Random header image... Refresh for more!

Luokkaliike, kansallisuuskysymys ja valtio

Joonas Laine

Kansallisuus- ja luokkakysymyksen limittyminen toisiinsa on yksi eurooppalaisen ay-liikkeen kiperimmistä kysymyksistä, sillä EU:ssa vallitseva työvoiman vapaa liikkuvuus on tuonut taloudellisesti hyvin eritasoisten maiden työläiset samoille työmarkkinoille. Tilanne kaipaa keskustelua kansallisuus- ja luokkakysymysten yhteennivoutumisesta sekä työväenliikkeen suhtautumisesta valtioon ongelmien ratkaisuyrityksiä pohdiskeltaessa.

Käydessäni viime joulukuussa ystäväni luona Puolassa tapasin sähköasentajan, joka oli piakkoin tulossa töihin Olkiluodon ydinvoimalatyömaalle. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta ystäväni välityksellä vaihdoimme muutaman sanan. Koska molemmat olimme sähköasentajia, ei mennyt kauankaan, kun keskustelu siirtyi palkkojen vertailuun. Oma palkkani oli 12,70€ tunnilta, kun taas puolalaisella kollegallani se oli 3€ tunnilta.

Tähän tosiasiaan kiteytyy yksi eurooppalaisen ay-liikkeen suurimmista haasteista.

Ensimmäinen internationaali

Tilanne on vaikea, mutta ei uusi. Monien muiden kysymysten lailla tämänkin käsittelyyn saa hyödyllistä perspektiiviä, kun sitä tarkastelee työväenliikkeen historiaa vasten. Tällöin paljastuu usein, että “uudet” tilanteet ja ongelmat ovatkin vain vanhaa tavaraa uudessa paketissa, jota monessa tapauksessa on perusmuodossaan käsitelty jo 150 vuotta sitten.

Kun ensimmäinen internationaali perustettiin vuonna 1864, olivat sen taustalla Puolan sorron vastaisten julkilausumien laatimisen lisäksi jossain määrin konkreettisemmatkin asiat, nimittäin englantilaisten työläisten pyrkimykset estää työnantajien yritykset tuoda työvoimaa Manner-Euroopasta Englantiin palkkatason polkemiseksi (Braunthal 1967, 89-90; Stekloff 1928, kappale 3).

Internationaalin varsinaisena järjestöllisenä perustana olivat jo aiemmin englantilaisten ja ranskalaisten työväenjärjestöjen sekä Lontoossa oleskelevien, lukuisia kansallisuuksia käsittävien maanpakolaisjärjestöjen luomat yhteydet, joiden kautta varsinainen internationaali syntyi vähän ikään kuin vahingossa (Braunthal 1967, 74-90). Karl Marxilla ei ollut asian kanssa vielä mitään tekemistä tässä vaiheessa. Internationaalin perustavan kokouksen julkilausuman laati englantilainen suutari ja London Trades Councilin sihteeri, George Odger.

”[Työväen kansainvälisen solidaarisuusjulistuksen jälkeen] julkilausuma siirtyi nyt käsittelemään hyvin konkreettista yhteiskunnallista ongelmaa”, Braunthal kuvaa. ”Brittiläiset työnantajat, se huomautti, olivat usein koettaneet polkea palkkoja tuomalla Iso-Britanniaan pienempipalkkaisia työläisiä Belgiasta, Ranskasta ja Saksasta. Julkilausuma alleviivasi, ettei tapahtunut ollut seurausta ’minkäänlaisesta halusta mannermaalaisten veljiemme taholta vahingoittaa meitä, vaan johtuu siitä, ettei kaikkien maiden työtätekevien luokkien välillä ole säännöllistä ja järjestelmällistä yhteydenpitoa’. Tavoitteena tuli olla yleisen palkkatason kohottaminen ja sen polkemisen estäminen, joka seuraisi, jos pienipalkkaiset usutettaisiina paremmin ansaitsevia työläisiä vastaan. Tämä vaati ennen kaikkea työväenluokan kansainvälistä yhteistyötä.” (Emt., 91.)

Ensimmäinen internationaali (1864-1872) syntyi ja kuoli aikana, jolloin työväenliike vielä etsi tietään ja toimintatapojaan. Internationaali sai todelliseen vaikutusvaltaansa, jäsenmääräänsä ja voimavaroihinsa nähden valtavaa huomiota sekä kannattajien että vastustajien keskuudessa. ”Arviot” sen jäsenmäärästä ulottuivat jopa viiteen miljoonaan, ja samaten ”luotettaviin lähteisiin” vedoten erinäiset tahot kertoivat järjestön varojen olevan miljoonia puntia. Braunthalin mukaan järjestön vuositulot olivat kuitenkin useimmiten alle 20 puntaa, eikä se pystynyt maksamaan edes sihteerinsä 4 šillingin viikkopalkkaa täysimääräisesti. Vaikka kokonaisjäsenmäärästä ei ole luotettavia tietoja, oli esimerkiksi Englannissa jäsenmäärä vuoden 1870 lopussa vain 294. ”Ranskassa ja Sveitsissä, vaikka lukemat olivatkin selvästi korkeammat, eivät ne ole voineet ylittää muutamaa tuhatta.” (Emt., 106-113.)

Ensimmäistä internationaalia, sen toimintaa ja julkilausumia ei suoraan voida sen kapean pohjan vuoksi asettaa vertailukohdaksi nykyiselle työväen- ja ammattiyhdistysliikkeelle; jälkimmäisen ongelmat eivät enää liity enimmäkseen jäsenmäärään tai rahaan, ja laajapohjaisen joukkojärjestön ongelmat ovat erilaisia kuin tietoisemmalla etujoukkojärjestöllä (jollainen ensimmäinen internationaalikin oli). Siitä huolimatta on hyvä muistaa tänäkin päivänä, millaisten tuntemusten vallitessa maailman ensimmäinen huomattava työväen yhteistyöjärjestö syntyi.

”Suomalaisen työn” puolustus

Ei liene perusteita väittää, että kansallisuuskysymys olisi tärkeämpi kuin luokkakysymys, mutta näyttää siltä, että kansallisuusasioihin liittyvä radikalismi on nykyisin paljon yleisempää, tai ainakin näkyvämpää, kuin luokkakysymyksiin liittyvä radikalismi.

