Muotokuvassa Nikita Hrustsov

Antti Ronkainen

Hrustsov oli kylmäpäinen jätkä eikä pelännyt tehdä päätöksiä. Moskovan puoluejohtajana hän oli lähettänyt 8 500 luokkapetturia ammuttavaksi ja yli 30 000 vankileireille osana Stalinin vainoja. Kun Hrustsov piti vuoden 1956 puoluekokouksessa Stalinin vastaisen nelituntisen “salaisen puheensa”, kansanedustajat pyörtyilivät, saivat sydänkohtauksia ja pari teki itsemurhan. Stalinin häpäisyä seuranneet kansannousut jouduttiin tukahduttamaan verisesti.

Hrustsov matkasi ensimmäisenä neuvostojohtajana vuonna 1959 Yhdysvaltoihin ja ajatteli juodessaan ensi kertaa elämässään Coca-Colaa: “Voi saatanan saatana, että onkin hyvää kokista” ja nielaisi vielä toisen hörpyn: “On se vaan jumalauta hyvää, ihan hävettää palata Kremliin ja jatkaa kommunismin ilosanoman julistamista tietäen, että neuvostokansalaisilla ei vielä vuosiin ole Coca-Colan kaltaista juomaa kaupoissa.”

Nähtyään Amerikan ihmeet ja Disneylandin Hrustsovilla oli monta syytä viedä aloittamansa destalinisaatio loogiseen loppupisteeseensä itselleen tyypillisellä intensiteetillä ja poukkoilevuudella. Hän ajatteli Moskovaan palatessaan:

“Stalinin luomus marxismi-leninismi on käsittänyt ja kohdellut markkinoita täydellisen väärin. Marxin kehittämän työarvoteorian mukaan hinnat heijastelevat tuotteissa olevia arvoja, jotka määräytyvät keskinäisriippuvuudessa toisiinsa nähden. Hintojen keinotekoinen veivaaminen teollisuuspääomaa suosivaksi on lisäarvon anastusta muiden tuottajien kustannuksella. Olemme määränneet ylimielisesti tuotantohinnoista ja suosineet raakateollisuutta, sotateollisuutta ja avaruusteknologiaa kulutushyödykkeiden ja palveluiden kustannuksella.

On väärin, että olemme harjoittaneet niin pitkään suunnitelmataloutta, joka on kieltänyt kaikki markkinoiden positiiviset elementit, kuten tuotantomäärien allokaation ja hintojen määräämän pakon teknologiseen edistykseen. Tämän seurauksena arvontuotannon yli on kävelty ja olemme luoneet toispuoleisen tuotantomuodon: pärjäämme Yhdysvalloille aseteknologiassa, mutta meillä ei ole tarjota ihmisille leipää, ei viiniä, ei sirkushuveja, ei viihdettä, ei muoti-ilmiöitä, ei mitään.

Vaikka Marxin työnarvoteoria alleviivaa tuotannon tärkeyttä ja tuotantotekijöiden yhteisomistusta, on väärin, että olemme kieltäneet neuvostokansalaisilta oikeuden omistaa edes välttämättömimmät elinhyödykkeet, jotka paitsi auttavat jaksamaan auttavat myös viihtymään. Olemme kieltäneet ihmisiltä oikeuden yrittämiseen, mikä varmasti alentaa työmoraalia kolhooseissa. Olemme nostaneet tuotannon ja sotateollisuuden ensiarvoisen tärkeään asemaan markkinoiden positiivisten elementtien kustannuksella: kyllä ihmisten pitää saada omistaa, yrittää ja ostaa siinä määrin kuin on ihmiselle kohtuullista eli missä määrin hän kykenee itse ylipäätään käyttämään ja saamaan tavaroista irti käyttöarvojen tuomaa tyydytystä! Oleellista ei ole, miten markkinat kielletään tehokkaimmin vaan miten niistä saadaan irti kaikki oleellinen mahdollisimman tehokkaasti. Kapitalismi pyrkii kaappaamaan yhteiskunnallisen lisätuotteen kaksinkertaisesti vapaaseen palkkatyöhön perustuen, mutta sosialismissa tämä yhteiskunnallisesti tuotettu lisätuote ei saa mennä kapitalistien taskuun vaan se tulee hyödyntää yhteiskunnallisesti kestävästi.

