Random header image... Refresh for more!

Kommonismin köyhyys ja rakkaus

Pontus Purokuru

Michael Hardtin ja Antonio Negrin manifestit Imperiumi (2000) ja Multitude (2004) kertoivat autonomian suuren tarinan ja määrittelivät globalisaatiokriittisen liikkeen yhden sukupolven. Kymmenen vuotta myöhemmin trilogia päättyy Commonwealthiin. Imperiumin ja moneuden välistä kamppailua artikuloidaan nyt yhteisvaurauden ja vertaistuotannon käsitteillä.

Imperiumia määritteli sekä nykypolitiikan analyysissä että kirjan historiallisissa osuuksissa selkeä transsendentin suvereenin ja immanentin väen dualismi, olihan kirjassa lukukin nimeltä ”Väki vastaan Imperiumi”. Multitude oli sunzilainen yritys kääntää toivottomalta tuntuva globaalin sisällissodan tilanne vasemmistolle voittoisaksi. Teksti lasketteli poikkeustilan analyysista väen tai moneuden käsitteeseen ja visioihin moneuden demokratiasta.

Edeltäjiinsä verrattuna Commonwealth on hajanaisempi. Kirjan nimi viittaa yhteisvaurauteen eli commonseihin, mutta kirjan kuudesta osasta vain tietyt palaset käsittelevät commonseja suoraan. Loput luvut keskittyvät modernin historiaan, Imperiumin paluuseen ja globaaliin taloushierarkiaan commonsien epämääräisinä viitekehyksinä. Viimeisessä luvussa puhutaan vallankumouksesta, jossa moneus lunastaa commonsit ja perustaa Commonwealthin. Lisäksi jokaisen osan lopussa on manifestimainen teksti ruumiista, ihmisestä tai singulaarisuudesta. Kirjan puolivälissä on tuttuun tapaan välisoitto, joka tällä kertaa käsittelee rakkautta ”pahuuden vastaisena” voimana. Tekstin rakenne noudattaa näin trilogian aikaisempia osia.

Lähtökohdat

Rakkaus kiskoo alussa vallankumouksen liikkeelle ja lopussa kokoaa kirjan elementit yhteen. Rakkaus on Hardtille ja Negrille poliittinen ja taloustieteellinen käsite. Se on köyhien solidaarisuutta, affektien tuotantoa ja yhteistyön muodostamista. Rakkaus konstituoi ontologian ja tuottaa yhteisen, mutta ei korruptoitunut, identiteetteihin, samuuteen tai romantiikkaan takertuva rakkaus, vaan rakkaus singulariteettien ja tulemisten biopoliittisena tapahtumana. Sellainen rakkaus on elämänhalua lisäävä voima, ontologinen moottori ja aseistettujen enkelien taistelukenttä, jolla köyhät voivat liittyä yhteen, kieltäytyä tottelemasta ja tuottaa itsensä demokraattisena moneutena.

Toinen avainkäsite on köyhyys. Se määritellään mahdollisuuksien ja subjektiivisuuden näkökulmasta: yksityisomaisuus tuottaa subjektiivisuutta, joka asettaa yksilöt kilpailemaan toisia yksilöitä (ja köyhiä) vastaan, kun taas köyhyys viittaa omaisuudesta tai sosiaalisesta asemasta riippumattomaan commonsien tuotantoon. Politiikassahan on lopulta kyse köyhien ja rikkaiden välisestä taistelusta. Historiallisesti ja ideologisesti köyhien voima on yritetty tukahduttaa, kesyttää ja mystifioida, niin kuin paavi, Heidegger, Schmitt ja muut natsimieliset ovat tehneet, mutta köyhien ontologinen voima on edelleen näiden nimien pelkäämän kommunismin ydin. Köyhät ovat maailman mellakoiva, iloitseva, rakastava ja kommunismia rakentava voima.


Kolmanneksi kirja ottaa vähän yllättäen vauhtia valistuksesta, Kantin järjestä ja Spinozan tietoteoriasta. Hardt ja Negri flirttailevat ”minoorisen” Kantin kanssa. Missä enemmistö-Kant on porvarillinen demari, siinä vähemmistö-Kant osoittaa järjen valtaa murentavan mahdin ja antaa välineitä yhteiskunnan transsendentaaliseen analyysiin, joka kysyy vallan ehtojen perään. Spinoza taas viitoittaa tietä yhteiseen tietoon; spinozistisen militantin työläistutkimuksen on selvitettävä, mitä ja miten toisiinsa liittyvät ruumiit tuottavat yhdessä. Kommunismin tieto-oppi synnytetään kamppailemalla.

