Random header image... Refresh for more!

Meistä on tullut sokeita yhteiselle

Michael Hardt

Käännös: Jaana Pirkkalainen & Tero Toivanen

Kapitalismi ja sosialismi esittävät maailman joko yksityisenä tai julkisena omaisuutena. Jaettu, immateriaalinen tuotanto tarjoaa vaihtoehdon.

Syksyllä 2008 puhjennut finanssikriisi on muokannut uusiksi hallitsevat kapitalismia ja sosialismia koskevat näkemykset. Viime aikoihin asti mikä tahansa sääntelyn purkamisen, yksityistämisen ja hyvinvointirakenteiden alasajon uusliberaaleihin strategioihin kohdistunut kritiikki – pääomasta itsestään puhumattakaan – tuomittiin valtamedioissa hullujen höpinäksi. Vuoden 2009 alkupuolella Newsweek kuitenkin julisti kannessaan, vain osittain ironisesti, että ”Nyt olemme kaikki sosialisteja”. Niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisetkin kyseenalaistivat yhtäkkiä pääoman vallan, ja ainakin hetken aikaa siirtyminen jonkin sortin sosialistiseen tai keynesiläiseen valtiollisen sääntelyn ja hallinnan muotoon näytti väistämättömältä.

Meidän on kuitenkin uskallettava ajatella näitä vaihtoehtoja pidemmälle. Aivan liian usein näyttää siltä, kuin ainoat vaihtoehtomme olisivat kapitalismi tai sosialismi, joko yksityisomistukseen tai julkisen omistukseen perustuva järjestelmä, jossa ainoa keino korjata valtionhallinnon vikoja on yksityistäminen kun taas pääoman puutteita paikataan lisäämällä valtion säätelyä. Meidän on tutkittava kolmatta vaihtoehtoa: ei yksityistä kapitalismissa, eikä julkista sosialismissa, vaan yhteistä kommunismissa.

Monet poliittisen sanastomme keskeisistä käsitteistä – kuten kommunismi, demokratia ja vapaus – ovat niin rapautuneita, että ne ovat liki käyttökelvottomia. Vakiintuneessa kielenkäytössä kommunismi on kääntynyt tosiasiassa tarkoittamaan vastakohtaansa, eli valtion täydellisesti kontrolloimaa taloudellista ja sosiaalista elämää. Olisi toki mahdollista hylätä nämä termit ja luoda uusia, mutta samalla jättäisimme taaksemme myös niihin liittyneen kamppailujen, unelmien ja pyrkimysten pitkän historian. Mielestäni on parempi kamppailla käsitteistä itsestään palauttaaksemme tai uudistaaksemme niiden merkityksen.

Yksi syy sille, etteivät aiempien aikakausien kommunistiset hypoteesit enää päde, on se, että pääoman kokoonpano – samoin kuin kapitalistisen tuotannon olosuhteet ja tuotteet – ovat muuttuneet. Millä tavoin ihmiset tuottavat työpaikoilla ja niiden ulkopuolella? Mitä he tuottavat ja missä olosuhteissa? Miten heidän tuottava yhteistyö on organisoitu? Ja mitä ovat ne työn ja vallan jaot, joilla heidät erotellaan sukupuolisten ja rodullisten rajalinjojen mukaisesti paikallisissa, alueellisissa ja globaaleissakin puitteissa?

1800-luvun puolivälistä alkaen suurteollisuudella oli hegemoninen asema yhteiskunnassa. Ei kuitenkaan siinä mielessä, että suurin osa ihmisistä olisi työskennellyt tehtaissa (tosi asiassa vain pieni osa johtavienkin maiden ihmisistä työskenteli), vaan siten, että teollisuudelle ominaiset piirteet levisivät yhä laajemmin muille talouden osa-alueille ja lopulta yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Tänään on kuitenkin selvää, ettei teollisuudella ole enää tuollaista valta-asemaa. Tämä ei tarkoita sitä, että tehtaissa työskentelisi vähemmän ihmisiä kuin 10, 20 tai 50 vuotta sitten, joskin tietyin kohdin niiden sijainti on siirtynyt työn ja vallan globaalien jakolinjojen toiselle puolelle. Väite on jälleen kerran ensisijaisesti laadullinen, ei määrällinen. Teollisuus ei enää pakota omia ominaispiirteitään muille talouden alueille tai yleisemmin sosiaalisiin suhteisiin. Tämä on mielestäni suhteellisen vastaansanomaton väite.