Sosialismi ei tarkoita, sitä että vallitseva yhteiskuntajärjestys käännetään päälaelleen vaan että vallitsevasta tuotantomuodosta valjastetaan käyttöön sen edistyksellisimmät voimat. Liian usein sosialismin historiassa sosialismi on ollut vain kapitalismin nurinpäin käännetty kummajainen, joka on ainoastaan toistanut kapitalismin sisäiset ristiriitaisuudet toteuttamalla niiden negaatiota. Sosialismi tarkoittaa mitä ilmeisemmin tuotannon ja markkinoiden asettamista tasapainoon, vaikka sitten väkisin ja valtion voimin.”

* * *

Stalin oli Hrustsovin tragedia: Stalinin rikosten myöntäminen ja siitä kummunneet mellakat ja kansannousut laittoivat Neuvostoliitossa liikkeelle prosessin, joka lopulta koitui Neuvostoliiton kohtaloksi. Stalin teki feodaalivaltiosta suurvallan, mutta hän teki myös virheitä, jotka voitiin Hrustsovin mukaan korjata byrokratiaa uudelleen järjestämällä. Stalinin johtamana suunnitelmatalous johti tuotantolukujen näpelöintiin, eikä lopulta puolueen ylimmällä johdollakaan ollut relevanttia tietoa Neuvostoliiton tuotantomääristä. Systeemi oli tehokas, mutta arvaamaton, sillä epävarman tiedon perusteella jouduttiin tekemään suuria tuotantoratkaisuja, joiden kulkua ei voitu millään tavoin ennakoida.

Stalinin marxismi-leninismin yksi heikkouksista on epäilemättä se, että se perustuu maailmaan, jossa on yksi valtio, yksi tehdas ja yksi työväenluokka. Hintatasoa ylläpidettiin keinotekoisesti raakateollisuutta ja siis siellä työskentelevää työväenproletariaattia ajatellen, mutta samalla unohdettiin kulutushyödykkeiden ja palveluiden tuotanto sekä tietenkin se, että teollisuustyöläisiä elätettiin maatalouden ja talonpoikien kustannuksella. Tämä voitiin oikeuttaa esimerkiksi Marxia lukemalla. Marxin Pääomassa keskeisin pääoman muoto on teollisuuspääoma, joten oli luonnollista, että marxilais-leniniläisessä Neuvostoliitossa nostettiin hierarkiassa korkeimmalle teollisuusproletariaatti, eikä talonpojista tarvinnut välittää eikä porvariston annettu syntyä.

Marx kommentoi Pääoman alussa, ettei pelkkä rahan poistaminen ole riittävä ratkaisu kapitalismin murtamiseksi ja vertasi, ettei kristinuskonkaan poistamiseen riitä pelkkä paavin murhaaminen. Jos marxismin kannalta Neuvostoliitosta on jotain opittavaa, se on kiistämättä siinä, ettei pelkät tuotantovälineiden nimelliset omistusoikeudet muuttamalla taata vielä minkäänlaista kapitalistisesta riistosta vapaata systeemiä, mikäli tuotantovälineiden käyttötavassa toteutetaan samanlaista vallankäyttöä kuin aina ennenkin. Lisäksi on syytä muistaa, että Neuvostoliitossakin viisivuotissuunnitelmien johdosta järjestelmä ei vastannut millään tavalla ihmisten tarpeisiin tai haluihin, mikä oli Marxin kapitalismikritiikin ja erityisesti vieraantumiskritiikin keskeisimpiä kulmakiviä.

Neuvostoliitto osoittaa, ettei riitä, että Marxista luetaan jotain kapitalistiselle yhteiskunnalle keskeisiä ominaispiirteitä, kuten 1) tuotantovälineiden yksityisomistus, 2) luokkaristiriita tai 3) teollisuuspääoma hallitsevana tuotantomuotona ja sitten käännetään nämä perustekijät päälaelleen jonkinlaiseksi sosialistiseksi irvikuvakseen. Ironisinta marxismi-leninismissä lieneekin se, ettei se eroa paljoakaan Marxin Pääomassa kuvailemista kapitalistien toimista voiton suhdeluvun kohottamiseksi ja tuotantomäärien tehostamiseksi. Luokkaristiriita poistettiin porvaristo kieltämällä ja siirtämällä näiden rahat ja valta puolueelle ja perustamalla yhteiskunnallinen uusintaminen feodaaliseen kahtiajakoon työläisten ja maatyöläisten välillä.