Käytännössä kansallisuuskysymyksen painokkuus ammattiyhdistysliikkeen nykykeskustelussa näkyy paljolti ”suomalaisen työn” puolustamisena. Tätä on tietenkin mahdoton käsittää erossa luokkakysymyksestä, ja luokkaetujen puolustaminen ”suomalaisena työnä” voi tilanteesta riippuen olla perusteltuakin, tai ainakin jokseenkin harmitonta. Yleisesti ottaen huomiota herättää kuitenkin se, että jostain syystä esimerkiksi vallitsevien työehtosopimusten ja työlainsäädännön puolustaminen usein puetaan luokkatamineiden sijasta kansallispukuun, ”suomalaisen työn” puolustamiseksi.

Turun telakan työhuonekunta esimerkiksi vaati vuoden 2009 lopussa julkaisemassaan kannanotossa seuraavaa:

”Nykyisen tilauskannan ja tulevien laivakauppojen osalta on otettava taka-askelia, mikä tarkoittaa sitä, että ensin työllistetään omat [ts. telakan, ei telakan alihankkijoiden. -JL] työntekijät ja toimihenkilöt, kotimaiset asialliset alihankkijat ja lopuksi, jos töitä jää, Suomeen veronsa maksavat ja työntekijöilleen työehtosopimusten mukaista palkkaa maksavat muut yritykset.” (Turun telakan työhuonekunta, 11.11.2009)

Miksi luokkaetujen puolustaminen nähdään kansallisena kysymyksenä? Kukaanhan ei nykyisin ajattele – tai ei ainakaan sano ääneen – että Raumalta ei saisi tulla työhön Turkuun tai Helsinkiin, koska näin tehdessään vie turkulaiselta tai helsinkiläiseltä työpaikan. Näin ei ole aina ollut. Päivi Uljaksen mukaan esimerkiksi helsinkiläiset ulkotyöntekijät vaativat vuoden 1890 liikehdinnässään, ettei ulkopaikkakuntalaisia saa päästää Helsinkiin työhön (Uljas 2010). Sittemmin nämä rajat ovat jossain määrin muuttuneet, ja nykyisin “ulkopaikkakuntiin” luetaan Tallinnan kaltaisia paikkoja.

Suhtautumisella on epäilemättä taloudellinen perustansa maiden välisissä elintasoeroissa, mutta asian pelkistäminen pelkkiin taloudellisiin tekijöihin olisi sen liiallista yksinkertaistamista.

Toinen internationaali (1889-1914) jätti perinnöksi työväenliikkeelle näkökannan, jonka mukaan yhteiskunnan ristiriidat – mm. kansallisuuteen ja sukupuoleen liittyvät – johtuvat perimmältään sen luokkarakenteesta. Näin myös kansallistunnetta käsiteltiin alisteisena luokkakysymykselle ja sitä pidettiin olennaisesti (nousevan) porvariston ideologiana, joka oli työväenluokalle vieras. Toisin sanoen, nationalismi on päällysrakenteen ilmiö, joka – joko mekaanisemmin tai ainakin ”viime kädessä” – lopultakin vain heijastelee yhteiskunnan taloudellista perustaa, luokkasuhteita. (Asiasta tarkemmin ks. Nimni 1994.) Omaa itsenäistä synty-, toiminta- ja kehityslogiikkaa sillä ei ole.

Kansallisia tuntoja heijastava ”suomalaisen työn puolustaminen” ei nähdäkseni ole pelkkää väärää tietoisuutta tai vierasta (porvarillista) ideologiaa työväenliikkeessä. Toisessa internationaalissa vallinneen näkemyksen mukaan puheet työväen isänmaasta olivat joko vahingollinen harhakuvitelma (Luxemburg), tai ainakaan työväen ja porvariston isänmailla ei ollut mitään tekemistä keskenään (Lenin). Ainoa poikkeus tähän olivat itävaltalaisen Otto Bauerin käsitykset, joiden mukaan kansallisuuskysymys on omalakinen ilmiö eikä siis palautettavissa luokkakysymykseen, vaikka luonnollisestikin on sen kanssa yhteen punoutunut. Vähän myöhemmin myös Antonio Gramsci hahmotteli oman versionsa työväen ja kansallisuuskysymyksen suhteesta, joka myös pitkälle hylkäsi luokan ensisijaisuuden (Nimni 1994, 96-118).

Bauerin avainkäsitteisiin kuuluu kansakunta ”kohtalonyhteisönä” (Schicksalsgemeinschaft). Ephraim Nimni kuvaa sitä näin:

”Bauer ei keksinyt käsitettä itse, vaan Nietzsche ja Eduard von Hartmant käyttivät sitä häntä aiemmin tarkoittaessaan tapahtumien sarjaa, jota kukaan ei aktiivisesti tavoitellut tai toivonut vaan joka tapahtui toimijoiden tai ryhmien tahdosta riippumatta; siitä huolimatta he joutuivat näiden tapahtumien vaikutuksen kohteeksi. Bauer antaa käsitteelle hieman eri merkityksen, sillä hänelle se merkitsee myös sellaisten historiallisten olosuhteiden olemassaoloa, jotka edeltävät subjektiivista tietoisuutta ja vaikuttavat siihen mutta jota subjektit voivat kuitenkin muuttaa ja hallita jossain määrin tavalla, joka johtuu heidän omista kokemuksistaan.” (Nimni 1994, 155.)

Ottakaamme mahdollisimman kiistanalainen esimerkki  suomalaisen työväenliikkeen historiasta: mainitusta näkökulmasta suomalaisten asevelisosialistien kokemus talvi- ja jatkosodasta ei näyttäydy vain nationalistisena petturuutena ja veljeilynä porvarien kanssa, tai vääränä tietoisuutena, vaan aitona ja oikeutettuna yhteisenä kokemuksena sodasta, jonka voi sanoa määrittävän kansankuntaa tavalla, joka ei ole pelkkää porvariston hegemoniaa. Siksi sitä ei voida poliittisessa toiminnassa sivuuttaa. Ehkäpä tämä tekijä – aito kokemus suomalaisesta kohtalonyhteisöstä – oli muiden tekijöiden ohella olennaisena vaikuttimena myös SKP:n jakautumisessa ”kansallisempiin” enemmistöläisiin ja moskovamielisiin vähemmistöläisiin. Ja ehkäpä myös jotain tästä kansakuntaa määrittäneestä ja edelleen määrittävästä seikasta (katsottakoon vain keskustelua puolustusvoimista) oli vielä nähtävissä maaliskuisessa eduskuntakeskustelussakin, kun SDP hermostui pääministerin väitettyä oppositiota epäisänmaalliseksi. Tapauksen taustalla saattoi olla myös vallitsevaa ”loukkaantumisen kulttuuria”, jossa tunteitaan on julkisuudessa enemmän tai vähemmän teeskenneltävä ja liioiteltava, tai paheksuttava poliittisen korrektiuden merkeissä mitä milloinkin. Mutta tuskin pelkästään.