Erimielisyyttä tulee siitä, mikä uusi tuotannon muoto seuraa teollista ja mistä tulee siten uusi hallitseva muoto. Väitämme Toni Negrin kanssa, että immateriaalinen tai biopoliittinen tuotanto on nousemassa tähän hegemoniseen asemaan, tarkoittaen ideoiden, informaation, kuvien, tiedon, koodin, kielen, sosiaalisten suhteiden, tunteiden ja vastaavien tuotantoa. Tämä määrittää ammatteja läpi koko talouden ylhäältä alas: terveydenhuollon työntekijöistä lentokenttävirkailijoihin, opettajista ohjelmoijiin ja pikaruokapaikkojen ja call-centereiden työläisistä muotoilijoihin ja mainostoimistoväkeen. Useimmat tämän tuotantotavan muodot eivät ole tietenkään uusia, mutta on yhä selvempää, että niillä on paljon yhteisiä piirteitä. Vielä tärkeämpää on, että niiden ominaispiirteet pyritään tänään levittämään myös muille talouden alueille ja koko yhteiskuntaan. Teollisuuden on informationalisoiduttava: tieto, koodi ja kuvat kehittyvät perinteisiä tuotannonaloja merkityksellisemmiksi samalla kun tunne- ja hoivatyö tulevat yhä keskeisemmiksi arvontuotannossa.

Teollisen tuotannon valta-asemaan nousun lisäksi Marx tunnisti aikanaan myös kahden omaisuusmuodon, liikkumattoman omaisuuden (kuten maan) ja liikkuvan omaisuuden (kuten aineellisten tuotteiden), välisen kamppailun. Tänään, biopoliittisen talouden kasvaessa, kamppailua käydään materiaalisen ja immateriaalisen omaisuuden välillä. Tai toisin ilmaistuna, kun Marx keskittyi omaisuuden liikkuvuuteen, tänään keskiössä on niukkuus ja kopioitavuus: kamppailu käydään suljetun ja jaetun omaisuuden välillä. Esimerkeiksi käyvät patenteista, tekijänoikeuksista, alkuperäiskansojen tiedosta, geneettisestä koodista sekä siementen geeniperimää koskevasta tiedosta käytävät kiistat. Aivan kuten Marx katsoi, että liike voittaa väistämättä liikkumattomuuden, tänään immateriaalinen peittoaa materiaalisen, kopioitava uusintamattoman ja jaettu rajoittavan.

Tällaisen omaisuuden valta-aseman nousu on merkittävää jo siksi, että se tuo esiin yhteisen ja omaisuuden välisen konfliktin ja palauttaa sen keskiöön. Ideat, kuvat, tieto, koodi, kielet ja jopa tunteet voidaan yksityistää ja niitä voidaan kontrolloida kuten omaisuutta, mutta omistusoikeuden valvominen on niiden kohdalla vaikeampaa, koska ne ovat niin helposti jaettavissa ja uusinnettavissa. Tällaisissa hyödykkeissä on jatkuva paine paeta yli omistusoikeuden rajojen ja muuttua yhteiseksi. Jos sinulla on jokin idea, sen jakaminen minun kanssani ei vähennä sen hyödyllisyyttä sinulle, vaan yleensä lisää sitä. Tosiasiassa, ideoiden, kuvien ja tunteiden maksimaalinen tuottavuus edellyttää niiden yhteisyyttä ja jaettavuutta. Kun ne yksityistetään, niiden tuottavuus putoaa dramaattisesti. Ja lisäisin tähän, että yhteisen muuttaminen julkiseksi omaisuudeksi, siis sen alistaminen valtiollisen kontrollin ja hallinnan alle, vähentää sen tuottavuutta samalla tavalla. Omaisuudesta on tulossa kapitalistisen tuotantotavan kahle. On kehittymässä pääoman sisäinen ristiriita: mitä enemmän yhteistä muovataan omaisuuden muotoon, sen enemmän sen tuottavuus alenee, ja yhteisen laajentuminen taas heikentää omistussuhteita.

Uusliberalismille on ollut keskeistä yksityisomaisuuden hyökkäys, ei pelkästään julkista omaisuutta vastaan, vaan myös, ja ehkä ennen kaikkea, yhteistä vastaan. Pääoman uusliberaalien strategioiden kohteena on ollut yhteisen kaksi muotoa. Yhtäältä yhteinen tarkoittaa maapalloa ja kaikkia siihen liittyviä resursseja, kuten maata, metsiä, vettä, ilmaa, mineraaleja ja niin edelleen. Toisaalta, kuten olen jo todennut, yhteinen käsittää ihmisen työn ja luovuuden tulokset, kuten ideat, kielen, tunteet ja niin edelleen. Eräs merkittävä yksityistämisnäytös on käyty kaivosteollisuudessa, jossa ylikansallisille yhtiöille on avattu pääsy Sierra Leonen timantteihin, Ugandan öljyyn tai Bolivian litium- ja vesivarantoihin. Monet kirjoittajat, David Harvey ja Naomi Klein mukaan luettuna, ovat kuvailleet tapahtumia käsitteillä, jotka viittaavat alkuperäisen kasautumisen jatkuneeseen ajankohtaisuuteen tai pääoman kasaamiseen pakkoluovuttamalla.