Hrustsovin destalinisaatio tarkoitti sosialismin rakentamista toisin eli tässä tapauksessa byrokratian järjestämistä uudelleen. Vanhoilliset stalinistiset johtajat siivottiin eri maiden huipuilta ja puolueen vallan keskiöstä ja vallalle otettiin uudenlainen poliittinen kulttuuri. Kun oli luovuttu Stalinin metodeista valtionjohdossa, Hrustsov luopui bolsevikkien alkuunpanemasta ideasta sotilaallisesta maailmanvallankumouksesta. Stalin oli luonut vahvan marxilais-leniniläisen opin, ja Stalinin leimaaminen ihmishirviöksi oli ehkä voitto uuden neuvostojohdon inhimillisyydelle, mutta samalla se romutti Neuvostoliiton alueella vallinneen suhteellisen yhtenäisen talousopin.

Destalinisaation myötä Neuvostoliitossa siis sallittiin erilaiset ja keskenään kilpailevat näkemykset sosialismista, joiden täytäntöönpanosta lopulta päätti edelleen keskuskomitea. Hrustsov pyrki muuttamaan systeemiä kahtalaisesti ikään kuin alhaalta päin, mutta kuitenkin keskusjohdon viitoittamalla ja suuntaamalla tiellä. Moskovasta annettiin rakenne ja suunta, mutta jäsenvaltioille annettiin vapautta etsiä kansallisesti omaperäisiä ratkaisuja. Hrustsovin aikana keskusjohtoisuus alkoi systeemisesti heiketä, kun itäblokin maiden johtoon alkoi tulla henkilöitä, jotka ajoivat kansallisia intressejä neuvostouskollisuuden sijaan. Stalinin marxismi-leninismi oli tehokas ja helposti ohjattava systeemi, mutta Hrustsovin Neuvostoliitossa keskuskomitean valta alkoi välittömästi paeta maihin, joille oli myönnetty alueellista itsemääräämisoikeutta.

Vaikka Hrustsov varmaan tiedosti itsenkin harjoittamansa politiikan poikkeamat Marxista ja toisaalta monet ongelmat Marxin teoriassa itsessään, paluu Leninistä Marxiin ei ollut minkään satelliittivaltion osalta hyväksyttävä teko. Hrustsov oppi nopeasti, että vaarallisimpia kansallisia reformeja olivat sellaiset, jotka pyrkivät muuttamaan Kremlistä johdettua sosialismin ideologiaa. Vaikka kansoille annettiin liikkumatilaa, ideologian uudelleenmuotoilut tulivat viime kädessä edelleen Moskovasta. Unkarin kansannousu jouduttiin kumoamaan jo 1956.

* * *

Neuvostoliitossa satsattiin suuria määriä esimerkiksi ase- ja avaruusteknologiaan, mutta ilman valtion tukea ei edennyt millään mittarilla mitattuna edistyksellinen toiminta. Itsenäinen toiminta tulkittiin taas valtion vastaiseksi toiminnaksi. Tekniikan historia osoittaa, että minkään suurvallan ei kannata pyrkiä rajoittamaan kansalaistensa mahdollisuuksia keksintöjen, kulutustavaroiden tai innovaatioiden tuottamiseen. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat saivat taloudellista etumatkaa nimenomaan kulutushyödykkeiden, palveluiden ja teknologisten edistysten luomisessa – asioiden, jotka olivat kiellettyjä tai äärimmäisen säänneltyjä Neuvostoliitossa.

Hrustsov oli huomannut Amerikan-matkallaan, että Neuvostoliitto oli jäänyt vuosikymmenten päähän lännestä. Ensi töikseen Hrustsov pyrki korjaamaan raskasteollisuuden ja kulutushyödykkeiden tuotannollisen epäsuhdan. Tämä tarkoitti kilpailun vapauttamista, jonka uskottiin olevan uudenlainen motivaattori lännen etumatkan kuromiseksi umpeen.