Kohtalonyhteisön käsite on tietysti vastakkainen perinteiselle leninistiselle, luxemburgilaiselle ja yleensä radikaalille vasemmistolaiselle näkemykselle, että saman maan työväellä ja porvaristolla ei – ainakaan ”viime kädessä” – ole yhteistä kulttuuria tai kokemuksia, eivätkä ne siis ole – eivät voi olla, eivät saa olla – osia samasta kansakunnasta. Kommunistisen manifestin usein toistellun kohdan mukaan työläisellä ei ole isänmaata, joten kaikki työläisten samaistuminen porvareiden kanssa yhteisiin, kansallisiin tunnuksiin on este työväenliikkeen etenemiselle.

Koska tämän kirjoituksen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin päästä käsittelemään ay-liikkeen käytännöllisempiä kysymyksiä, ei ole mielekästä mennä kansallisuus- ja luokkakysymyksen käsittelyyn tämän pitemmälle. Toivon kuitenkin esittämäni lyhyen hahmotelman toimivan ainakin jonkunlaisena selittävänä tekijänä paitsi ”suomalaisen työn” puolustamisen vetovoimalle ja sille, miksi puhtaat luokkatunnukset loistavat poissaolollaan, myös sille, miksi työläisten kansallisten tuntemusten väheksyminen olisi poliittinen virhe. Suomalaisuuden puolustajiin ay-liikkeessä on syytä suhtautua jollakin muullakin tavalla kuin vain vieraan ideologian vallassa olevina, “objektiivisesti” porvariston agentteina työväenliikkeessä. On arvioitava, mitä heidän “suomalaisuutensa” milloinkin tarkoittaa, ja – sen kieltämisen tai tyrmäämisen sijaan – tartuttava sen niihin osiin, joista työväenliikettä voidaan vetää hyväksi katsottuun suuntaan.

Toisen maailmansodan jälkeen maan alta nousseet, aiemmin siniristilipun käyttöä vieroksuneet kommunistit alkoivat sodan jälkeen käyttää Suomen lippua tilaisuuksissaan (ks. esim. Leppänen 1994, 83; Vanamo & Grönholm 1977, 94, 124). Teko voidaan nähdä lahtari-Suomen hyväksyntänä… tai osallistumisena taisteluun siitä, mitä suomalaisuuden sisältö on. Samaan tapaan vuonna 2006 Yhdysvalloissa marssineet laittomat siirtolaiset kantoivat mielenosoituskulkueissaan tähtilippua – sen maan tunnusta, joka ei halua myöntää heille mitään oikeuksia (NY Times, 11.4.06). Onko kyse valitettavasta virheestä, joka “objektiivisesti” oikeuttaa amerikkalaista imperialismia, vai onko sittenkin käynnissä taistelu siitä, että amerikkalaisiksi pitäisi laskea muutkin kuin englantia puhuvat valkoiset?

Kaikkien työläisten edut ovat viime kädessä samat… vai miten se oli

Suomalaisen ja puolalaisen sähköasentajan välinen nelinkertainen palkkaero on mitä konkreettisin tosiasia, joka ei korjaannu asennemuutoksella tai suvaitsevaisuuskoulutuksella. Ei ole mikään ihme, että tämän eron pohjalta syntyy helposti  jonkinlaisia yleistyksiä suomalaisista ja puolalaisista työntekijöistä ja siitä, mihin he ovat valmiita; se saattaa olla perusteltuakin. Kun tilanne on tällainen, ei ole yllätys, että työehtojen polkemisen vaara saa puolalaisen tai virolaisen työläisen kasvot, vaikka työntekijöiden kansallisuus ei olekaan ongelman varsinainen ydin.

Ja voipa olla niinkin, että kerta kaikkiaan kahden erilaisesta taloudellisesta taustasta, esimerkiksi Suomesta ja Puolasta, tulevan työläisen edut eivät ole samat – ja jos näin on, mitä se tarkoittaa käytännössä? Mitä tällaisissa tilanteissa voidaan suoraselkäisesti puolustaa, ja mikä menee kansallisen sovinismin puolelle?

Tietenkin voidaan yleisellä tasolla sanoa – ja kiusausta on usein vaikea vastustaa – että kaikkien työläisten etu on viime kädessä sama, että puhe työläisten kansallisuuksista vain pelaa työläiset toisiaan vastaan jne. Vaikka itse uskon tämän pitävän jossain mielessä paikkansa, on kaikkein vaikein kysymys juuri siinä, mitä ”jossain mielessä” tarkoittaa käytännössä.

”Työläisten yhteinen etu” on totta vain kovin yleisellä tasolla. Naistyöläisten edut eivät ole aina samat kuin miestyöläisten, eri työaloilla työskentelevien edut eivät monesti käytännön tasolla mene yksiin, tuottajien ja kuluttajien edut eivät ole samat, vaikka kyseessä ovat pitkälti samat henkilöt jne. Porvarilehdistö ei niinkään synnytä katkeruutta tyhjästä, vaan pystyy enimmäkseen vain lietsomaan olemassaolevaa katkeruutta. Olisi houkuttelevaa päästä eroon konkreettisista ongelmista kirjoittamalla taistelulippuun mahdollisimman yleisen tason tunnus, esimerkiksi sosialistisesta vallankumouksesta. Kaikkihan tietävät, että sosialismissa ristiriidat ratkeavat kuin itsestään, tai ne eivät ainakaan ole antagonistisia! Maltillisemmin, mutta yhtä abstraktisti sama asia voidaan hoitaa puhumalla esimerkiksi kaikkien työläisten yhteisestä edusta – ”viime kädessä” tai muuten. Tarkoitus on hyvä, mutta ei puheen tasolle jäädessään auta eteenpäin.

