Commonwealthia etsien
Antonio Negri
Kääntäjä Kalle Seppä
Nyt kun amerikkalaisen unilateralismin vaihe on ohi, onko muotoutumassa uudenlaista konstitutiivista valtaa? Pystyykö se organisoimaan voimia ja tuottamaan normatiivisuutta? Muun muassa näitä kysymyksiä käsittelee Antonio Negri artikkelissaan, jossa hän käy läpi yhdessä Michael Hardtin kanssa kirjoittamansa Commonwealth-kirjan (Empire-teoksesta alkaneen ”trilogian” kolmannen osan) keskeisiä lähtökohtia. Negri perustaa teoriansa osin tuttuihin käsitteisiin – kuten biopolitiikka, yhteinen, exodus ja metropoli – mutta myös esittelee uuden vaiheen analyysissään: ”suurten kertomusten” paluun ja postmoderniin kohdistuvan kritiikin. Tämä on selvä uutuus verrattuna teokseen Fabrique de porcelaine, jonka kriittinen luenta löytyy toisaalta tästä numerosta.
1. Empire ja Multitude jättivät monia avoimia kysymyksiä. Tässä yhteydessä olisi turhaa määritellä niitä uudestaan tai yrittää ratkaista niitä. Käytännössä meidän piti lähteä uudelleen liikkeelle määriteltyjen käsitteiden perustalta, sen kysymyksen syventämiseksi, mitä nykyisin on politiikka. Mitä on kumouksellinen politiikka, ja minkälaista yhteiskunnallisen jakamista se sisältää? Miten nykyisin on mahdollista taistella pääomaa vastaan? Vain menemällä eteenpäin – tästä olemme täysin vakuuttuneita – voimme kohdata ratkaisemattomat ongelmat uudella voimalla. Olimme kuitenkin varmoja yhdestä asiasta: Empiren ja Multituden kymmenvuotisen työn päätteeksi nykyisyys oli määritellyt itsensä uudestaan, se aikakausi oli siis päättynyt, jolloin nykyisyyttä oli vielä mahdollista määritellä post-alkuisella sanalla.
Olimme siis eläneet murroksen aikaa. Mitkä olivat tämän aikakauden päättymisen oireet? Meistä tuntui, että se, mitä oli kyseenalaistettu, oli erityisesti demokratia-käsite. Amerikkalaisissa sodissa ja mielettömässä uuskonservatiivien sotapropagandassa käsite oli kulunut loppuun. Uudet asiat (joita demokratia-käsite ei voinut enää sisältää) olivat nousseet esille valtio-opin näkökulmasta. Yksinkertaistaen, riittää viittaaminen Rosanvalloniin ja niihin asioihin, joita hän yrittää määritellä viimeisimmässä kirjassaan (La contre-démocratie. La politique à l’âge de la défiance). Tasavallasta ja ihmisten modernista käyttäytymisestä on kadonnut jotakin syvällistä, hän väittää. Jokin, mitä emme pysty selittämään, on muuttunut hämäräksi – näin Rosanvallon yrittää kuvata – ne voimattomuuden ja epätoivon tunteet, ne depolitisoinnin varjot, jotka määrittelevät nykyistä demokratiaa. Hän lisää – ja huomaamme, että hän tekee sen vastoin tahtoaan – että “poliittinen demokratia” on vain eräs fraasi, jonka takana vahvistuu vain mixed regime, johon myös vastademokratia, “poikkeustilan demokratia”, on sisällytettävä.
Tämä valtio-opin yritys liittää synteesi erittäin epävarmaan todellisuuteen toistuu myös taloustieteessä. Tällä saralla ponnistus pyrkii keksimään uudestaan, ei enää kehityksen mittaa, joka on työn arvon klassisen lain kriisin jälkeen ollut jo kauan aikaa kadoksissa, vaan uuden tehokkaan konvention, koska on selvää, että liberaalinen/uusliberaalinen konventio ja fordistinen/keynesiläinen/hyvinvointivaltiollinen konventio ovat kriisissä. [On alettu puhua, yhä enemmän, “energiakonventiosta”: kukaan ei tarkkaan ottaen tiedä, mitä se tarkoittaa – paitsi että se (kun se sisältää ydinvoiman, kuten usein väitetään) asettuu “ekologista konventiota” vastaan ja sen seurauksena ehkä myös demokraatista konventiota vastaan. Al Gore on ilmeisesti nostanut esille tämän ongelman.]
Lopuksi yritys määritellä kansainvälistä politiikkaa (ja globaalin valtio-opin etsintä). Nykyisin olisi yritettävä tulkita uudelleen vallan globaalia ulottuvuutta multilateralismin termein sen jälkeen, kun kukistettu amerikkalainen unilateralismi (siis se, mitä oli jäänyt jäljelle vanhasta imperialismista), on päätynyt syvään kriisiin. [Huomatkaa, että ne kritiikit, joita on kohdistettu meitä vastaan, kritiikit, jotka väittivät että emme olleet ymmärtäneet imperialismin jatkumista Amerikan hallituksen globaalissa toiminnassa – ovat nyt osoittautuneet täysin valheellisiksi. Unilateralismin kriisin jälkeen olemme edelleen globaalin järjestyksen piirissä. Tämän asiantilan vaikutuksien tunnustaminen (kansallisvaltion päättyminen, kansainvälisen juridiikan tuhoutuminen, yhdistyneiden globaalien markkinoiden multilateraalinen poliittinen hallinta jne.) myönnetään sitä mukaa, kun historialliset toimijat on pakotettu toimimaan tässä uudessa todellisuudessa, jonka he aiemmin valheellisesti kielsivät. Uuden järjestyksen tunnustaminen on siis käytännöllinen ennen kuin se on teoreettinen: kuitenkin täysin todellinen!]
