä: haluamme kategorisempaa politiikkaa sekä työväen erityisiä intressejä korostavaa aloitteellisuutta. Löysän arvovasemmiston aika on ohi.

Sisällöllisesti nelosnumeron jutut liikkuvat luokan ja ekologian ympärillä.

Kuten koko Megafonin uudistusprosessi on ennakoinut, luokasta puhuminen ei tapahdu enää marginaaleissa. Luokkapuhe on uudistunut ja se on palannut radikaalin yhteiskunnallisen keskustelun ja toiminnan piiriin. Se ei ole enää reliikki, joka kuuluu harmaahiuksisten vanhojen kommareiden keskustelukerhoihin. Keskustelupalstoilla, päivälehtien sivuilla ja Facebookissa keskustellaan luokkayhteiskunnan paluusta ja luokkatutkimus on taas legitiimi akateeminen aihe.

Luokkaeduista lähtevä politiikka tuntuu silti edelleen tabulta vasemmistossa. Luokasta ei uskalleta puhua muuten kuin pelottelemalla alaluokkaistumisesta hyvinvointivaltion rapautuessa. Luokka poliittisena käsitteenä loistaa edelleen poissaolollaan. Ja niin kauan kuin luokkaa ei hahmoteta poliittisena käsitteenä, ei vasemmisto voi luoda vastahegemonista projektia oikeistolle, joka harjoittaa häpeilemättä kapitalistista luokkapolitiikkaa.

Luokan käsitettä on avattava nimenomaan poliittisesti. Toisaalta tämäkään ei riitä. Analyysin on oltava käytännöllistä. Sen on liityttävä jo käynnissä oleviin kamppailuihin, kuten kamppailuihin julkisista ja peruspalveluista ja kaupunkitilasta sekä ympäristöoikeudenmukaisuudesta, opiskelijoiden ja tietotyöläisten kamppailuihin avoimesta koulutuksesta ja tiedosta, siirtolaisten kamppailuihin liikkumisoikeudesta sekä erilaisiin työtaisteluihin yliopistoilta ja rakennustyömailta kuljetus- ja palvelualoille. Analyysin on artikuloitava vastaavuuksien ketjuja näiden näennäisesti erillisten kamppailujen välille.

Silloin kun lähtökohtana on marxilainen luokkateoria, pääoma ei ole omistettava esine vaan yhteiskunnallinen suhde, eikä materiaalisuus tarkoita ”vulgaaristi” vain rahaa, vaan valtasuhdetta. Tällaista lähtökohtaa olemme esitelleet jo kakkosnumerossamme, Richard Gunnin artikkelissa, joka korostaa, ettei luokka ole niinkään määrätty ihmisryhmä, joka asettuu jalkapallojoukkueen tavoin toista ihmisryhmää vastaan, vaan luokkasuhde leikkaa läpi yksilöiden. Pääoman ja työn välinen ristiriita, todellinen ristiriita, ”skaalaa” yksilöt erilaisiin asemiin läpi yhteiskunnan. Nästä asemista käsin materiaalinen intressi voi olla rahaa, mutta yhtä hyvin se voi olla avoin pääsy tiedon lähteille.

Luokkatietoisuutta muodostuu tällöin kamppailuissa, joissa täytyy ”valita puolensa”. Luokkaorganisaation tehtävänä ei ole edustaa jotain sosiologisesti annettua ryhmää ja sen mielipiteitä, vaan artikuloida valtasuhteita ja jäsentää strategista linjaa tilannekohtaisten kamppailujen käymiseksi. ”Reduktionistista” (yleinen syytös marxilaista näkökulmaa vastaan) tässä dynamiikassa on ainoastaan se, että ongelmien keskiössä on ihminen palkkatyöläisenä, pakotettuna myymään työvoimaansa. Tätä osaa ei voida kiertää tai kieltää puhumalla humaaneista arvoista sen kummemmin kuin korostamalla kamppailuja kulttuurisen itsemäärittelynkään puolesta.

Reduktionismisyytöksiä vastaan on myös asetettava muistutus siitä, ettei marxilaisen luokkapolitiikan tehtävänä ole legitimoida vaan kumota luokat. Samalla kun politiikka voi lähteä vain kapitalistisen luokkayhteiskunnan puitteista sen on ylitettävä tuon yhteiskunnan ehdot ja avattava uusia yhteiskunnallisen elämän mahdollisuuksia. Se, miten tämä käytännössä toteutuu, on tietenkin toinen juttu. Ratkaisuja voi tuskin hakea kanonisoitujen totuuksien maailmasta. On luotettava kollektiivisesti oppiviin, kokeileviin ja erilaisia strategioita hahmotteleviin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Tässä perinteinen työväenliike jäi puolitiehen. Se muuttui ideologiseksi ja reaktiiviseksi voimaksi.

