Sydän on vasemmalla
Mikko Jakonen
Claes Anderssonin (s.1937) Jokainen sydämeni lyönti ei ole perinteinen elämänkerta. Se ei ole myöskään massiivinen ja omassa itsetyytyväisessä näppäryydessään rypevä ”hengentuote”, kuten eräiden Anderssonin poliitikkokollegoiden viimeaikaiset tuotokset. Jokainen sydämeni lyönti on nimestään lähtien inhimillinen teos, kokoelma hetkiä ja näkökulmia elämästä. Nämä kuvat limittyvät ja kerrostuvat, laajentavat ja välillä supistavat kuvaa Claes Andersson nimisestä miehestä. Kuvista muodostuu jonkinlainen kertomus, mutta ei teleologinen tai itsetarkoituksellinen. Andersson on poliittinen, mutta ei valtiomiesmäinen. Kaikki ei tapahtunut vain siksi, että hän saisi valtaa ja käyttäisi sitä.
Tässä mielessä Anderssonin kirjan voi sanoa olevan rehellinen: sen tarkoituksena ei ole ”paljastaa kaikkea” (vaikka takakannessa paljastuksia lupaillaankin), eikä sen ole tarkoitus sanoa kaikkea ja lopullisesti. Omaelämänkertojen tyylilajissa Andersson onnistuu varsin mallikkaasti. Lukija pääsee lähelle, mutta ymmärtää kuitenkin, että kirjoittaja on paljon muutakin ja enemmän kuin mitä teksti esittää. Ja kun tämä ihmisen moniulotteisuus ja -selitteisyys näkyy tekstistä, vaikkei sitä suoraan sanota, on lukukokemus väistämättä koskettava.
Andersson syntyy Helsingissä 30.5.1937. Hänen vanhempansa ovat työväenluokkaisesta asemasta pois pyrkiviä ihmisiä, joita ei kuitenkaan voitane nimittää nousukkaiksi. Pikemminkin kuva Anderssonin vanhemmista vaikuttaa toistavan tyypillistä suomalaista ”köyhyystraumaa”. Köyhästä kodista ei haluta puhua eikä siitä muisteta mitään. Köyhyyden viha synnyttää tarpeen erottautua työväenluokasta, mikä päti myös Anderssonin isän kohdalla. Pojan lähteminen mukaan vasemmistolaiseen liikehdintään ja politiikkaan ei koskaan saanutkaan isän siunausta. Anderson kertoo, että hänen isänsä oli jopa lähtenyt aseen kanssa tilaisuuteen, jossa hänen poikansa oli puhumassa. Kuten voimme arvata, isä palasi kotiin hiljaisena eikä asiasta enää puhuttu.
Anderssonin lapsuus vaikuttaa olleen varsin tyydyttävä. Koti korkeavuorenkadulla Helsingin keskustassa vaikutti luonnollisesti siihen, että Anderssonin lapsuus oli kaupunkilaislasten elämää. Varhaista lapsuutta varjosti sota, Helsingin pommitukset ja hätätila. Väliin mahtuu kuitenkin myös hyviä muistoja kesistä maalla. Yleisesti ottaen lapsuuden leikit kuulostavat tutuilta, pähkähulluilta ja hengenvaarallisilta. Nykyaikaiseen suojeltuun lapsuuteen verrattuna vanhemmilla ikäpolvilla oli kertynyt elämänkokemusta 16-vuotiaana luultavasti enemmän kuin monilla nykyaikaisilla kolmekymppisillä.
Andersson ei puolestaan ole joutunut koskaan elämässään kokemaan sitä samaa pojittelua, vähättelyä ja ylenkatsetta, jonka suurin osa alle 40-vuotiaista tunnistaa omassa elämässään. Hän ryhtyi opiskelemaan Helsingin yliopistossa lääkäriksi vuosi ylioppilaskirjoitusten jälkeen, toisella yrittämällä. 25-vuotiaana hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi ja pääsi saman tien töihin. Samalla hän aloitti opinnot psykoterapeutiksi, johon kuuluivat kuuden vuoden terapia- ja teoriaopinnot.