Olemme kulkeneet pitkään kestäneen epäselvyyden ja paradoksien aikakauden: postmoderni oli muutoksen kulttuuria ja se on edustanut heppoisuuden ja epävarmuuden mielikuvilla vaihtoehtoja selvittämättömälle monimuotoisuudelle, joka on ollut ominainen tälle aikakauden siirtymälle. Nyt siirtymä on tapahtunut. Murros on lopullisesti toteutunut. Paradoksaalisin seurauksin. Esimerkiksi historiallisen heppoisuuden ja järjestelmien väitettyjen monimutkaisuuksien sisälle vasemmistolaiset ja oikeistolaiset ideologiat, jotka ovat kaukana katoamisesta, ovat kulkeneet päällekkäin, sekoitettuina ja sekavina. Politiikan neutralisointi on pudottanut kaikki poliittiset positiot radikaaliin keskustaan: todelliseen “keskustan ekstremismiin”. Jokaisessa demokratian paikassa tai kokeilussa yritetään vahvistaa postideologinen piste, neutraali keskusta, jonka avulla kulkea ulos kaaoksesta. Voidaan sanoa, että kuten renessanssiajan vallankumouksen päätyttyä barokkilainen Thermidor ja vastareformi keksivät suvereniteetin (Machiavellista Bodiniin), nykyisin on vallalla yritys keksiä jotakin uutta, hyödyllistä ja adekvaattia uusiin tarpeisiin.
Mutta mitä? Voidaksemme ymmärtää nykyisyyttä yrityksessämme löytää varma tie näiden epävarmuuksien, murtumien ja kysymyksien keskellä, sanotaan että lähdemme liikkeelle puhtaasti ja yksinkertaisesti nykyisyydestä. Kriisi on päättynyt. On mahdotonta palata takaisin. Pitää alkaa liikkua uuden aikakauden määräytymisten sisällä, unohtamatta kuitenkaan tapahtumia, jotka ovat johtaneet tähän siirtymään.
2. Mihin nojaa uusi historiallisten olosuhteiden objektiivinen määräytyminen modernin järjestyksen kriisin jälkeen ja tämän kriisin kautta? Tässä ensimmäinen analyysin aihe. Valtion kritiikin näkökulmasta asian ydin on se, että suvereniteetin synteesi on kriisissä. Se, että kriisi on lopullinen, voidaan todistaa sillä, että lakien deduktiivinen mekanismi, jonka moderni juridiikka, 1800-luvun konstitutionalismi ja oikeusvaltioteoriat (Rule of Law) olivat määritelleet, on prekaarissa tilassa, tai paremminkin vararikossa. Kovissa mannermaisissa tai pehmeämmissä atlanttisissa muodoissaan nämä suvereniteetin menetelmät eivät enää kykene rakentamaan ja takaamaan todellisuuden hallintaa.
Legitimiteetti ja oikeuden tehokkuus eroavat toisistaan. Weberiläinen malli, joka käsittää suvereenisuuden ja legitiimisyyden rationaalisesta ja funktionaalisesta näkökulmasta, on päättynyt. Hypermoderni yritys palauttaa hallinnan instrumentaalisia logiikkoja ei kykene järjellisiin päätelmiin. Tosiasia on se, että hallinta ei ole enää sama asia, mitä se oli ”modernille” konstitutionalismille tai hallinnolliselle toiminnalle. Todellisuus ei ole enää juridisen päätöksen yksilöllinen termiini vaan materiaalinen elävä verkosto – biopolitiikkaa, voisimme sanoa – ja todellisuuteen vaikuttaminen tarkoittaa sen toiminnan tulosten poimimista itselleen. Aikoinaan juridinen teko pakotti todellisuuden mukautumaan, nyt juridinen teko keskustelee, taistelee ja uusiutuu kosketuksissa biopoliittisen todellisuuden kanssa.
Eräiden tarkempien konstitutionalistien tai hallinnan asiantuntijoiden mukaan (mm. Luhmann ja Teubner – mutta myös niiden juristien mielestä, jotka toimivat avoimemmilla kentillä, kuten kansallisen tai kansainvälisen työn tai liike-elämän oikeustieteessä) juridinen toiminta ei voi enää toimia deduktiivisesti, vaan se perustuu, yhä uudestaan, singulaaristen konfliktien ratkaisuihin, joiden muotoa ei edes ole huomioitu klassisessa dogmatiikassa, ja se perustuu siis väliaikaiseen kompromissiin ja sen mekanismin rakentamiseen.
Konkreettinen maailma on jakautunut, ei ole enää olemassa mahdollisuutta lineaariselle hallinnan toiminnalle. Vain governance (hallitseminen) on mahdollista. Varoitus: governance on miinakenttä. Governance itsessään ei ole demokraattinen instrumentti vaan manageroinnin mekanismi. Se, mikä avaa tämän mekanismin demokratialle, on demokraattisten intressien adekvaatti käyttö, eli voiman demokraattinen harjoittaminen, joka asettuu tehokkaasti toisenlaista voimankäyttöä vastaan (joka on mahdollisesti orientoitunut epädemokraattiseen suuntaan). Tämän instrumentin tärkeys (ja sen mahdollinen demokraattinen avautuminen) ei johdu toimijoiden luonteesta, vaan heidän sosiopoliittisesta konsistenssistaan.