Epämääräisiä suuntaviivoja ja muuta pohdiskelua

Mikä siis eteen, jos EU:n työmarkkinoilla on useamman kerroksen väkeä, jotka eivät tule toistensa kanssa kovin helposti tekemisiin kieli- ja ehkä kulttuurieroistakin johtuen, eikä liberaali suvaitsevaisuuspuhe sellaisenaan auta? Lienee selvää, että todellisia ratkaisuja voidaan saavuttaa vain pitkällä aikavälillä ja että niihin kuuluu Euroopan- ja maailmanlaajuistenkin tuloerojen tasaaminen. Työsarkaa siis riittää, mutta jotain kai pitäisi tehdä ennen viimeistä taistoakin. Kyseessä on perinteinen vallankumouksellisuuden ja reformismin välisen suhteen ongelma. Tässä joitain ajatuksia lyhyemmällä tähtäimellä mahdollisista toimista, jotka tosin nekään eivät välttämättä ole kovin helposti toteutettavissa.

Jos työmaan ulkomaalaisvahvistuksille maksetaan huonompaa palkkaa kuin suomalaisille, on tämä ilmeinen epäkohta, sillä jatkuessaan käytäntö polkee suomalaistakin palkkatasoa ja työehtosopimuksia. Jos ammattiyhdistysliike hyväksyy tämän, se voi ripustaa rukkaset naulaan saman tien. Kerrattakoon perusasia: ammattiyhdistys on kartelli, jonka jäsenet ovat sitoutuneet siihen, että sovitun minimin alle ei kukaan tee töitä. Jos ammattiliittoon kuulumattomat – olivatpa he suomalaisia tai ulkomaalaisia – näin kuitenkin tekevät, on ammattiyhdistyksellä kaikki oikeus estää heidän työskentelynsä.

Tämä voidaan kuitenkin tehdä useilla eri tavoilla, joista toiset ovat poliittisesti tarkoituksenmukaisempia kuin toiset. Huono tapa hoitaa asia on pyrkiä sulkemaan ulkomaalaiset ulos heidän kansallisen alkuperänsä perusteella. Tällöin erottelevana tekijänä toimii työläisen kansallisuus, joka kylläkin voi äkkiseltään katsoen näyttää ongelman lähteeltä – verrattakoon vain suomalaisen ja puolalaisen sähköasentajan palkkatasoa – mutta pitemmän päälle se ei edistä työväenliikkeen asiaa, sellaisena kuten se perinteisesti on käsitetty (vaikka tietysti kansallis-kapitalistinen korporatismikin alkaa jo olla perinteinen työväenliikkeen tavoite). Kansallisuus on osa lukemattomien työläisten omaa tietoista identiteettiä, joka vieraassa maassa ja vieraan kielen ympäröimänä vain korostuu, ja sen perusteella syrjityksi joutuminen herättää vihaa syrjijää kohtaan. Jotta työväenliikettä ei tarpeettomasti pirstottaisi, on paljon järkevämpää muotoilla asia siten, että palkanpolkijoillekin vaaditaan työehtosopimuksen ja asiaankuuluvan työnvaativuusryhmän mukaista palkkaa, halusivatpa nämä sitä tai eivät. Jos eivät halua, sen pahempi heille, mutta erottelevalla tekijällä ei enää ole suoraa yhteyttä työntekijöiden kansallisuuteen.

Ulkomaalaisten ollessa kyseessä lienee perustelua lähestyä asiaa hienovaraisesti, sillä heidän ei voida olettaa tuntevan suomalaista käytäntöä, ja heidän on suomalaisia vaikeampaa siihen tutustuakin. Mutta tämä ei tarkoita, että esimerkiksi suomalaisen rautakouran tietoisuus olisi ulkomaalaiseen verrattuna jotenkin ihmeellisellä tasolla. Järjestäytymisaste Suomen metalliteollisuudessa on kyllä erittäin korkea, mutta suurin osa suhtautuu ammattiliittoon kuten vakuutuslaitokseen, ja harvemmalla ovat luokkakysymykset tai solidaarisuus ensimmäisenä mielessä. Näin kävi ilmi SAK:n teettämästä jäsenkyselystä vuonna 2006.

”Tärkein syy kuulua ammattiliittoon on sen tarjoama turva. Erityisesti korostuvat palkka- ja työsuhdeturva (85 %), ansiosidonnainen työsuhdeturva (84 %), suuren jäsenistön tuoma tehokkuus jäsenetujen ajamisessa (80 %) sekä yleensä jäsenyyden tuoma turvallisuus (70 %). Yksittäiseksi tärkeimmäksi syyksi kuulua ammattiliittoon nousi selvästi palkka- ja työsuhdeturva.” (SAK, 22.5.06.)

Olisi tietysti lapsellista toivoa, että ammattiliittojen jäsenten ”pitäisi” kuulua liittoon voimakkaasti aatteellisten syiden vuoksi taloudellisten etujen sijaan, ja tuomita ammattiliittojen realistinen jäsenkunta periaatteettomina luopureina. Taloudellisen turvan kaipuun taustalla on enemmän tai vähemmän tietoinen tuntemus siitä, että työ ja toimeentulo on kaikesta huolimatta epävarmaa ja että ammattiliitto – vaikkei sitä suoraan ymmärrettäisikään työväenluokan itsepuolustusjärjestöksi – on tässä suhteessa ainakin jonkunlaiseksi avuksi.

Joukkojärjestöissä ei ole realistista odottaa etujoukkojärjestöjä elähdyttävän ihanteellisuuden toteutuvan koskaan muuten kuin hetkellisesti, ja tällöinkin pitkän aikavälin suunta riippuu sen ulkopuolisten sysäysten suunnasta. Jos virta on vastakkainen, on enemmistö ihmisistä aina realisteja, jotka pyrkivät jotenkuten sopeutumaan oleviin oloihin, ellei välitöntä näköalaa muutoksesta ole. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, vaikka se kaventaakin yhteiskunnallisen muutoksen näköaloja, joita ay-liikkeessä toimiva, aatteellisemmin motivoitunut vähemmistö tavoittelee. Enemmistön realistisuuteen ei kannatakaan hakea suhtautumista moraaliselta oikein-väärin -akselilta, vaan siitä, onko kyseessä tosiasia vai ei, ja missä olosuhteissa tällainen realismi saattaisi hälvetä. Arabimaailman viimeaikaiset kansannousut ovat hyvänä esimerkkinä siitä, miten nopeasti äkkiseltään toivottomalta näyttävä tilanne leimahtaa liekkeihin ja toimintaan.