Anderssonin työura lääkärinä alkoi tosin jo aikaisemmin, 22-vuotiaana Eskilstunan mielenterveysklinikan apulaislääkärinä. Tähän aikaan Andersson eli myös jo ensimmäisessä avioliitossaan, vaikka kokikin Eskilstunassa pähkähullua rakastumista psykiatrian punatukkaiseen lääkäriin. Kenelle 22-vuotiaalle annetaan tänä päivänä vastaavia töitä? Vaikka lääkärin ammatti onkin poikkeuksellinen ja lääketieteen opiskelijoilla voi olla hyvät työmahdollisuudet pelkällä yliopiston sisäänpääsytodistuksella, kuulostaa Anderssonin ajan työmarkkinat hyvin toisenlaisilta kuin nykyään. Käytännössä Anderssonilla on ollut jatkuvasti mielenkiintoisia töitä tarjolla, minkä lisäksi on jäänyt aikaa elämään ja harrastuksiin. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki olisi ollut helpompaa tai auvoisempaa silloin joskus, vaan sitä, että vanhempien ihmisten kokemus työelämästä ja koulutuksen merkityksestä on hyvin toisenlainen, kuin prekaarilla sukupolvella.
Anderssonin tärkeimmät ja rakkaimmat harrastukset ovat olleet jalkapallo ja jazz. Jalkapallossa eräänlaisena mentorina toimi Anderssonia hieman vanhempi, edesmennyt Åke Lindman, joka innosti ja opetti nuorta Anderssonia pelaamaan. Jazzin saralla suurimmat opettajat löytyvät radiosta ja äänilevyiltä: varhaisimpia olivat Count Basie ja Fats Waller. Tätäkin tärkeämpiä olivat Helsingin jazz -klubien soittokaverit, erityisesti Ylermi ”Ylle” Kosonen. Kuten monet Anderssonin aikalaiset, myös Ylermi Kosonen notkahti liian pahasti alkoholiin ja kuoli ennen aikojaan.
Myös Anderssonille on viina maistunut, mutta tästä huolimatta hänen suhteensa viisaiden juomaan näyttää olleen pääasiassa hallinnassa. Sen sijaan pahimman riippuvaisuutensa Andersson on kehittänyt rahapeleihin. Mielenkiintoiseksi tämän ”kostean sukupolven” edustajan elämäntyön tekee se, että hän on myös ammatikseen hoitanut ja auttanut lukuisia alkoholisteja ja mielenterveyspotilaita. Työskentely teho-osastolla ei voi olla vaikuttamatta näkemykseen ihmiselämästä. Sitä on väistämättä ruvettava arvostamaan sen kaikesta raadollisuudesta huolimatta.
Tämä lienee yksi syy siihen, miksi Andersson oli perustamassa vuonna 1967 Marraskuun liikettä, joka pyrki auttamaan yhteiskunnasta syrjäytyneitä: asunnottomia, mielenterveyspotilaita, alkoholisteja, entisiä vankeja, etnisiä ja sukupuolisia vähemmistöjä. Marraskuun liikkeen ajatukset ja toimintatavat muistuttavat paljon yleistä Eurooppalaista 60-lukulaista suuntausta, jossa vastustettiin hullujen eristämistä yhteiskunnasta. Marraskuun liikkeellä voi nähdä jopa olevan samankaltaisuuksia muun muassa La Borden klinikkaan Ranskassa, jossa myös poliittinen aktivisti Félix Guattari toimi. Anderssonin suhtautuminen tähän toimintaan on ennen kaikkea ammatillinen ja vasemmistohumanistinen. Se erottaa hänet radikaaleimmista vallankumouksellisista, jotka vaativat syrjäytyneiden mobilisoimista ja tilanteen kärjistämistä. Instituutioiden (sairaalat, vankilat) kahleisiin joutuneet ihmiset eivät todellakaan välttämättä tarvitse tilanteen vaikeuttamista, vaan selvää ja konkreettista apua.