Tässä kohdassa konstitutionalistit tuovat esille “valtiottoman konstitutionalismin“ käsitteen, eli toiminnan, joka jatkuvasti ja pysyvästi määrittelee subjektiivisia oikeuksia, osapuolten oikeuksia ja yleistä sopimusoikeutta. Jos olemme vähemmän optimistisia, on tunnustettava kuitenkin, että vanha oikeuden käsite ja todellisuuden uusi biopoliittinen konsistenssi tappelevat keskenään. Jokainen ratkaisu johtaa takaisin biovaltaan – ja tämä on ilman mittaa – eli se kykenee vain poikkeukseen, ja tämä taas vie siihen, että biopoliittiset vaateet nousevat kumouksellisesti ja vaihtoehtoisesti esille. YKSI ON JAKAUTUNUT KAHDEKSI: tässä hyvä ensimmäinen nykyisyyden paradigma.
Tämän lausuminen ei merkitse sitä, että sanoisi ”ei monipuoliselle”. Paradigma sisältää ainoastaan kyvyn (ja ehkä voiman) kysyä, onko niin, että jokaisella juridiikan pluraliteetin kentällä ja sen konstitutionaalisissa artikulaatioissa on muodostumassa uusi erilainen horisontti, jossa uudet ”konstituoituvat vallat” voimistuvat – siis kenttä, jolla klassinen konstitutiivisen vallan määritelmä, alkuperäisenä juridiikan ulkopuolisena valtana, hylätään uuden konstitutiivisen vallan käsitteen hyväksi, käsitettynä voimaksi, joka on järjestelmän sisällä ja on samalla olemassa epämääräisenä. Tämä on keskeinen asia Commonwealthin nykyisyyden poliittisessa määrittelyssä. Tulemme näkemään myöhemmin, miten myös vallankumouksen käsite tulee taipumaan tämän konstitutiivisen vallan uudistumisen tiellä, ja konstitutiivisen vallan määritelmän edessä “oikeuden sisäisenä lähteenä”, eli sen mahdollisuuden edessä, että konstitutiivinen valta toimisi konstituution eli konstituoituneen vallan sisällä väsymättömällä tavalla.
3. Syvennetään analyysiamme nykyisyyden tilan objektiivisesta määritelmästä. Olemme tähän asti seuranneet muutoksen toteutumista poliittisesta ja institutionaalisesta näkökulmasta: suvereniteetin kriisi, governance, konstituoidun vallan uudelleen määrittäminen.
Nyt meidän on tarkasteltava tilannetta työn näkökulmasta, sen organisaation ja niiden voimasuhteiden näkökulmasta, jotka kulkevat sen läpi. Kuka tuottaa? Nykyisyydessä tuottaa moninaisuuden kone. Tuotanto on yhteiskunnallista. Tuottavan työn hegemoninen muoto on kognitiivinen työ. Olemme lopullisesti siirtyneet uuteen ketjuuntumiseen: elävä työ, kognitiivinen työ, kooperatiivinen tuotanto (eli yhteiskunnallinen kooperaatio), tuotannon biopoliittinen kudos jne. Suhde työvoiman ”teknisen rakenteen” ja ”poliittisen rakenteen” välillä on uskomattomalla tavalla muuttunut ja monimutkaistunut. Aiemmin tekninen rakenne oli potentiaalisuutta, usein vain virtuaalista, joskus myös todellista, joka vastasi adekvaattia poliittista rakennetta.
Nykyisyydessä, kun kognitiivinen työ hallitsee, virtuaalisuus ja potentiaalisuus on molemmat sisällytetty suhteeseen, ja ne ovat sen luonne ja dynamiikka. Tekninen rakenne ja poliittinen rakenne eivät tavallaan enää vastaa toisiaan, eivätkä määrittele isomorfismejä, vaan ne hybridisoituvat ja mestitsoituvat. Eräänlainen dialektiikka, esimerkiksi suurissa työläiskertomuksissa, vallitsi luokan (teknisen rakenteen) ja puolueen (poliittisen rakenteen) välillä, dialektiikka, joka toteutui luokkataisteluissa (sen säännöllisissä huippuhetkissä ja matalikoissa, ja erityisesti sen syklisessä ulottuvuudessa).
Nykyisissä biopoliittisissa olosuhteissa tämä dialektiikka ei enää toimi – tai toimii huomattavasti heikommin kuin aiemmin. Biopoliittinen kudos sekoittaa teknisen rakenteen ja poliittisen rakenteen välistä suhdetta, laajentaa sitä ja samalla murtaa sen riippuvaisuutta teollisesta organisaatiosta, johon aiemmin suurella tehokkuudella kohdistui suora kapitalistinen komento. Nämä premissit huomioiden, kykenemme nyt ymmärtämään kriisin luonnetta: meneillään olevassa suuressa muutoksessa komento JÄTTÄÄ UUDEN ELÄVÄN TYÖN ULKOPUOLELLE. Elävä työ on singularisoitunut biopolitiikassa ja sosialisoituu itsenäisesti kapitalistisesta työn organisaatiosta.
Tässä on siis toinen nykyisyyden paradigma. Samalla hetkellä kun pääoma – biovaltana – alistaa kokonaisuudessaan yhteiskunnan, työvoiman pääomaan sisällyttämisen prosessi näyttäytyy kokonaisuudessaan ja työvoiman ero pääomasta radikalisoituu. Työläinen tuo esille omaa biopoliittista ja tuotannollista kapasiteettiaan koko yhteiskunnallisen tuotannon piirissä: täällä kehot tulevat yhteiskunnallisesti aktiivisiksi ja sielu materialisoituu tuottavassa työssä. Tämän seurauksena kokonaisuus on se, joka antaa merkitystä yksilön työlle, juuri kuten singulaarinen lingvistinen teko on se, joka antaa merkitystä lingvistiselle kokonaisuudelle.