Yhtä kaikki, suomalaisen työläisen tietoisuuden tasossa ei ole mitään erityistä hurraamista. Tästä syystä ay-liikkeen edun mukaista on esimerkiksi ylläpitää epäselvyyttä siitä, että työttömyyskassatoiminta olisi jotenkin elimellisesti ammattiliiton toimintaa; epäselvyyden vallitessa tietämättömiä on helpompi paimentaa liiton jäseniksi. Tosiasiassa kuukausittaisten työttömyyskassamaksujen ”osuuden liiton jäsenmaksusta” – kuten ammattiliitot asian edellä kerrotun hengessä muotoilevat – määrää vallitsevan työttömyysasteen perusteella sosiaaliministeriö. Ja miksi ei määräisi, vuonna 2008 maksetusta ansiosidonnaisesta päivärahastahan vain 5,3 prosenttia tuli liittojen työttömyyskassoista. Loput maksettiin työntekijä- ja työnantajajärjestöjen hallinoimaan työttömyysvakuutusrahastoon tehdyistä pakollisista maksuista (työntekijät 7,4%, työnantajat 48,9%)  tai valtion pussista (38,4%). (Finanssivalvonta & Kansaneläkelaitos 2009, 19-20.)

Tietoisuuden tasosta kertovat myös ne lukuisat oman ammattiosastoni, Turun metallityöväen ammattiosasto ry 49:n, toimikunnan kokouksissa kuullut kokemukset kentältä, jotka paljastavat monien työläisten olevan täysin ymmärtämättömiä siitä, miten vaikkapa järjestäytymisaste ja työehtosopimusten yleissitovuus liittyvät toisiinsa. ”Miksi minun kannattaisi kuulua liittoon, palkankorotukset tulevat joka tapauksessa.” Niin tulevatkin, mutta korotuksista ovat neuvotelleet jäsenmäärältään riittävän vahvan ammattiliiton edustajat.[1]  Loimaan kassasta ei kukaan istu missään pöydissä, joissa päätetään työehdoista, ja niinpä Loimaan ”toverit” ovatkin tästä näkökulmasta katsoen pelkkiä vapaamatkustajia.

Harva suomalainenkaan työntekijä tajuaa työehtosopimuksista (tai työehtosopimuksen ja työsopimuksen eroista) mitään, ja siksipä ay-liike ja sen edustajat työpaikoilla hoitavatkin asioita hänen puolestaan. Kovin moni ei tunnu tajuavan sitäkään, mikä on ammattiosaston ja ammattiliiton ero: lukuisat Metalli 49:n toimistolla asioivat uskovat asioivansa ”liitossa”.

Ulkomaalaisen voidaan olettaa tajuavan näistä asioista vielä vähemmän, joten tietty maltti tässä kohden lienee paikallaan. Mutta jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Jos tieto Suomessa vallitsevista palkka- ja muista normeista ei mene jakeluun, eivät auta muut kuin voimatoimet, kun palkkasorron uhri havaitaankin tietoiseksi palkanpolkijaksi. Ei voida katsoa vierestä jonkun ”suvaitsevaisuuden” verukkeella, jos palkanpolkija on ulkomaalainen. Palkanpolkijaksi leimaaminen voi tuntua tylyltä, sillä eikö nyt kuitenkin ole niin, että ulkomaalaisen asema on kovin heikko jne. On kyllä. Mutta ei lakkotilanteessakaan voida ketään päästää töihin, vaikka kuinka olisi nälkä ja kotona 10 lasta. Rikkuri on aina rikkuri. Semmoista se voi joskus olla. Jos nälkäisiä on liikaa, ei lakkorintaman kestävyydelle ole edellytyksiä, eikä siinä silloin paljon ole välittömästi tehtävissä.

Suomen Merimies-Unioni otti vuonna 1945 Niilo Wällärin johdolla käyttöön ns. suljetun työpaikan taktiikan. Tämä tarkoitti, että Merimies-Unionin jäsenet pidättäytyivät tekemästä työtä laivalle palkattujen henkilöiden kanssa, jos nämä eivät kuuluneet Merimies-Unioniin. ”Päätös oli ennenkuulumaton ennakkotapaus. Sekä keskusliitto SAK että Työnantajain keskusliitto vaativatkin sen purkamista.” (Savolainen 1978, 222-223.)

Wälläri itse kertoo päätöksen seurauksista muistelmissaan näin:

”Kun näin ikään kuin yhdellä huitaisulla viimeisetkin Merimies-Unionin ulkopuolella olevaan miehistöasemaan kuuluvat merimiehet alkoivat liittyä Unioniin, jouduttiin entistä suurempaan vastuuseen, sillä vaikka laivanvarustajilla oli juridinen oikeus ottaa laivoihinsa järjestäytymättömiä, jolloin järjestäytyneet olisivat poistuneet laivasta, eivät he ottaneet sitä riskiä, joka käytännössä olisi seurannut, jos joku laiva olisi miehitetty järjestäytymättömillä. Sellaisen toimenpiteen Merimies-Unioni olisi katsonut epälojaaliksi ja seurauksena olisi ollut, ettei laivanvarustajan muihinkaan laivoihin olisi voitu saada Unionin jäseniä.” (Wälläri 1967, 161.)

Merimies-Unioni myös ylläpiti kuria sen suhteen, minkälaiset tyypit otettiin ammattiliiton jäseniksi. ”Niinpä ryhdytään kuritoimenpiteisiin sellaisia vastaan, jotka joko jatkuvan juopottelun takia tai muista syistä jäävät pois työstä ja lisäävät siten tehtävänsä hoitavien työtaakkaa”, Wälläri kirjoitti. ”Varkaat ja väkivaltaiset tyypit karkotetaan järjestöstä, koska he aiheuttavat harmia ja vahinkoakin laivatovereilleen. Henkilöllä, joka karkotetaan järjestöstä, ei ole asiaa mihinkään muuhunkaan laivaan.”