Perinteinen työväenliike myös sitoutui teollisen modernisaation kasvuhorisonttiin. Palkkataistelut työväenliikkeen ytimessä sitouttivat väkeä kollektiivisesti, koska ne nostivat köyhän kansanosan ja perimmiltään koko kansan elintasoa. Horisontin takana väikkyi utopia rajattomien rikkauksien maailmasta. Historiallisena saavutuksena elintason kohottaminen tietysti ansaitseekin kaiken arvostuksen, mutta se tarkoitti myös työväenliikkeen sitoutumista kapitalistiseen (ja imperialistiseen) talouskasvuun yhdessä porvariston ja valtiokapitalismin kanssa. Palkkatyön ideologiasta muotoutui pyhä doktriini, johon vasemmistolaiset voimat ovat edelleen hämmästyttävän sitoutuneita.

Tosiasiallisesti palkkatyötä tekemällä rakennettiinkin suuri yhteisvaurauden kasauma. Toisen maailmansodan jälkeinen hyvinvointivaltion kehitys oli epäilemättä vaikuttava kokemus, joka näkyi ja tuntui konkreettisesti ihmisten elämässä: maksuton terveydenhuolto, julkinen liikenne, työttömyysturva, lomapäivät, työhyvinvointi, peruskoulujärjestelmä…

Nykykokemus on raadollisempi: teet miten paljon työtä tahansa, yhteinen hyvä ei kasaannu, vaan murenee ja pakenee. Elintasoerot ovat palanneet 1960-luvun tasolle. Työelämää vaivaa kurjistuminen ja työhön sekä kouluttautumaan pakottamisen kontrollit kasvavat. Peruspalveluistakin joutuu pulittamaan yhä pidemmän sentin ja niin joutuu pian koulutuksestakin. Uudistusten sijasta yhteiskunnallisten keskustelujen keskiössä ovat leikkaukset. Vaikka selkäpiitä karmiikin, ei porvarillisen luokkapolitiikan tehokkuutta voi kuin ihailla.

Yleisvasemmistolaisuus ei enää riitä. Mutta sen on myös ymmärrettävä, ettei ole paluuta 1980-luvulle. On puolustettava saavutettua yhteisvaurautta, on revittävä kaikki irti uppoavasta laivasta, mutta on myös kyettävä hahmottamaan, ettei edessämme ole hyvinvointivaltion versiota 2.0 oli tuleva hallitus minkä värinen tahansa. Länsimainen talouskasvu kiikkuu W-käyrän partaalla, maailmanpoliittiset suhteet käyvät läpi perustavaa paradigmamuutosta, eikä tilannetta auta paljoa sekään, että ekologinen kriisi on saavuttamassa katastrofaaliset mittasuhteet maailman päättäjien kykenemättä tekemään asialle juuri mitään. On energiakriisiä, ruokakriisiä ja vesikriisiä. Tervetuloa 2010-luvulle vasemmisto!

Emme tarkoita, että olisi saarnattava apokalypsista tai että kapitalismi olisi viimeinkin kokemassa ”vääjäämättömän” romahduksensa. Luultavasti kapitalistit nousisivat koloistaan yhdessä torakoiden kanssa vaikka kohtaisimme ydintalven. Ei, kyse on siitä, että juuri tällaisissa olosuhteissa kapitalismin vastaisten voimien on kyettävä avaamaan perustavaa laatua olevaa keskustelua sekä toimintaa ei-kapitalistisen vaihtoehdon puolesta. Hullunrohkeatkaan aloitteet eivät ole nyt pahasta.

Nelosnumeromme ei linjaa mitään yksiselitteistä positiota suhteessa työväenliikkeen ja vasemmiston kehittämiseen. Selvää on kuitenkin, että kaikki tekstit lähtevät siitä, että myös puolueessa toimiminen on välttämätöntä radikaalin vastarinnan rakentamiseksi. Tässä suhteessa numero ilmentää täysin vastakkaista kantaa sille ulostulolle, jonka sosiaalifoorumiliike teki suhteessa Seattlen sykliin. Politiikkaa ei tehdä pelkästään puolue- tai liikekentällä. Siinä missä puolueet suljettiin sosiaalifoorumiprosessin ulkopuolelle me peräänkuulutammekin puoluetoiminnan ja liikeaktivismin uudenlaista yhteisrintamaa.