Pääoma ja työvoima toimivat kokonaan bioksessa, mutta juuri täällä pääoma ja työ eroavat toisistaan: biovaltasysteemi vastaan biopoliittinen kudos ja voima. Tämän seurauksena pääoma asettuu työläistä vastaan vain joko sen epäsuoremmassa ja abstraktimmassa muodossa, korkotuottona, eli pääomana, joka moninkertaistaa yleisimmän territoriaalisen haltuunoton, tai sen finanssimuodossa, eli koko työn yhteiskunnallisen valorisaation haltuunottajana sen rahallisessa muodossa.
Tästä näkökulmasta – tarkasteltuna siitä suhteellisesta itsenäisyydestä, jonka kognitiivinen ja yhteiskunnallisesti kooperoiva työ on saanut – se, mikä asettuu työläistä vastaan, ei ole enää pelkkä voitto, vaan korkotuloksi muutettu voitto. Työläinen ei kohtaa enää pelkästään yksittäistä kapitalistia riiston järjestäjänä – vaan kollektiivisen kapitalistin yhteiskunnallisen työn finanssimystifioijana. Kun Marx kirjoitti “pääoman sosialismista” viitaten osakeyhtiömuodon syntyyn, me voimme ehdottaa eräänlaisena metaforana “kapitalismin kommunismia”, jossa pääoma tuottaa valorisaation absoluuttista mystifikaatiota, koska valorisaatio on – kuten aiemmin sanottu – välittömästi yhteistä, ja pääoma riistää suoraan yhteiskunnallista osallistumista valorisaatioon (siis riistää työläisen sosiaalisuutta). Voimme tehdä vielä yhden lisäyksen: onko pääoma parasiitti? Ehkä. Se, mikä on varmaa, on kuitenkin se, että pääoma riistää ja mystifioi yhteistä rikkautta, eikä enää edes järjestä sen tuotannollista prosessia. Pääoma jatkaa näyttäytymistään valtana, ja koska tuotanto on upotettu elämään, tämä valta on biovaltaa. Riisto kulkee nykyisin siis biovaltojen yhteiskunnallisen järjestämisen kautta. Onko tämä sitten parasiittimaista vai ei, se on merkityksetöntä.
Näihin käsityksiin tuotannollisen subjektin autonomiasta on lisättävä – ja se on sitä, mitä teemme Commonwealthissa – muita mietintöjä vastarinnan subjektin autonomiasta. Haluamme lyhyesti tuoda esille tässä yhteydessä toisen aiheen, jota ei ole tarpeeksi käsitelty aiemmin. Aiheen, josta on meitä oikeutetusti kritisoitu, mutta joka ei ollut mielestämme työmme sisällöllinen raja kuten väitetään.
Haluaisin tuoda esille, että voidaksemme lisätä työhömme (Empire ja Multitude) “puuttuvan luvun” vallan “kolonialismista”, meidän piti ensin syventää ja tuoda esille totuus konsistenteista ja ei-identitaarisista kolonialismin vastaisista liikkeistä ja niissä aktiivisesti toimivista subjekteista. Oli siis tarpeellista kulkea läpi, ei pelkästään postkolonialististen teorioiden, vaan myös sellaisten itsenäisyyteen ja vapautumiseen tähtäävien käytäntöjen läpi, joita kolonialisoidut kansat ja vapautuksen poliittiset liikkeet ovat toteuttaneet kehityksessään. Frantz Fanonin opetuksen uudelleen käsittäminen oli meille keskeistä. Mutta ei pelkästään se. Zapatistiliikkeen tuoma kontribuutio tällä saralla on myös perustavanlaatuinen, koska se on pyrkinyt olemaan korostamatta identiteettiä, poistanut kaikki mahdollisuudet kansallismielisiltä vaihtoehdoilta, nostanut esille tiettyjen alkuperäiskansateorioiden pelkästään taantumukselliset piirteet sekä tuonut esille sen positiivisen konstituoituvan potentiaalin, joka syntyy vastarinnan kasautumisesta.
Itseämme toistaen: se uusi luenta, joka meidän oli tuotettava, oli varmasti mahdollinen, vaikkakaan se ei ollut helppoa, viittaamalla siihen historiankirjoittamisen näkökulmasta. Sitä olisi taas ollut mahdotonta kehittää teorian ja poliittisen ehdotuksen tasolle, siihen asti kun kolonialismin vastaisen vastarinnan liikkeet ja niistä kehittyneiden vapautuksen prosessien demokraattinen konsistenssi eivät olisi näyttäytyneet nykyisyyteen viittaavilla piirteillä. Teoria seuraa todellisuutta. Vapauden marssin menestymistä ei siis todista identiteetti vaan konstituoituva vastarinta. Voidakseen löytää legitimointia postkolonialististen teorioiden on ylitettävä menneiden taistelujen hermeneutiikka ja näytettävä, kaukana arkeologiasta, nykyisen vallankumouksen genealogia ja tie.
Se on juuri sitä, mitä on tapahtumassa, ja se on sitä, mitä jokaisen vallankumouksellisen muutoksen teorian on otettava metodiksi nykyisyydessä. Sen kanssa voimme dokumentoida, taas kerran, moninaisuuden ontologista autonomiaa, subjektiivisuuden tuottamisen jatkumoa ja kasautumista sekä biopolitiikan redusoimatonta antagonismia biovaltaa vastaan – tässä tapauksessa kolonialistista biovaltaa vastaan. Subjekti, joka on kyennyt harjoittamaan vastarintaa vallan kolonialismille oman erittäin ainutlaatuisen exoduksensa kokeilulla (jatkuva etäisyyden ottaminen kolonialistista, hybridisaation taktiikat ja tapahtumat, jatkuvat kansannousut jne.) – siis tämä subjekti näyttäytyy yhä enemmän konstituoituvana voimana. Näin saamme päätökseen sellaisen objektiivisen topografian, joka näyttää, Commonwealthissa, ne ohittamattomat esteet, jotka asettuvat kapitalistisen vallan stabilisoinnin tielle nykyisyydessä.