Työn, jalkapallon, jazzin, lasten ja useiden parisuhteiden lisäksi Andersson on ehtinyt myös tietysti kirjoittaa. Työn ja kirjoittamisen yhdistäminen ei varmastikaan ole itsestäänselvyys tai helppoa. Silti Andersson on kirjoittanut runoutta, draamaa ja proosaa sekä toimittaa kirjallisuuslehteä. Tuotanto on laaja ja arvostettu.
Tästä huolimatta suurelle yleisölle Andersson on varmastikin parhaiten tunnettu poliitikkona, Vasemmistoliiton entisenä puheenjohtajana ja Kulttuuriministerinä. Anderssonin eduskuntaura alkoi jo SKDL:n kansanedustajana vuonna 1987. Hän tunnustautuu sosialistiksi ja haluaa erottautua kommunisteista, joilla tässä yhteydessä, kuten valitettavan usein muutenkin Suomessa, ymmärretään lähinnä Neuvostoliittoa ihannoineita ja tukeneita ryhmiä. Vasemmistoliiton perustamiseen vuonna 1990 johtikin halu irtautua Neuvostoliiton ja kommunismin taakasta. Andersson kuvailee seuraavasti perustettavan puolueen tavoitteita: ”Uusi puolue olisi nykyaikainen, avoin ja punavihreä, se tekisi työtä tasa-arvoisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja kestävän ympäristökehityksen puolesta.” (Andersson 2009, 131.)
Jälkikäteen voidaan arvioida, onko Vasemmistoliitto todella edistänyt näitä asioita vai jäivätkö ne pelkiksi suuriksi suunnitelmiksi puolueen perustamisvaiheessa. Nykyinen kehitys puheenjohtaja Arhinmäen ja vasemmistonuorten puheenjohtaja Koivulaakson linjoilla näyttää jonkinlaiselta paluulta Vasemmistoliiton alkuperäiseen politiikkaohjelmaan, mihin voi varauksetta todeta, että hyvä niin.
Andersson siis valittiin uuden puolueen puheenjohtajaksi ja saman tien uudelleen eduskuntaan. Vasemmistoliitto kasvoi noin 10% puolueeksi ja on säilyttänyt kannatuksensa, pienestä laskusta huolimatta jokseenkin hyvin. Vuonna 1995 Anderssonista tuli Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen kulttuuriministeri Vasemmistoliiton luovuttua oppositioasemasta ja lähdettyä mukaan sateenkaarihallitukseen. Tämänkin poliittisen päätöksen järkevyyttä voidaan jälkikäteen arvioida. Nuoren puolueen on varmasti viisasta jossain vaiheessa päästä mukaan hallitukseen ja vastuuseen, sillä muutoin politiikan tekeminen vaikeutuu ja muuttuu yksioikoiseksi. Hallitusvastuu kuitenkin ryvettää ja aiheuttaa poliittista ristivetoa omissa piireissä, mistä Andersson ja Vasemmistoliitto ovat saaneet osansa.
Nykytilanteessa Vasemmistoliitto voi olla samankaltaisen ratkaisun edessä. Tässä tilanteessa ei ole lainkaan selvää, kannattaako mahdolliseen sinipunahallitukseen lähteä mukaan. Ainakaan se ei saisi olla itsestäänselvä tavoite, vaan jatkuvan harkinnan alla oleva mahdollisuus. Politiikka on täynnä kontingenssia ja puolue, joka sitoutuu liiaksi yhteen vallantavoitteluun tähtäävään dogmaan jää helposti toimintakyvyttömäksi. Politiikka on kuin säätila, sen vaihtelut tulee osata ottaa huomioon ja pukeutua oikein ja tarpeen mukaan. Vain tyhmä jää kalsarit jalassa seisomaan lumihankeen.
Anderssonin käsitys politiikasta on, samoin kuin hänen ihmiskäsityksensä, humaani. Hän korostaa Jürgen Habermasin käsitystä politiikasta jatkuvana dialogina ja moittii rankasti Matti Vanhasen tapaa tehdä salailevaa ja epädemokraattista politiikkaa. Vanhasen hallitukset edustavat – jopa suomalaisenkin politiikan mittapuulla – poliittisen tyylin ja sisällön nollapistettä. Anderssonin politikoinnissa oli sen sijaan tyyliä, joskin suomalaiset poliitikot kaipaavat lähtökohtaisesti enemmän antagonismia.