Kilpailu ja yrittäjähenki yhdistyivät nopeasti nationalismin kanssa alueellisiksi intresseiksi. Vaikka Neuvostoliiton taslouskasvu oli valtaisaa, se alkoi nopeasti polkea paikallaan. Taustalla oli osittain se, ettei markkinoiden vapauttaminen ollut riittävää, koska Neuvostoliitolle pitemmällä tähtäimellä tärkeämpi tavoite oli lännen taloudellinen voittaminen, joten lännen kanssa käytyä teknologista ja kaupallista yhteistyötä itäblokin maiden kanssa kontrolloitiin erittäin tarkasti.

Aina kukistumiseensa saakka Hrustsov jatkoi järjestelmän vapauttamisen politiikkaa, jonka kanssa rinnan perustettiin uudenlaisia neuvostoja ja elimiä. Seurauksena oli erinäinen valtiokontrollin vapauttamisen ja palauttamisen sekamelska. Tässä on toinen Neuvostoliiton heikkous suhteessa länteen. Annettaessa valtaa nationalismille ja toisaalta markkinavoimille, Stalinin luoma uskollisuus ja neuvostokansalaisuus murentuu ja joudutaan turvautumaan uudenlaiseen byrokratiaan. Erityisen vahvan kommunistivastaisuuden säilyttivät kansallismieliset talonpojat, joiden selkänahasta mielikuva ylväästä työläisproletariaatista Neuvostoliiton ihannekansalaisena oli luotu. Vaikka destalinisaation alku oli lupaava, nationalismi alkoi hajottaa Neuvostoliittoa sisäisesti, mitä paikkaamaan tullut uudenlainen byrokratia alkoi hyvin nopeasti syödä talouskasvun hedelmiä.

* * *

Maailmanvallankumouksesta luovuttuaan Neuvostoliitto luotti diplomatiaan, sosialistiseen ideologiaan ja näiden kulminaationa taloudelliseen kilpailuun Yhdysvaltain kanssa. Kiina leimasi “rauhanomaisen rinnakkaiselon” revisionismiksi ja katkaisi välit Neuvostoliittoon. Itä-Euroopassa kuohunta ei ottanut loppuakseen, Varsovan liitto rakoili ja yöpakkaset tulivat ja menivät. Kun yleensä puhutaan kylmästä sodasta, mieleen piirtyy Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen atomipommit, mutta kilpailevia ideologioita oli maailmassa huomattavasti enemmän: Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen lisäksi oli uusi Euroopan talousalue EEC, Yhdysvaltain sisällä demokraatit ja republikaanit ja Neuvostoliitossa puolueen sisäisten paineiden lisäksi itäblokin uudet kansalliset edut. Yhdysvaltain kanssa aloitettu liennetys päättyi lyhyeen vuonna 1961, kun Berliinin muuri pystytettiin ja Euroopan halki laskettiin rautaesirippu. Jo seuraavana vuonna maailma oli ydinsodan partaalla, kun Hrustsov koitti sijoittaa Kuubaan ydinkärkiä.

Ohjuskriisin jälkeen hänet syrjäytettiin ja annettiin kuolla unohdettuna kotiarestissa, jossa hän mietti viimeisten seitsemän elinvuotensa aikana varmasti ainakin seuraavaa: “Nationalismi on kapitalistisen yhteiskunnan tärkeimpiä rakennuspalikoita, joka siivittää kansakunnat keskinäisen kilvoittelun kautta vaurauteen. Saatanan Marx kun se ei puhunut markkinoista eikä valtiosta yhtään mitään ja sitten jouduttiin perustamaan demagoginen oppi teorian pohjalta, joka ei oikeastaan sano itse taloudenhoidosta yhtään mitään, ja sitten kun minä uskalsin sanoa tämän ääneen, niin oli jo liian myöhäistä. Itäblokin valtiot alkoivat välittömästi kilpailla keskenään, mikä heikensi Moskovan valtaa ja toisaalta epäyhtenäisti Neuvostoliitossa harjoitettuja sosialismin muotoja. Perkeleen Adam Smith kun se oli suurin piirtein kaikessa oikeassa mitä se sanoi ihmisten ahneudesta.”

Hrustsov kuoli 1971 ja hänet haudattiin ilman valtiollisia kunnianosoituksia.