Huom! Filosofisesta näkökulmasta osioissa 2 ja 3 kokeilemme ja kehitämme pääoman kykenemättömyyttä saada päätökseen nykyisyydessä – elävän ja kognitiivisen työn ja postkolonialistisen vastarinnan edessä – riiston prosessia, eli sen kykenemättömyyttä toteuttaa kapitalistista hallintaa. Tässä dialektiikan loppu ei ole enää abstrakti asia, vaan fenomenologinen määräytyminen. Tästä johtuu, että tämän siirtymän lopullista voittoa myöten nykyisyyden uusi subjektiivisuuden horisontti kiinnittyy: singulariteetti on kontingenssia, eroa, autonomiaa, vastarintaa ja siten se on konstituoituva voima.
4. Siirrytään nyt nykyisyyden uuden poliittisen tilanteen subjektiivisiin mekanismeihin. Toiminta biopoliittisella kentällä paljastuu subjektiivisuuden tuotannoksi. Mutta mitä subjektiivisuuden tuotanto tarkoittaa? Huomioon ottaen määritetyt olosuhteet, subjektiivisuuden tuotanto on elämisen muotojen ilmaisua ja sellaisena se on yhteisen tuottamisen ja valorisoitumisen prosessia.
Olemme myös nähneet, että elämänmuotojen tuottaminen voi nykyisin näyttäytyä pelkästään yhteisen muodoissa. Ainoastaan yhteinen on konstituoituvan toiminnan sisältö ja muoto. Mitään ei voi konstituoitua ilman, että yhteinen antaa merkitystä singulariteetille ja singulariteetti merkitystä yhteiselle. Mutta jos subjektiivisuuden tuotanto on tätä, eli elämän yhteisen ja sen muotojen kokonaisuuden valorisaatiota (joka sisältää mm. koulutuksen, terveyden, yhteiskuntarauhan, toimeentulon ja uusintamisen turvan, urbaanisuuden ja kaiken muun), silloin subjektiivisuuden tuotanto avaa tilaa myös protestoinnille biovaltaa vastaan, eli vastaan pääoman yritystä alistaa ja riistää elämän yhteisiä tuotoksia. Biovallan ja biopoliittisten voimien antagonismi avautuu siis tässä, ja tendenssinä on, että subjektiivisuuden tuotanto näyttäytyy exoduksena pääomasta. Biopoliittinen toiminta, joka kulkee pois biovaltojen artikulaatiosta. Voimme siis määritellä EXODUKSEN YHTEISEN HALTUUNOTON PROSESSIKSI.
Laitetaan liikkeelle spinozalainen kone. On tunnettua, miten Spinozan teoriassa subjektiivisuuden tuotanto pyrkii näyttäytymään yhteiskunnallisen tuottamisena. Mutta Spinozalla on jotain muutakin: Spinozalta löytyy yhteiskunnallisen muuttuminen yhteiseksi. Subjektiivisuuden tuotanto, joka integroi ja rikastuttaa yhteiskunnallisen kooperatiivista tuotantoa, voi tulla yhteisen tuotannoksi, kun se sisäisesti pakottaa yhteiskunnan radikaalisti demokraattiseen hallintaan.
On muistettava, miten tätä spinozalaista yhteisen haltuunottoa vastaan (joka oli modernissa sisäinen ja voimakas vaihtoehto) tulivat asettumaan modernissa yksityisen ja julkisen hegemoniset kategoriat. Nämä kategoriat rakentuivat työn käsitteen ympärille. Locken teoriassa yksityinen on määritelty yksilön työn singulaarisena haltuunottona. Yksityinen on “oma”, joka vahvistuu juridiseksi muodoksi, yksityisomistukseksi. Julkisen määrittely modernissa kulttuurissa seuraa samoja parametrejä. Paradoksaalisesti mutta tehokkaasti: julkinen vieroittaa “oman” voidakseen taata sen voimallisuuden. Julkinen-käsitteen perustana on siis edelleen käsite “oma”.
Modernin valheellisuus nojaa siis jatkuvaan kahden käsitteen tarjoamiseen, jotka vastaavat kahta erilaista tapaa (yksityinen ja julkinen) haltuunottaa yhteinen. Rousseaun mukaan omistus on yksityisen yksilön yhteisen haltuunottoa, eli kaikkien muiden poissulkemista. Nykyisin yksityisomistus on kaikkien ihmisten yhteisen haltuunotto-oikeuden kieltämistä suhteessa siihen, mitä heidän kooperaationsa kykenee tuottamaan.
Julkisen suhteen Rousseau menee sekaisin. Yhteiskunnallisen sopimuksen ongelma on modernin demokratian ongelma: yksityisomistus synnyttää epätasa-arvoa, siis miten keksiä poliittinen järjestelmä, jossa kaikki, kuulumalla kaikille, ei kuulu kenellekään? ”Ei kuulu kenellekään”: tätä on julkinen. Se, mikä kuuluu kaikille ja samalla ei kuulu kenellekään, kuuluu siis valtiolle. Mutta valtio ei ole sitä, mitä me yhdessä tuotamme, keksimme ja järjestämme yhteiseksi. Valtio viittaa meidän identiteettiimme ja luonteeseemme, poimien näistä yhteisen käsitteen. Mutta sen vuoksi, että yhteinen ei kuulu enää meille – oleminen ei ole omistamista – valtion yhteisen haltuunotto, jota kutsumme julkiseksi hallinnaksi, delegoinniksi ja edustuksellisuudeksi, on todellisuudessa vain toisenlaisen poissulkemisen synnyttämistä ja perustelemista.