Neljäs tärkeä värinätaajuus on – jälleen kerran – Foucault’n valta-analytiikka. Foucault, Hardt ja Negri jakavat näkemyksen vallan reaktiivisuudesta: valtaa vastustava ja autonomiaa etsivä subjekti on vallan edellytys. Vastarinta tulee siis aina ensin, ja juuri ruumiillinen vastarinnan tekeminen ja kamppailu tuottavat subjektiivisuutta. Käytännössä Commonwealth suodattaa Negrin ”vallan dualismin” Foucault’n kautta jopa typerän yksinkertaiseksi. On huonoa valtaa, eli kapitalistien ja porvarien biovaltaa, joka loisii ja manipuloi väen tuotantoa, ja sitten on hyvää tai ”toisenlaista” valtaa eli biopolitiikkaa, jolla väki tuottaa itse itsensä. Erottelu jättää epäselväksi kysymykset vallan haltuun ottamisesta, väen sisäisestä säätelystä sekä väen sisäisen ”biopoliittisen terrorin” uhasta.


Historia

Commonwealthin parhaaseen antiin kuuluu kirjan alkupuolen yksityisomaisuuden historia, jossa yksityisomaisuus osoitetaan porvarillista valtiota säänteleväksi ideaksi. Suuret porvarilliset vallankumoukset – USA, Ranska, Englanti – perustavat kaikki omaisuuden tasavallan. Oikeudesta käyttää ja tuhota yksityisomaisuutta, niin kuin orjia, tulee paradigma, joka vähitellen rappeuttaa muut oikeudet. Esimerkiksi oikeus kantaa aseita viittasi alun perin kansanmiliisiin, ja sen tarkoitus oli suojella väkeä tyranniksi muuttuvalta hallitsijalta. Se muuttui kuitenkin nopeasti yksilön oikeudeksi puolustaa omaisuuttaan aseellisesti toisilta yksilöiltä. Omaisuuden tasavallan kontekstissa vaikkapa Haitin vallankumous jää käsittämättömäksi tapahtumaksi, koska vapauttamalla orjat se rikkoo yksityisomaisuuden, rasismin ja pakkotyön pyhän kolmion.

Omaisuuden ja tasavallan historiaa ei kirjan mukaan voi erottaa modernin historiasta, johon on sisään rakennettu rasismi ja kolonialismi. Moderni on ennen kaikkea alistajien ja vastarinnan muodostama valtasuhde, jonka puhtain muoto on orjatalous (ja sitä pakenevat orjakapinat). Esimodernien yhteisöjen taistelut, jotka vastustavat modernisaatiota, voidaan tulkita yhdeksi commonsien yhteiskunnalliseksi ilmaukseksi ja eräänlaisiksi kommunismin muodoiksi. Sosialismi ei tässä suhteessa ole ollut kapitalismia parempi, koska myös siihen on kuulunut väkivaltainen modernisaatioprojekti, joka on tukahduttanut commonsien autonomisen hallinnan.


Moderni ei kuitenkaan ole Hardtin ja Negrin mukaan pelkkää modernisaation ja antimodernien voimien välistä negatiivista dialektiikkaa. Kamppailu on synnyttänyt myös myönteisiä ja tuottavia hirviöitä, jotka ohittavat dialektiikan ja puskevat alistavien voimien läpi. Kyseessä on Leslie Maron Silkon kirjoissa, zapatistien hyvän hallinnon keskuksissa ja Etelä-Amerikan yhteiskunnallisissa liikkeissä rakentuva ”altermodernismi”. Vaihtoehtoisen modernin pohja lepää commonseissa kahdessa mielessä: se pyrkii estämään ekologisten commonsien yksityistämisen ja se organisoituu sosiaalisten commonsien kautta. Sitä voidaan tutkia kolmea viivaa pitkin: minoorinen valistus (Machiavelli, Spinoza, Marx, Nietzsche), työläisten liikkeet ja siirtolaisuus sekä antikolonialismi. Altermoderni intellektuelli ei voi olla pelkkä kriitikko eikä varsinkaan etujoukon kaaderi, vaan uusia teoreettisia ja sosiaalisia muodostelmia tuottava militantti.