Andersson moittii myös entistä puoluetoveriaan Suvi-Anne Siimestä (s.1963), joka seurasi Anderssonia puheenjohtajana ja kulttuuriministerinä (myöhemmin Siimes oli Lipposen toisessa hallituksessa ministeri valtiovarainministeriössä, sekä muun muassa toimintakyvyttömäksi julistetun rikkaiden Sofia -pankin hallituksen jäsen). Erityisesti Andersson kritisoi Siimeksen tapaa mustamaalata Vasemmistoliittoa eronsa jälkeen niin kirjassaan kuin mediassa yleisemminkin. Tällaista puolueen haavoittamista hän ei pidä sopivana. Siimeksen eron taustalla olivat tunnetusti turvallisuuspoliittiset ristiriidat taistolaisten, erityisesti Jaakko Laakson kanssa. Andersson kirjoittaa, että Vasemmistoliittoa perustettaessa entiset kommunistit, siis taistolaiset, toivotettiin tervetulleiksi puolueeseen, jos he vain noudattaisivat puolueen sääntöjä. Kommunismin aaveesta ei siis vasemmistoliitossa päästy eroon ilman välikohtausta, jonka vaikutukset Vasemmistoliittoon eivät jälkikäteen ajateltuna ole olleet ainoastaan negatiivisia. Ne ovat myös mahdollistaneet nykyiseen kehitykseen johtaneen uudistumisen.
Andersson asettui vielä kerran ehdolle vuonna 2007 Siimeksen eron jälkeen. Hän keräsi kaikkiaan 9300 ääntä ja valittiin eduskuntaan. Hän koki työn kuitenkin raskaaksi, niin fyysisesti kuin henkisesti. Anderssonin poliittiseen tyyliin on kuulunut asiantuntemus kentältä, ammattinsa kautta, mutta myös aktiivinen ja jäseniä lähellä oleva puoluetyö. Jo pitkään vaivanneet sydänongelmat pahenivat, minkä lisäksi poliittisesti likainen peli, muun muassa Erkki Tuomiojan suorittama kampitus Pohjoismaiden neuvoston valtuuskunnan puheenjohtajuudessa, katkeroittivat selvästi Anderssonia. Hän kertoo olleensa myös pettynyt Vasemmistoliiton eduskuntaryhmään sen EU-politiikan suhteen. Vasemmistoliiton EU-politiikka ei olekaan ollut kovin aktiivista ja jossain määrin EU:n tarjoamat politiikan teon mahdollisuudet ovat jääneet käyttämättä. Esko Seppäsen harrastama EU-kriittinen linja ei ole ollut omiaan houkuttelemaan puolueeseen nuoria EU:n keskeiseksi poliittiseksi kamppailun paikaksi näkeviä poliittisia toimijoita.
Kaiken kaikkiaan Anderssonin elämästä ja politiikasta jää positiivinen kuva. Anderssonin on humaani ja ymmärtäväinen, älykäs ja elämännälkäinen. Hänessä on ollut myös rohkeutta, jota nuorempiin sukupolviin tarvitaan edelleen. Tietysti Anderssonia, kuten koko hänen ikäpolveaan vaivaa kyvyttömyys nähdä nuorison prekarisoituvan elämän kaikkia ulottuvuuksia. Anderssonin ikäpolvelta, ja hieman nuoremmiltakin, kaivattaisiin nyt selkeää tukea uudelle vasemmistolaiselle liikehdinnälle, joka näkee toiminta-alueekseen koko Euroopan, mutta jonka ytimessä on edelleen Vasemmistoliiton perustamisen tavoitteet. Vanhempien ikäpolvien on myös seuraavissa vaaleissa viimein osattava väistyä, sillä nuoret sukupolvet ovat saaneet olla liian kauan oppipojan asemassa. Vasemmisto tarvitsee iäkkäiden täyden tuen nuorten täysivaltaiselle toiminnalle ja vastuunkantamiselle.
Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti. Suomentanut Liisa Ryömä. WSOY. Helsinki 2009.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Mikko Jakonen: Sydän on vasemmalla […]
Leave a Comment