Julkinen siis perustuu edelleen ”omaan” yleistämällä sen. Se perustuu Yhteen, yksilöiden orgaanisena kokoonpanona. Julkinen on yksityisen identiteetti. Yksityistä vastaan ja sen julkista muotoa vastaan nostamme käsitteen ”yhteinen” radikaalidemokraattisena hallintamekanismina, joka hallinnoi kaikkea sitä, mikä rakentaa yhteiskunnallisen toiminnan kudosta eli yksilöiden vastavuoroisuutta, singulariteettien kooperaatiota ja tuottajien vapautta. Yhteinen on ”oman” negaatio, joka tunnistaa, että vain kooperaatio rakentaa yhteiskunnallisen ja että vain tämän yhteinen hallinta takaa sen jatkuvan uudistumisen.
On selvää, että tässä perinteinen poliittinen reformismi – joka sisältää ajatuksen rikkauden asteittaisesta haltuunotosta yksilöiden tai ryhmien toimesta ja siksi jatkuvan sovittelun pääomasuhteiden kanssa – ei tule enää kyseeseen. Olemme kokonaan uudessa tilanteessa. Uusi metodi syntyy tällä kentällä: se on “vapauden marssin” metodi, ja tämä marssi perustuu ja artikuloituu biopoliittisiin mekanismeihin, jotka rakentavat yhteistä. Riskejä täynnä oleva projekti, mutta ontologisesti määritelty. Mikään ei takaa, että tämä prosessi voisi kehittyä, paitsi jatkuva konstituoituva ja militantti toiminta, jota subjektiivisuus ja singulariteettien moninaisuus suorittavat. Määritelmät ”olla moninaisuutta” ja implisiittisesti ”rakentaa moninaisuutta” kohtaavat tässä yhteisen rakentamisen ja tuottamisen vaikeudet ja mahdollisuudet.
Tässä avautuu uusi ongelma: on ymmärrettävä, miten elävän työn itsenäisyys artikuloituu sen riippuvaisuuden kanssa, johon se joutuu alistumaan siirtymävaiheen aikana. Emmekö jo tulleet siirtymävaiheen yli? Tietysti. Mutta emme kuitenkaan sen vallankumouksellisen siirtymän yli, joka näkee jo elävän työn, ja sen exoduksen, konstituoivan valtaa ja toteuttavan ontologista metamorfoosia. Jatkuvuutta ja epäjatkuvuutta on aina määriteltävä.
Loppujen lopuksi kun puhuimme teknisen ja poliittisen rakenteen hybridisaatiosta nykyproletariaatissa ja mahdottomuudesta kuvata lineaarisia ketjuuntumisia tai isomorfisia vastaavuuksia, me viittasimme jo näihin metamorfoosin prosesseihin. Mutta meidän on oltava tarkempia ja korostettava, että poliittisen toiminnan kannalta tämä siirtymä on keskeinen. Exodus ei ole pelkästään poistumista, etäisyyden ottamista, vaan myös läpikulkemista: usein poistuminen rakentuu läpikulkemisessa. Exodus on aina transitiivinen, erityisesti kun se on konstitutiivinen.
Kaikki tämä on nähtävä niiden asioiden perusteella, joita olemme väittäneet, eli että nykyisyydessä elävän työn moninaisuuksien polut ovat ontologisesti peruuttamattomia ja rakentavat yhteistä. Lisättäköön vielä, ennen kun laajennamme tätä konseptia, että kertomuksen, suuren kertomuksen, konsepti on tässä eettinen tarve, diskursiivinen suunnitelma ja uuden projektin toive. Suuri kertomus, joka ei ole transsendentaalinen, vaan todellinen, eli kykenevä saattamaan nykyisyyden määritelmän vastaamaan konstituoituvan toiminnan tarpeita.
Kuinka painava ja hirvittävä oli postmoderni haave poistaa näyttämöltä historialliset ja ideaaliset kertomukset! Se oli ehkä hyödyllinen – metodisen skeptisismin teko tai paremminkin libertiiniä abstentionismia – muutoksen toivoa haaksirikon hetkellä, ”lyhyen vuosisadan” lopulla… Se oli hyödyllinen miettimisen hetki, mutta myös operaatio, jonka tarkoitus oli levittää myrkkyä ja tuottaa impotenssia. Tänään meillä on taas kerran mahdollisuus rakentaa laajoja vapauden horisontteja (on kiinnostavaa huomata miten saksalaisessa historismissa Dilthey asetti relativismia vastaan subjektiivisuuden tuotannon ja kehitti relativistista polemiikkia eideettista Husserlia vastaan). Näin me kiinnitämme nykyisyyden kolmannen paradigman: exodus.
5. Ja näin päädymme kysymykseen voimankäytöstä ja sen legitimaatiosta. Uusi metodi perustuu biopoliittisiin subjektiivisuuden tuottamisen koneistoihin, ja siten yhteisen rakentamiseen. Spinozalainen metodi, joka lähtee liikkeelle kurjuudesta ja köyhyydestä, rakentaa yhteiskunnallista, kulkee solidaarisuuden, yhteisen työn sekä rakkauden ontologisen voiman kautta ja vaatii voimankäyttöä. Se tarvitsee voimaa, koska kansalaiskonstituutiota ja uusia konstituoivia instituutioita vastaan asettuvat voimat ovat voimakkaita. On aina tarpeellista rakentaa poikittaista poliittista linjaa (ja saattaa sitä voimalla), kun kulkee biopoliittista diagrammia, siis kun vapauden marssi kohtaa sisältä biovaltojen röyhkeyttä.