Yksityisomaisuuden ja modernin historian jälkeen Hardt ja Negri juurivat talouden muodonmuutoksia. Mitä työvoiman kompositioon tulee, analyysi on tuttu. Arvon luomisen näkökulmasta immateriaalinen eli kuvia, tietoa, affekteja, koodeja ja ihmissuhteita tuottava talous on noussut hegemoniseksi. Teesiä on toisteltu viimeiset 20-30 vuotta, ja sille alkaisi vähitellen kaivata tarkempia perusteluja. Entä mitä immateriaalisen tuotannon  ”hegemonia” tässä tarkoittaa?

Vähemmän kiistanalainen on väite työn naisistumisesta, mikä tarkoittaa paitsi naistyöntekijöiden määrän, työn joustavuuden ja hajanaisuuden lisääntymistä, myös tunteita ja persoonallisuutta vaativan työn yleistymistä. Lisäksi kapitalistiset yritykset kaikilla yhteiskunnan tasoilla tarvitsevat jatkuvia laillisten ja laittomien siirtolaisten virtoja: edellisiä huippuosaajiksi, jälkimmäisiä palvelusektorille. Muuttoliikkeet muuttavat työmarkkinoita ja aiheuttavat ideologisia ristiriitoja niin etelässä kuin pohjoisessa.
Mitä maailmanpolitiikan nykyisyyteen tulee, Hardt ja Negri uudistavat Imperiumi-teesinsä globaalien valtaketjujen muodostamasta uudesta hallinnon logiikasta. Yhdysvaltojen vallankaappauksen epäonnistuminen Irakissa ja Afganistanissa ja viimeistään maailmanlaajuinen talouskriisi on lopettanut unilateralismin ajan.

Tämä ei tarkoita paluuta multilateralismiin, uutta Westfalenin rauhaa ei tule. Imperiaalisen hallinnollisuuden muotoutuminen jatkuu, kansallinen ja globaali eivät ole vastakkain vaan sekoittuvat, metropoli nousee tärkeimmäksi maailmantalouden komentokeskukseksi ja biopoliittiseksi tehtaaksi, hegemonisen ja kansainvälisen vallan mallit ovat korvautuneet joustavalla ja pluralistisella sääntelyllä, ja niin edelleen.

Commonsit

Hardt ja Negri määrittelevät kahdenlaisia commonseja: ekologisia (ilma, vesi, kasvit jne.) ja sosioekonomisia (tieto, kielet, koodit, affektit jne.). Jäsennys on epätarkka verrattuna Zizek-vaikutteiseen suomalaiseen keskusteluun, jossa commonsit jaetaan yleensä ekologisiin (mukaan lukien ”virkistysalueet”), sosiaalisiin (hyvinvointipalvelut) ja verkostollisiin (kommunikaatiovälineet ja -verkostot) resursseihin. Hardtin ja Negrin jako niputtaa sosiaaliset ja verkostolliset commonsit samaan luokkaan eikä mainitse julkisia palveluita.

Sosioekonomiset commonsit ovat kirjoittajien mukaan merkittävämpiä, ja kirja keskittyykin niihin. Imperiumiss

a sosioekonomisista commonseista puhuttiin välittömästi poliittista elämää tuottavan tuotantotavan eli ”biopolitiikan” käsitteillä, ja kyseessä onkin nyt yritys muotoilla tämä ”välittömästi poliittisen elämän” eli moneuden käsite uusiksi. Biopoliittisen tuotannon ydin on subjektiivisuuden tuotanto, ja imperiaalisen ajan keskeisin kamppailu on taistelu sen autonomiasta eli siitä, miten moneus ”tuottaa itsensä sommittelemalla yhteisesti singulaarisia subjektiivisuuksia”.

Commonsit sekä ohittavat filosofian tuhatvuotisen universaalikiistan että leikkaavat politiikan kahden väärän vastakkainasettelun poikki. Julkisen ja yksityisen kamppailussa Hardt ja Negri korostavat yksityistämisen vastustamista, mutta huomauttavat samalla, että päämääränä ei pitäisi olla julkinen vaan yhteinen, common, joka aina toimii julkisen perustana. Myös kapitalismin ja – julkiseksi sääntelyksi ymmärretyn – sosialismin välinen vastakkainasettelu on väärä, koska molemmat poliittiset järjestykset sulkevat commonsit ulos. Uusi biopoliittinen kapitalismi on kuitenkin tuottanut ennen näkemättömät edellytykset commons-pohjaiselle organisoitumiselle.