Aineettoman yhteisen yksityistämiseen liittyvät uusliberaalit strategiat ovat paljon monimutkaisempia ja ristiriitaisempia. Mitä enemmän yhteinen alistetaan omistussuhteille, sitä vähemmän tuottavaa se on, ja silti kapitalistiset arvonmuodostusprosessit edellyttävät yksityistä kasautumista. Pääoman strategiat yhteisen yksityistämiseksi patentein ja tekijänoikeuksin jatkuvat (usein vaivalloisesti) ristiriidoista huolimatta. Musiikki- ja tietotekniikkateollisuus ovat tästä täynnä esimerkkejä. Sama pätee myös niin sanottuun “biopiratismiin”, eli prosesseihin, joiden avulla ylikansalliset yhtiöt riistävät yhteistä – kasvien, eläinten ja ihmisten alkuperää ja genetiikkaa koskevaa tietoa – patenttien turvin. Tietoa patentoivat yritykset muuttavat esimerkiksi perimätiedon mukaiset luonnolliset, kasvien tuholaistorjuntamenetelmät tai erilaisten kasvien parantavat ominaisuudet yksityisomaisuudeksi. (Piraateilla on muuten paljon jalompi vakaumus: he rosvoavat omaisuutta. Nämä yrityksen sen sijaan varastavat yhteisen ja muuttavat sen omaisuudeksi.)

Pääoman kehitys ei tietenkään ole itsessään hyvä asia, ja immateriaalisen ja biopoliittisen tuotannon valta-aseman voimistuminen tuo mukanaan uusia ja vakavampia riiston ja kontrollin muotoja. Meidän on kuitenkin huomattava, että biopoliitinen tuotanto, etenkin siltä osin kuin se ylittää kapitalististen tuotantosuhteiden rajat ja nojaa jatkuvasti yhteiseen, takaa työvoimalle lisääntyvää autonomiaa ja tarjoaa siten välineitä tai aseita vapautumisen päämääriin.

Yhteisen eli commonsin käsite voi auttaa meitä ymmärtämään, mitä kommunismi tarkoittaa – tai mitä se voisi tarkoittaa. Marx vastusti varhaisissa kirjoituksissaan sellaista käsitystä kommunismista, jossa yksityisomistus hävitetään ainoastaan hyödykkeiden yhteisöllisen omistuksen tieltä. Sen sijaan oikein ymmärrettynä kommunismi ei tarkoita ainoastaan yksityisomistuksen lakkauttamista, vaan koko omistuksen käsitteen kumoamista. Meidän on kuitenkin vaikeaa kuvitella maailmaa ja itseämme ilman omistussuhteita. ”Yksityisomistus on tehnyt meistä niin tyhmiä ja yksisilmäisiä,” hän kirjoittaa, ” että esine on meidän ainoastaan silloin kun omistamme sen.” Mitä voisi tarkoittaa se, että jokin kuuluu meille ilman, että omistamme sen? Mitä tarkoittaisi se, ettemme pidä itseämme ja maailmaamme omaisuutena? Onko yksityisomistus tehnyt meistä niin tyhmiä, ettemme kykene sitä näkemään? Marx yritti tavoittaa, toki hieman kömpelösti ja romantisoiden, kommunismin uuden näkemisen, kuulemisen, ajattelun ja rakastamisen kautta – lyhyesti sanottuna uuden ihmisyyden tuottamisena.

Marx kurottaa näin kohti yhteistä, tai pikemminkin yhteisen määrittämää biopoliittisen tuotannon muotoa. Avoin saatavuus ja jakaminen, jotka ovat olennaisia yhteisen eli commonsien käytölle, ovat omistussuhteiden vastakohta. Meistä on tehty niin tyhmiä, että kykenemme ymmärtämään maailman ainoastaan yksityisenä tai julkisena. Meistä on tullut sokeita yhteiselle. Kommunismia ei pidä määritellä ainoastaan omaisuuden kumoamisena, vaan se tulee ymmärtää yhteisen vahvistamisena – avoimena ja autonomisena subjektiivisuuksien, yhteiskunnallisten suhteiden ja elämänmuotojen tuotantona; itsehallinnollisena ja jatkuvana uuden ihmisyyden luomisena. Mahdollisimman kiteytetysti sanottuna: yhteinen on kommunismille samaa kuin yksityisomistus kapitalismille ja valtio-omistus sosialismille.

Teksti on muokattu versio Hardtin artikkelista Costas Douzinaksen ja Slavoj Zizekin toimittamassa kirjassa The Idea of Communism, Verso 2010. Teksti on julkaistu alunperin Guardianissa 3.2.2011.

 

0 comments

There are no comments yet...

Kick things off by filling out the form below.

Leave a Comment