Tässä on palattava teodikean oppeihin ja mietittävä hetken verran kysymystä pahasta. Commonwealthissa omistamme pitkän osan tälle asialle, väittelemällä kaikkien substantiaalisten, negatiivisten tai ontologisten pahan käsitteiden kanssa. Me korostamme pahan ”privatiivista” käsitettä: paha on se, mikä asettuu hyvän toteuttamisen tielle. Voimaa siis tarvitaan pahan ylittämiseksi, ja se on teodikeaan liittyvien ongelmien ratkaisun tärkein elementti.
Tässä on vielä syvennettävä erästä paradoksia: ”coperitus” sisältää voiman. Linja, joka vie konstitutiivisesta voimasta konstituoituun valtaan, köyhyydestä yhteiskunnalliseen rikkauteen elävän työn kautta – tämä linja, joka rakentuu toiseuden tunnustamiseen ja yhteisiin elämän muotoihin solidaarisuuden ja rakkaiden kautta – eli, taistelutilanteessa, vastustajan tunnistamiseen inhon ja voimankäytön avulla niitä kaikkia esteitä vastaan, jotka asettuvat hyvän tielle – tämä linja suuntaa konstituoituvat voimat, jotka ovat aina muutoksessa, yhteiseen suuntaan. Näin VOIMA RAKENTAA INSTITUUTIOITA.
Onko kenties mahdollista kuvata instituutioiden genealogista dynamiikkaa alhaalta päin, eli yksilön toiminnasta ja singulariteetin yhteisestä kompetenssista? Ehkä tämä on mahdollista, jos määrittelemme tämän prosessin yhteisen rakentamisen edistyvänä työnä, joka lähtien liikkeelle nykyisin erittäin tärkeistä itsekoulutuksen ja kollektiivisen oppimisen prosesseista, kykenee rakentamaan – jatkuvuudessa – pelkäämättä mahdollisia tuhoavia epäjatkuvuuksia – eli toteutuu siis normatiivisessa voimassa, joka on kokonaan koherentti yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa. Kyseessä ei ole siis mikä tahansa instituutio, vaan kyseessä on autonominen instituutio, joka kykenee synnyttämään liikkeiden organisointia, kuten se myös kykenee harjoittamaan jatkuvaa normatiivista ehdotusta ja suuntaa.
Kuten olemme nähneet siirtymässä julkisesta yhteiseen, instituution, joka tuottaa normeja ja komentaa, pitää jatkuvasti uudistua todellisesta ja toimivasta subjektien osallistumisesta eikä pelkästään legitimoida avautumista jatkuvaan konstituoituvaan valtaan. ”Raha ja aseet”, sanoi Machiavelli, ”ovat voimat, jotka puolustavat Tasavaltaa”. Olemme samoilla linjoilla. Raha on yhteisen tuottavuutta, ja kun res publican tilalle asettuu res communis, moninaisuuden toiminta muuttuu yhteiseksi toiminnaksi. Ei ole enää olemassa rahaa, joka ei olisi yhteistä, ja tästä näkökulmasta res publicaa on kritisoitava kapitalistisen komennon mystifikaationa. (Olemme Commonwealthissa kehittäneet syvällisen argumentaation Tasavaltaa vastaan määrittelemällä uudelleen, miten se Englannissa 1600-luvulla syntyi rikkauden Tasavaltana kansan köyhyyttä, moninaisuutta vastaan.)
Mitä sitten siis aseet ovat? Ne ovat Machiavellille KANSAN ASEITA. Puolustaakseen yhteiskuntaa sisältäpäin, taatakseen konstituoituvan vallan (tai konstituoituvien valtojen) jatkuvan kehittymisen konstituoituneen vallan sisällä ja sen yli, järjestääkseen puolustuksen kaikkia vihollisia vastaan. Tässä siis neljäs paradigmamme: aseet moninaisuudelle (muut paradigmat ovat: 1) kahtia jaettu yksi, eli suvereniteetin kritiikki; 2) elävän työn autonomia, eli biopoliittisen kentän määrittely; ja 3) exodus yhteisen haltuunottona eli yritys rakentaa yhteisen teleologiaa).
Kansan aseet ovat tarpeellisia sodan eliminoimiseksi. Tämä on yksi nykyisyyden viimeisistä paradokseista. Sotaa vastaan: jos tutkitaan asymmetrisen sodan muotoja samalla tavalla kuin tutkitaan, julkista vastaan, yhteisen rakentumista, ymmärretään kumouksellinen potentiaali, joka sisältyy vaatimukseen ”aseet moninaisuudelle”, voiman ja rakkauden radikaalin sitoutumisen paljastuksena. Ei enää sotaa. Tunnustaminen, että päinvastoin asymmetrinen sota on voittoisa ase. Asymmetrinen sota on aseistettua demokratiaa. Sota saa riittää, kuten suvereenisuus saa riittää: tämä hirviömäinen kaksosten pari.
HUOM: filosofisesta näkökulmasta kohdissa 4 ja 5 olemme yrittäneet seurata moninaisuuden konstituoinnin mekanismeja, niiden rakentumisessa – olemme siis seuranneet sen yhteisen rakentumisen potentiaalia, voiman organisointia ja normatiivisuuden tuottamista, jonka moninaisuus muodostaa asteittain, kylläkin epäjatkuvuudessa, mutta kuitenkin seuraten materialistisen teleologian tendenssien voimaa – alhaalta ja sisältä päin. Nyt moninaisuuden konstituoituva voima näyttäytyy aina yhä enemmän sisäisenä subjektivisaation mekanismina, kykenevänä mutaatioon, elämän muotoihin.