Kuka kehtaa arvostella Merimies-Unionia työläisten syrjinnästä tai yksilönvapauksien polkemisesta? Työläinen se on Loimaan kassan jäsenkin, mutta hänen syrjintänsä saattaa hyvin tulla kyseeseen. Eikä ulkomaalaisuus, köyhyys tms. ole mikään suoja tällaisia toimenpiteitä vastaan; ne voivat ainoastaan rajoittaa toimenpiteiden onnistumista käytännössä, mikä täytyy tietenkin punnita aina erikseen.

On kuitenkin pidettävää tarkkaa lukua siitä, että mainitunkaltainen syrjintä tapahtuu luokkaedun eikä esimerkiksi kansallisuuden perusteella. Näin ei voida hyväksyä esimerkiksi sitä, että työpaikat pyrittäisiin omimaan Suomen kansalaisille – tai “suomalaisille ja Suomessa vakituisesti asuville”, kuten yksi oikeammansuuntainen muotoilu kuuluu – ikään kuin Suomen kansalaisten (tai täällä vakituisesti asuvien) ei tarvitsisi erikseen todistella mitään. Pitää varmaan paikkansa, että suomalainen verottaja pitää parempaa lukua täällä vakituisesti asuvan veronmaksukyvystä kuin verottajalle vain halutessaan ilmoittautuvan ulkomaisen reppuduunarin vastaavasta kyvystä, mutta kuinkahan moni ”kova suomalainen työmies” vie työpaikan toiselta tekemällä lain salliman enimmäismäärän (ja miksei enemmänkin) ylitöitä, ja pitää sitä vielä kunnia-asiana? Tutkija Anna Kontula on viitannut rakennusalalla vallitsevaan machokulttuuriin, jonka mukaan lain noudattamisesta ei niin tarvitse välittää, ja että pimeää keikkaa tehdään alalla yleisesti.

On pohdinnan asia, missä määrin yllä kuvattujen strategioiden noudattaminen on mahdollista muutamien tuhansien merimiesten järjestössä ja missä määrin vaikeaa tai mahdotontakin silloin, jos jäseniä on kymmeniä tai satojakin tuhansia, ja koko alan työvoima järjestäytymättömät mukaan lukien vielä tätäkin suurempi. Suurilla työpaikoilla asian järjestäminen voisi kuitenkin olla realististakin.

Oli miten oli, näiden pohdiskeluiden suuntaisesti esitin 19.3.2011 Metalliliiton Varsinais-Suomen ja Satakunnan aluekokouksen yhteydessä järjestetyssä ja sitä edeltäneessä vasemmistoryhmän ryhmäkokouksessa[2] käsittelyssä ollutta aluekokouksen julkilausumaluonnosta muutettavaksi siltä osin kuin se käsitteli ”suomalaista työtä”. Luonnos vaati yrityksille myönnettävien tukien ehdoksi suomalaisen työn asettamista etusijalle ja tämän periaatteen kirjaamista lainsäädäntöön. Evästin vasemmistoryhmästä julkilausumavaliokuntaan lähetettäviä tovereita sillä, että “suomalaisen työn ensisijaisuus” olisi korvattava muotoilulla “suomalaisiin ammattiliittoihin järjestäytyneen työvoiman ensisijaisuudesta”. Ajatuksena oli, että kun Metalliliiton säännöt tai yhdistyslaki eivät periaatteellisesti estä Suomessa väliaikaisestikin oleskelevaa ulkomaan kansalaista liittymästä Metalliliittoon, olisi repputyöläisten työehtojen valvonta helpompaa. Lopulliseen julkilausumaan jäi kuitenkin alkuperäinen muotoilu (Metallin vaikuttajat 21.3.11.)

Työväenliike ja valtio

Anna Kontulan mukaan siirtotyöläisten aseman parantamiseksi “[a]luksi on korjattava lait ja käytännöt, jotka tuottavat kahden kerroksen väkeä, esimerkiksi oleskelulupapolitiikan, työoikeuden tai veronkannon alueilla” (Kontula 2010, 106). Voi kuitenkin kysyä, onko aloitettava lainsäädännöstä, ts. valtion toiminnasta, sillä lainsäädäntöprosessit riippuvat poliittisista voimasuhteista, joiden muuttaminen on monen mutkan takana. Siksi parempia parlamentaarisia voimasuhteita odotellessa ammattiyhdistysliikkeen tulisi miettiä keinoja, joita se voisi itse ottaa käyttöönsä, jatkuvan valtion apuun huutamisen sijaan. Näitä olisivat mm. edellä esittämät pohdiskeluni Suomessa vallitsevien työehtojen suojelemiseksi ilman tarvetta jaotella työläisiä näiden kansallisuuden mukaan.

Vaikka poliittisesti kaikki Kontulan esiin nostamat asiat ovat järkeviä, on vaikea uskoa, että kokoomusjohtoinen hallitus (SDP:n kera tai ilman) todella tekisi käytännössä jotain merkittävää tilanteen parantamiseksi. Mahdollista se tietenkin on, mutta hallituskortin varaan ei kannata laskea, mikä nähtiin hyvin Kemijärven massaliikkeen tapauksessa. Sen urhoollista taistelua on lähinnä ylistetty varauksetta, mutta en ole nähnyt omaa kirjoitustani (Laine 2010) lukuunottamatta sitä kritisoidun millään tavalla. Massaliikehän luotti loppuun asti siihen, että valtio kuitenkin lopulta suostuisi sen vaatimuksiin sellutehtaan pelastamisesta. Kun näin ei tapahtunut, koko liike luhistui.

Ehkäpä kritiikitön suhtautuminen massaliikkeeseen johtuu juuri siitä, että vasemmistossa uskotaan valtion asioihinpuuttumisen autuaaksitekevään voimaan, jolloin massaliikkeen menettelyssäkään ei nähty mitään kummallista.

Nykyisin vaaditaan työväenliikkeen vasemmallakin laidalla enää vain sitä, että valtion pitää järjestää erilaisia tukia, milloin telakoille, milloin mihinkin rakennushankkeisiin ihmisten ”työllistämiseksi”, milloin järjestää perustuloa, milloin verohelpotuksia tälle tai tuolle erityisryhmälle. Jos pitemmälle meneviä näköaloja joillakin on, niistä ei paljoa puhuta. Välittömien etujen puolustaminen näillä keinoin on kyllä ymmärrettävää, mutta ei riitä työväenliikkeen tavoitteeksi.