Koska puolue kamppailee määräysvallasta suhteessa valtioon, sisältää eleemme loogisesti myös hypoteesin siitä, että kapitalismin vastaisessa toiminnassa on hyödyllistä käyttää hyväksi myös porvarillista valtiovaltaa – ilman että tämä tarkoittaa välittömästi sen legitimoimista. Abstraktisti eriteltynä poliittisen toiminnan strategiset mahdollisuudet suhteessa valtioon kulkevat seuraavilla linjoilla. On mahdollista ajatella,

1) että institutionaalinen valta on niin korruptoitunutta ja valtakoneisto niin omalakinen, että ainoa mahdollisuutemme on rakentaa autonomista tai anarkkista tilaa;

2) että korruptoitunut institutionaalinen valta voidaan haastaa ja murtaa myös sisältäpäin ja että samalla valtaresursseja voidaan anastaa takaisin tukemaan työväen kamppailuja elämänhallinnan puolesta;

3) että institutionaalinen valta voidaan ottaa haltuun sellaisenaan ilman, että sen sisäänrakennettu porvarillinen logiikka olisi este sen käyttämiselle pakotuskoneistona uuden hallinnollisen järjestyksen ja alamaisuuden luomiseksi.

Lukija pohtikoon itsenäisesti, millaisia implikaatioita erilaisilla aloitteilla on ja millaisia strategisia sekamuotoja käytännön politiikka sisältää.

On tietenkin hyvä muistaa, ettei valtiovalta ole ainoa julkisen vallan instanssi globaalissa maailmanjärjestelmässä tai edes valtion itsensä puitteissa. Kamppailuja julkisesta vallasta käydään myös kunnissa, ay-järjestöissä, osuuskaupoissa, ylioppilaskunnissa, yhdistyksissä ja niin edelleen.

Valtion rooli on kuitenkin saanut uutta merkitystä Euroopan unionin perustuslaillisen kehityksen katkettua ja talouskriisin ajettua valtioiden velkataakat kasvuun läpi länsimaiden. Samalla on tosin muistettava sekin, että talouskriisi on korostanut myös kansainvälisten säätelyjärjestelmien merkitystä, globaalia keskinäisriippuvuutta sekä ylikansallisten instituutioiden määräysvaltaa suhteessa yksittäisten valtioiden ratkaisuihin ja jopa perimmäiseen olemassaoloon, kuten Latvian, Liettuan, Islannin ja Kreikan tapaukset osoittavat.

Globaali maailma on valtaverkostojen kompleksinen sommitelma, vaikka formaalissa mielessä ylin toimeenpanovalta tietysti on yhä hallituksilla ja valtionpäämiehillä. Sisällöllisesti valtiollinen päätösvalta on tiukasti kiinni globaalitalouden realiteeteissa. Itsenäistä talouspolitiikkaa valtioilla ei enää entisessä mielessä ole, vaikka poliittisena kontrollikoneistona valtiot yhä porskuttavatkin. Tämä jännite ja siihen liittyvä myyttinen nostalgia suhteessa menetettyyn kulta-aikaan ja kansalliseen ”itsenäisyyteen” on juuri se, millä monet populistit niin vasemmalla kuin oikeallakin ratsastavat.

Vaarana kaikessa politiikassa, jossa pääoman kriisiin reagoidaan korostamalla kansallista määräysvaltaa ja yhtenäisyyttä, on tietysti epäpyhä salaliitto oikeistonationalismin kanssa. Niinpä vasemmiston keskeisin haaste on edelleen, kuten ennen talouskriisiäkin, kamppailujen globaalin luonteen ja työvoiman heterogeenisyyden korostaminen – vaikkakin nyt ehkä eri syistä.

Myyttistä suomalaista työmiestä vastaan on asetettava työn ja työvoiman moninainen kuvasto. On tuotava esiin uusia työläissubjektiivisuuksia siirtolaisista ja tietotyöläisistä hoito- ja palvelualojen työläisiin. On syytettävä globaalin pääoman etupiirejä ja luotava uutta solidaarisuutta. On korostettava työväen globaalia luonnetta ja on asetuttava kaikkea haudantakaista fasismin löyhkää vastaan.

Ja kukapa tietää vaikka saisimme luokankin vielä tanssimaan.
Ps. Myös Sosialismi.net julkaisi hiljattain kiinnostavan puheenvuoron vasemmiston uudistamisesta. Kannattaa lukea! Miika Salo: Vasemmiston kriisi. Alustus keskusteluun

 

1 comment

1 Megafoni 01/10, ”Vasemmisto” — megafoni.org { 08.12.10 at 9:32 am }

[…] Pääkirjoitus: Megafoni harmaana eminenssinä […]

Leave a Comment