Tältä pohjalta nousee trilogian muodoltaan kovin tuttu pääväite: kapitalismi edistää moneuden autonomian mahdollisuutta. ”The transition is already in progress: contemporary capitalist production by addressing its own needs is opening up the possibility of and creating the bases for a social and economic order grounded in the common.” (x)

Kapitalistit ovat rakennuttaneet globaalin biopoliittisen talouskoneiston, joka nykyisyydessä toimii sortavasti. Väen on otettava tämä koneisto haltuun ja organisoitava se demokraattisesti (”väen ruhtinaaksi-tuleminen”). Yksinkertaistettuna: meillä on jo tarvittavat välineet, ja kapitalismi on enää pelkkä hidaste. Tarvitsee ikään kuin vain leikata kapitalismin komentava pää poikki, niin demokratia on lähellä, vaikka sitten paiskoisi paskatyötä orjapalkalla: ”In biopolitical production, however, capital does not determine the cooperative arrangement, or at least not to the same extent [as in large-scale industry]. Cognitive and affective labor generally produce cooperation autonomously from capitalist command, even in some of the most constrained and exploited circumstances, such as call centers or food services.” (140)

Hardt ja Negri väittävät, että uuden postfordistisen työn vaatimat älylliset, kommunikatiiviset ja affektiiviset yhteistyön muodot ovat itsessään niin autonomisia ja ”tuottavia kohtaamisia”, ettei niitä voi ohjailla ulkoapäin. Väite on outo Commonwealthin

oman foucault’laisen viitekehyksen sisällä: jos työntekijöitä ei enää kuritetakaan ulkoapäin, niin valta kontrolloi ja moduloi ihmisiä tunkeutumalla heidän sisäänsä, oli työ autonomista ja ”kommonistista” tai ei. Ja vaikkei ihmisiä ohjattaisikaan tuottavissa kohtaamisissa, niin varmasti kohtaamisen genealogialla on väliä: mikä yhteiskunnallinen prosessi tuottaa kohtaamisen ja miten? Tavallaan on hauskaa, että Negri osallistuu tällaiseen keskusteluun yhä 30 vuotta Foucault’n ja Deleuzen maailmanvalloituksen jälkeen.


Biopolitiikka

Riippumatta siitä, pitääkö kirjan analyysi paikkaansa, voi ihmetellä, että sanooko se kapitalismin nykyisestä vaiheesta mitään erityistä. Kyseessä tuntuu olevan versio vulgaarista ekonomismista, joka olettaa, että kapitalismin kehitys on objektiivisesti tehnyt työläisistä entistä autonomisempia. Sama kritiikki voidaan laajentaa myös commonseihin. Miksi commonsit ovat erityisen tärkeitä juuri kapitalismin ”biopoliittiselle” vaiheelle? Tai kysytään toisin: eikö kapitalismi ole aina ollut biopoliittista? Ja milloin kapitalismi ei ole edellyttänyt ja loisinut commonseja sekä ollut ristiriidassa itsensä kanssa tuhoamalla sen edellyttämiä yhteisiä resursseja?

Hardtin ja Negrin pahin taktiikka on lisätä sana ”biopoliittinen” jokaisen käsitteen eteen ja väittää, että siinä-ja-siinä on postfordismin myötä tapahtunut laadullinen muutos. Kirjassa esimerkiksi yritetään kaapata Alain Badioun muodikkaaksi tullut ”tapahtuman” käsite muuttamalla se biopoliittiseksi tapahtumaksi. Samalla butlerilaisia kosiskellaan puhumalla queerista tapahtumasta, strukturalisteille sanotaan että kumouksellinen biopoliittinen tapahtuma on kuin parole, joka muuttaa languen järjestystä, jne.


Kirjan argumentoinnin pohjalla on äärimmilleen kärjistetty immaterialisaatioteesi. Kaikkea yritetään selittää ja lunastaa väittämällä, että tietotyöstä on tullut työn hegemoninen muoto ja että tuotanto levittäytynyt koko yhteiskunnan tilaan ja aikaan. Immaterialisaatio pelastaa meidät paitsi antamalla meillä autonomista työtä myös talouskriisin kohdalla: Hardtin ja Negrin jaottelun mukaan ”objektiiviset” talouskriisit ovat hyödyllisiä kapitalismille, mutta nykyinen ”subjektiivinen” (biopoliittinen) kriisi uhkaa pääomaa toden teolla.