Vallitsevassa muodossaan – esim. telakoiden laivatilausten osalta – valtion aloitteellisuudessa ei ole kyse edes klassisen keynesiläisyyden tapaisesta porvarillisesta taktiikasta, jossa valtio käynnistäisi hankkeita itse, ohi toimintakykynsä menettäneen puhtaasti kapitalistisen sektorin; nykyisellään elvytys tarkoittaa vasemmistollekin lähinnä sitä, että valtio syytää rahaa yksityiselle sektorille – esimerkiksi korealaisten tai venäläisten omistamille ”suomalais”telakoille – sen toimintakuntoisuuden palauttamiseksi, jotta se voisi toteuttaa hankkeet valtion puolesta. Ja tietenkin kerätä siinä sivussa tavanomaiset voittonsa.

Niin kuin monelle muullekin suuntaukselle ja ongelmanasettelulle työväenliikkeessä, löytyy valtiouskovaiselle linjallekin edeltäjä jo kaukaa historiasta: Ferdinand Lassalle ja hänen kaavailunsa Otto von Bismarckin avustuksella toteutettavasta valtiososialismista, tai ainakin sen siementen kylvämisestä (Draper 1990, 52). Valtioon tukeutuvan strategian pohjana oli näkemys siitä, ettei työväen ollut mahdollista vapauttaa itse itseään (emt., 49).

”[Lassallelle] valtion apu oli kaiken ytimessä. Valtio myöntäisi suurimittaisia lainoja suurten tuotanto-osuuskuntien alkupääomaksi, ja nämä osuuskunnat sitten ajan mittaan ottaisivat haltuunsa kaiken teollisuuden ja kaikki talouden haarat: tämä oli keskeisin poliittinen vaatimus. […] Lassalle ei väittänyt muuta kuin että [hänen suunnitelmansa] jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa johtaisi sosialismiin.” (Emt., 51.)

Nykyisen vasemmiston vasenkaan laita ei tohdi enää vaatia sen kummempaa siirtymistä yhtään mihinkään – ellei sitten siirtymistä yhdestä kapitalismin muodosta toiseen (General Intellect 2008, 234) – vaan tavoitteeksi on pelkistynyt pelkkä rahan vaatiminen valtiolta. Jospa isäntä antaisi edes vähäsen jotain…

Lassallelaisuus saatiin Saksan työväenpuolueessa torjuttua muutamiksi vuosikymmeniksi, mutta 1900-luvun vaihteen jälkeen puolue kehittyi ammattiyhdistysliikkeen, revisionistien ja puolueen kautskylaisen keskustankin johdolla kohti sopeutumista porvarilliseen valtioon ja hallitusyhteistyöhön liberaalin porvariston kanssa (Salvadori 1979), ja lopulta melkein kenen kanssa tahansa. ”Ministerisosialismi” herätti viime vuosisadan vaihteessa aluksi paljon keskustelua, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen kysymyksen problematisointi jäi Kominternin ohjailemien kommunistipuolueiden huoleksi. 1930-luvun puolivälistä eteenpäin ja toisen maailmansodan jälkeen kansanrintamahallitukset tulivat Moskovan käskystä kommunistienkin ohjelmaan, ja vähän myöhemmin eurokommunistit sinetöivät linjan (Macnair 2008).

Tällä tiellä suomen vasemmisto on edelleen, radikaalisiipeään myöten. Telakkatukien vaatiminen valtiolta tuo mieleen autonomian ajan vetoomukset oikeamieliseen tsaariin, jonka pitäisi puuttua suorittavan portaan virkamiesbyrokraattien metkuihin. Valtion hyväntekeväisyyteen (“se auttaisi köyhiä”) tai kaukonäköisyyteen (“se olisi järkevä keino siirtyä tietokykykapitalismiin”) vetoavat perustulovaatimuksetkin ovat vain äärimmilleen vietyä valtiososialismia, vaikka perustelut ovatkin uutuudessaan mielenkiintoisia.

Yhteenveto

Vaikka työväenliikkeen ei kannata tukeutua pyrkimyksissään valtioon, on silti selvää, että modernin tuotannon mittakaava vaatii vähintään sen laajuista toimintaa, jota vain valtiotasolla voidaan harjoittaa; useimmiten kyse on tätäkin laajemmasta toiminnasta, jota ei ratkaista valtaamalla joku yksittäinen tehdas (vaikka tehtaanvaltaus voikin olla laajemman kehityksen alkupiste). Työväen valta nykyisissä oloissa merkitsee väistämättä työväenluokan kansainvälistä, useammassa taloudellisesti merkittävässä maassa käytettävää valtaa, eikä tätä päämäärää kohti pyritä sulkeutumalla ”suomalaisen työn” puolustamiseen sen ahtaassa merkityksessä.

Vallitsevissa oloissa ”suomalainen työ” merkityksessä ”suomalaiset työehdot” voi kylläkin olla lyhyen aikavälin tavoitteena kelvollinen, varsinkin kun ei näytä siltä, että elintasoerot EU:n työmarkkinoilla kovin äkkiä  tasoittuisivat. Mutta pitemmällekin pitäisi pystyä näkemään. Voi olla epärealistista odottaa ammattiyhdistysliikkeen nousevan mihinkään tiennäyttäjän osaan; tämä jäänee poliittisen työväenliikkeen ja sen ay-liikkeessä toimivien edustajien tehtäväksi. Mutta ammattiyhdistysliikkeen vasemmistoryhmienkin linja näyttää kuitenkin tällä hetkellä olevan valtaosaltaan sosiaalidemokraattien määrittämä: jos demarit vaativat jotain, me vaaditaan vähän enemmän. Se ei taida riittää vasemmistolaisen ay-toimijan identiteetiksi.

Viitteet

[1] Solmittujen työehtosopimusten yleissitovuuden vahvistaa sosiaali- ja terveysministeriön alainen lautakunta niiden arvioidun kattavuuden perusteella. Tilastollisen kattavuuden lisäksi ohjenuorana käytetään alan työehtosopimustoiminnan vakiintuneisuutta ja yleistä järjestäytymisastetta puolin ja toisin (SAK 29.11.02).