6. Onko mahdollista puhua moninaisuuden luokkataistelusta? Se on mahdollista ainoastaan, jos sen tekee niissä muodoissa, joita uusi siirtymä on määritellyt. Eli ainoastaan positiivisissa termeissä, jotka rakentavat jotakin, uuden ontologisen voiman tunnustamisena, joka rakentaa uusia ”elämänmuotoja”, eli uusia organisaatiota, uusia instituutioita – ja tällä tavalla yhdistää poliittista ulottuvuutta.
Tässä yhteydessä on hyödyllistä muistaa, kuinka tarpeellinen metropolitaaninen alue on subjektiivisuuden tuottamisen kannalta. Miksi metropoli? Koska metropoli on kohtaamisia ja antagonismeja, tuottamista ja tuotetuksi tulemista, tai paremminkin tuottamisen kääntämistä tuotetuksi tulemista vastaan – määritellyssä tilassa, joka on moninaisuudelle sitä, mitä tehdas oli työväenluokalle. On selvä, että tällä kentällä on pitkäjänteisesti syvennettävä tutkimusta. Metropolitaaninen organisaatio on kaukana toteutuksesta, silti metropolista löytyy moninaisuudelle tilaa ja konkreettisella tavalla sen aika.
Tämän ajallisuuden sisällä, joka on täysin sidottu kapitalistisen riiston tarpeisiin, työvoima (elävä työ) tai ainakin eräät perustason autonomiset instanssit, jotka työskentelevät näiden teemojen ympärillä, voivat kehittää vastarintaa ja konstitutiivista voimaa. Köyhyys ja rakkaus rakentuvat metropolissa: köyhyyden jännityksessä rakentuu moninaisuuden luokkataistelun subjektiivisuus. Köyhyys ei ole pelkästään kurjuutta. Se on elävän työn potenssia, joka ei ole vielä löytänyt toteutumistansa.
Prekariaatti on tästä näkökulmasta korkein representaatio siitä metsän lintujen lailla elävästä kansasta, jonka Marx tunnisti tutkiessaan enclosureista (anastetuista yhteismaista) poisajettua proletariaattia. Rakkaus on ontologinen moottori, joka johtaa yksinäisyydestä yhteisöön, köyhyydestä rikkauteen, alistumisesta vapauteen. Kulkemalla näiden jännitteiden läpi moninaisuuden luokkataistelu voi rakentua uudelleen. Metropoleissa, joissa proletariaatin sisäinen suhde löytää oman vallankumouksellisen projektinsa avaimen tarpeesta olla solidaarinen.
7. ON PALATTAVA PRINSIIPPEIHIN! Olemme jo viitanneet tarpeeseen palata tulevaisuuden “suuriin kertomuksiin”. Kun postmoderni ylitetään, vastarinnan tekijät on yhdistettävä suunnitelmaan, jossa toivo suuntautuu tulevaisuuteen. Mitä tarkoittaa prinsiippeihin palaaminen? Se merkitsee sen ajattelusuuntauksen erottamista moderniteetin pitkästä historiasta, joka on tullut muutoksen toiminnaksi. Me tunnemme kaksi renessanssin jälkeistä moderniteettia: immanenssin linjan ja sille vastakkaisen transsendenssin autoritaarisen uudelleenehdottamisen.
Mielestämme erottaminen kulkee radikaalilla tavalla näiden kahden linjan välillä, ja me valitsemme linjan Machiavelli-Spinoza-Marx: tämä on moininaisuuden Aufklärungin synty ja kehitys. Silti yrityksessämme yhdistää laajemmalla tavalla ja ehdottaa siltoja moderniteetin suuntaan Commonwealthissa, olemme lukeneet uudestaan Kantia. Kyseessä ei ole uusi “paluu” Kantiin, vaan luenta. Ehdotamme siis myös erottelua, joka jakaa Kantin ajattelua.
Kantilta on löydettävissä kaksi tutkimuksen tietä. Yhtäältä transsendentaalinen kriittinen linja. Tällä kentällä törmäävät kaksi sisäistä jännitettä: tulkinta Aufklärungin luonteesta on asia, jossa ne kohtaavat toisensa. Ensinnäkin Habermas, joka redusoi transsendenssin vain kommunikaation kudokseksi, ja toiseksi Foucault, joka ottaa Aufklärungin kehotuksena riskinottoon, joka pakottaa ottamaan käyttöön koneistoja, jotka painostavat toimintaa sen tulevaisuuden konstitutiivisessa projektissa.
Toisaalta Kantilla kritiikki avautuu järjen skematismiksi eli tiedon ja halun ontologiseksi projektioksi. Tälläkin kentällä on kaksi jännitettä, jotka elävät ja kulkevat tämän kriittisen ulottuvuuden läpi: toisella puolella on Heidegger, joka vie kantilaisen skematismin olemisen tuhoamiseen ei-toiminnaksi, Gelassenheitin suuntaan kaiken muutoksen halun atooppisena ja neutralisoivana päätelmänä. Toisella puolella kantilainen skematismi synnyttää ”päämäärien yhteisön”, eettisen toiminnan, jossa mielestämme Foucault risteytyy Lucien Goldmannin ja André Gorzin kanssa… ja myös monien muiden kanssa, eli kaikkien niiden kanssa, jotka uudistavat “vahvan” spinozalaisuuden ajattelua ja eettistä projektia.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Antonio Negri: Commonwealthia etsien […]
Leave a Comment