Pisimmälle Hardt ja Negri menevät väittäessään, että immateriaalisen – siis biopoliittisen – talouden aikana vuokran kaltaiset pääsyä ja käyttöä säätelevät mekanismit ovat korvannee voiton lisäarvon kasaamisen ja riiston välineenä. ”[…] the exploitation of labor-power and the accumulation of surplus value should be understood in terms of not profit but capitalist rent.” (141) Ikään kuin palkkatyöllä ei olisi enää mitään merkitystä arvon välittäjänä!


Kirjoittajat toistelevat, että toisin kuin akateemiset marxilaiset joskus luulivat, marxilainen teoria kehittyy käytännön kamppailuissa. Jälleen kerran viitataan 1960-luvun suuriin kamppailuihin, militanttiin työläistutkimukseen ja autonomeihin. Kirjan omat Marx-kehittelyt jäävät kuitenkin tässä mielessä abstraktiksi eivätkä itse analysoi kovin tarkasti viime vuosien merkittäviä yhteiskunnallisia liikkeitä. Tekstissä viitataan kyllä Pariisin esikaupunkien mellakoihin ja Bolivian maattomien liikkeeseen. Käsittelemättä jäävät esimerkiksi commonsien kannalta tärkeät talonvaltaus- ja sosiaalikeskusliikkeet, ympäristöliikkeen nousu, piraattiliikkeen organisoituminen, open source ja creative commons.

Hautajaiset

Commonwealthin teoreettisissa päälinjoissa ei ole juuri mitään sellaista, mitä Hardt ja Negri eivät olisi sanoneet Imperiumissa. Ero tuntuu olevan yhdeltä osin keskustelun tasossa: jos Imperiumi oli avantgardistinen tajuntamylly ja Multitude oli tarkoitettu laajemmin aktivisteille, niin Commonwealth tuntuu välillä autonomian ”opi perusasiat” -kurssilta. Kirjaa voikin lukea oppikirjana tai johdatuksena trilogiaan, niin sumeasilmäisesti ja toistaen sen loputtomat genealogiat ja vastahistoriat on kirjoitettu.

Kirjan arvosteleminen tältä suunnalta on kuitenkin mielekästä vain, jos kirja käsitetään analyyttiseksi. Jos kirjaa lukee kaunokirjallisesti suurena kertomuksena, niin asetelma on toinen. Imperiumiakin luultiin Pääomaksi, mutta se jäi kommunistiseksi manifestiksi. Sama pitäisi ymmärtää Commonwealthista. Se on filosofeilla ja teorioilla ”kuvitettu” julistus eikä mikään maailman tilan analyysi. Eikä mikään estä julistusta toimimasta jonkinlaisena uuden vasemmiston viitekehyksenä.

Manifestina teos taistelee onnistuneesti poliittisen ajattelun teologisuutta vastaan. Pois tuonpuoleiset suvereenit ja poikkeustilat! Ne vain mystifioivat lain ja käytäntöjen tukeman materiaalisen vallan. Vallassa ei ole mitään kummallista: se toimii kaiken aikaa ja kaikkialla. Vallan tai suvereenin totalisoiminen ja transsendentalisoiminen johtavat manikealaisuuteen (”voit olla joko vallan puolella tai sitten totaalisesti sitä vastaan”) ja sitä kautta kyynisyyteen ja terrorismiin.

Enää ei lasketa pelkän paon tai eksoduksen voimaan, vaan Hardt ja Negri innostavat organisoitumaan kollektiivisesti.  Kuten tavallista, ehdotusta ei viedä sen pitemmälle. Kirjoittajat ehdottavat ”vallankumouksellista parallelismia”. Moninaiset kamppailut ovat itsenäisiä suhteessa toisiinsa, eikä niitä tarvitse välttämättä kierrättää luokkataistelun kautta, toisin kuin esimerkiksi Zizek väittää. Vallankumous etenee kuitenkin vain tuhatjalkaisen tavoin: jokaisen itsenäisen jalan täytyy ottaa askel eteenpäin, jotta ruumis liikkuu.