Yleissitova työehtosopimus sitoo niitäkin työnantajia, jotka eivät ole sopimuksen tehneen työnantajajärjestön jäseniä, ja turvaa myös alalla työskentelevien, sopimuksen tehneeseen ammattiliittoon kuulumattomien työntekijöiden oikeudet.

[2] Metalliliiton Varsinais-Suomen ja Satakunnan aluekokous alkoi 19.3.11 klo 13:00, ja siihen osallistuivat mainitun alueen kaikkien metallin ammattiosastojen edustajat (edustajia osastot saivat jäsenmääränsä mukaan). Samana päivänä klo 10:00 alkaen, ennen varsinaista aluekokousta, järjestettiin ns. ryhmäkokoukset, joihin liiton sisällä toimivia eri suuntauksia edustavat aluekokousedustajat osallistuivat. Metalliliitossa tämä tarkoittaa, että sosiaalidemokraatit järjestävät oman ryhmäkokouksensa ja vasemmistoryhmä omansa.

Ryhmäkokouksessa käsitellään varsinaisen kokouksen asialistalla olevat asiat  ja se, mitä niistä pitäisi ajatella. Etukäteen on sovittu, kuinka monta jäsentä kumpikin ryhmä saa aluetoimikuntaan (tämä määräytyy suurin piirtein vallitsevien voimasuhteiden perusteella), ja ryhmäkokouksen tehtävänä on nimetä ryhmän ehdokkaat ja ne henkilöt, jotka tekevät ryhmän esitykset varsinaisessa kokouksessa. Lisäksi keskustellaan sosiaalidemokraattien laatimasta aluekokouksen julkilausumaluonnoksesta ja sen muutosesityksistä sekä muista ajankohtaisista asioista kuten liittokokous- tai eduskuntavaaleista.

Varsinaisessa kokouksessa useimmista päätöksistä ei äänestetä, sillä kokouksen voimasuhteet ovat tiedossa etukäteen ja luottamustoimiin valittavien henkilöiden kiintiöt kullekin ryhmälle on käytännössä päätetty ennen kokousta. Äänestyksen kuitenkin sattuessa – esimerkiksi jostakin osaston aloitteesta – vasemmistoryhmä ei ylläpidä ryhmäkuria, kun taas sosiaalidemokraateilla on varsinaisessa kokouksessa peukalonnäyttäjät opastamassa ryhmän jäseniä oikeansuuntaisen äänestyspäätöksen tekemisessä.

Kirjallisuus

Braunthal, Julius. 1967. History of the International vol. I. 1864-1914. New York: Frederick A. Prager.

Draper, Hal. 1990. Karl Marx’s Theory of Revolution, vol IV: Critique of Other Socialisms. New York: Monthly Review Press.

Finanssivalvonta, Kansaneläkelaitos. 2009. Tilasto Suomen työttömyysturvasta 2008. Katsottu 24.3.11. http://www.kela.fi/it/kelasto/kelasto.nsf/alias/Tt_08_pdf/$File/Tt_08.pdf?OpenElement

General Intellect. 2008. Vasemmisto etsii työtä. Keuruu: Like.

Kontula, Anna. 2010. Näkymätön kylä. Vantaa: Like kustannus.

Laine, Joonas. 2010. Vasemmisto tarvitsee vastuutonta toimintakulttuuria. Sosialismi.net. Katsottu 29.4.2011. http://sosialismi.net/blog/2010/05/24/vasemmisto-tarvitsee-vastuutonta-toimintakulttuuria/

Leppänen, Veli-Pekka. 1994. Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944-1951. Tampere: SKP:n Helsingin piirijärjestö.

Macnair, Mike. 2008. Revolutionary Strategy. Marxism and the Challenge of Left Unity. November Publications.

Metallin vaikuttajat: Eduskuntavaaleissa ratkaistaan verot ja ostovoima (21.3.11) Katsottu 27.3.11. http://www.metallinvaikuttajat.fi/varsinais-suomi/varsinais-suomen-ja-satakunnan-aluekokous-19032011

NY Times: Immigrants Rally in Scores of Cities for Legal Status (11.4.2006) http://www.nytimes.com/2006/04/11/us/11immig.html?_r=1

SAK: 30 vuotta tupoja <http://netti.sak.fi/sak/tupo/tupo30v1.html>

SAK: Työehtosopimuksien yleissitovuuden uudet kriteerit laajensivat yleissitovuutta (29.11.11) http://www.sak.fi/suomi/ajankohtaista.jsp?location1=1&id=23598&sl2=2&lang=fi&ao=tiedotteet&arkisto=yes

SAK: Järjestäytyminen koetaan tarpeelliseksi – palkansaajien epävarmuuden tunne lisääntyy (22.5.06) http://www.sak.fi/suomi/ajankohtaista.jsp?lang=fi&location1=1&id=25772

Salvadori, Massimo. 1979. Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880-1938. Norfolk: New Left Books.

Savolainen, Erkki. 1978. Niilo Wälläri – legenda jo eläessään. Porvoo: WSOY.

Stekloff, G. M. 1928. History of The First International. Marxist Internet Archive. http://www.marxists.org/archive/steklov/history-first-international/index.htm

Turun telakan työhuonekunta. 2009. Työvoiman vapaa liikkuminen loppuu Turun telakalla. 11.11.2009. Katsottu 20.3.2011. http://www.tyohuonekunta.fi/uutiset.html

Uljas, Päivi. 2010. Maahanmuuttokeskusteluun. Katsottu 27.4.2011. http://sel1.yhdistysavain.fi/@Bin/112676/P%C3%A4ivi+Uljas+maahanmuuttokeskusteluun.pdf.

Vanamo, Tuija & Grönholm, Jouko. 1977. Punaiset liput. SKP:n Turun piirijärjestön historiaa. Tampere: SKP:n Turun piirijärjestö.

Wälläri, Niilo. 1967. Antoisia vuosia. Muistelmia toiminnasta ammattiyhdistysliikkeessä. Helsinki: Weilin+Göös.

1 comment

1 Megafoni 01/11: “liike” — megafoni.org { 05.02.11 at 5:32 pm }

[…] Joonas Laine: Luokkaliike, kansallisuuskysymys ja valtio […]

Leave a Comment