Kirja loppuu kolmeen vaatimukseen, jotka toistavat Imperiumin lopun biopoliittista manifestia. Ensimmäinen on perustulon takaaminen. Toinen on tasavertaisuuden puolustaminen hierarkioita vastaan esimerkiksi globaalien kansalaisoikeuksien kautta – kaikille on taattava oikeus terveydenhuoltoon, koulutukseen ja poliittiseen osallistumiseen. Kolmas vaatimus on esteettömän ja maksuttoman commonsien käytön turvaaminen.

Hardt ja Negri tietävät, ettei vallanpitäjillä ole aikomustakaan taipua vaatimuksiin, ellei heitä pakoteta. Siksi meidän on ryhdyttävä aseistetuiksi enkeleiksi ja haudattava heidät. Samaan aikaan toiset hautaavat jo Hardtia ja Negriä:


Ihmiset ovat tulossa tietoisiksi, että ei ainoastaan sääntelemättömän kapitalismin aikakausi vaan myös kaikkien Antonio Negrin paskojen metaforien aikakausi on ohi. En pidä näistä metaforista, jotka väittävät isojen organisaatioiden ajan olevan ohi, että ainoastaan ”nomadinen”, ”itseorganisoituva” ja ”molekulaarinen” toimivat. Kaikki tällainen haihattelu on mennyttä. Suuret, kollektiiviset teot ovat taas täällä, ja se on olennaista. Tämä on selvää ja tärkeää kaikelle, mitä teemme. […]

Kyllä, vallan ottaminen on taas in. Tämän vuoksi en ole aivan samaa mieltä myöskään Badioun kanssa, joka puhuu liikaa perustan valmistelemisesta ja asioiden pohjustamisesta: ainoa asia, mitä voimme tehdä nykyään, on vetäytyä ja asettaa painetta valtapolitiikalle ulkopuolelta, jostain marginaalista käsin. Ei! Uskon, että uuden aggressiivisuuden aika on tullut.


Zizekiin voi yhtyä joiltain osin. Imperiumista on kuljettu Commonwealthiin kymmenen vuoden matka. Silti mihinkään ei ole päästy, eikä mikään ole täsmentynyt. Maailmanjärjestyksen imperialisoitumista  ja immaterialisaatioteesiä toistetaan, mutta vain mekaanisesti. Hardtin ja Negrin olisi ehkä kannattanut lukea Deleuzen Différence et répétition tarkemmin: aito toisto edellyttää eron tekemistä.

Kuitenkin Zizekin luoma vastakkainasettelu on väärä, eiväthän kollektiiviset teot ja massamobilisaatiot sulje pois molekulaarista tasoa. Zizek vai Negri, kollektiivi vai nomadi? Molempia voidaan käyttää.

Commonwealth kehottaa meitä nauramaan samalla kun tuhatjalkaisemme hautaa vallanpitäjiä. Ainakin nauru voittaa kyynisyyden!


Michael Hardt & Antonio Negri: Commonwealth. Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge 2009.

Viitteet

Commons-esittelyjä Suomessa ovat kirjoittaneet mm. Jukka Peltokoski (”Ketä vasemmisto enää kiinnostaa?” Verkkolehti Megafoni 2009, http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/81-ketae-vasemmisto-enaeae-kiinnostaa) ja Tero Toivanen (”Vertaistaloutta rakentamaan”, Revalvaatio 2009, http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=65:vertaistaloutta-rakentamaan&catid=31:general&Itemid=46).
Ekonomismista ks. http://www.shaviro.com/Blog/?p=793. Erityisesti Hardtiin keskittyvästä commonsien erityisyyden kritiikistä ks. http://whatinthehell.blogsome.com/2009/10/19/am-i-gonna-say/#more-1051.
Slavoj Zizek teoksessa Kimmo Jylhämö & Hanna Kuusela (toim.): Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa, s. 91-92. Into Kustannus, Keuruu 2009.

2 comments

1 Lavasteista kaupunkiin « Lavastekaupungin rajat { 07.16.10 at 3:26 pm }

[…] kuin voidaankin myös korostaa positiivisuutta. Tain näin ainakin mm. Negri ja Hardt tekevät Commonwealthissaan. Eristäytymistä vastaan väki pitäisi saada yhä enemmän kaduille, julkisiin tiloihin, […]

2 Kommonismin köyhyys ja rakkaus « Journalismin hedelmiä { 12.21.11 at 2:58 pm }

[…] Jatka lukemista Megafonin sivuilla (3/2009) Share this:TwitterFacebookTykkää tästä:TykkääOle ensimmäinen, joka tykkää tästä . […]

Leave a Comment