Yliopistoväki, herätys!

Yliopistoväen uudet työnantajat, julkisoikeudelliset yliopistot ovat järjestäneet uusiutuvan korkeakoulujärjestelmän ensimetreillä epävirallisen Suomen ennätyksen myös sopimuspuolella. Yliopistolakiprosessin aikana ennätyksiin yletettiinkin jo erityisesti siinä, kuinka muutoksen väkisin läpiajanut oikeistolainen koulutuspoliittinen eliitti sivuutti suurin piirtein kaiken sen toimintaan ja visioihin kohdistetun kritiikin.

Yliopistolain sisäänajon yhteydessä luvattiin, että henkilökunnan palvelussuhteen ehdot turvataan uudella työehtosopimuksella. Vakuuteltiinpa vielä vuoden vaihteessa, että yliopistomuutoksen osalta yliopistolaiset voivat olla rauhallisin mielin. Yliopistoilla ei kuitenkaan edelleenkään ole työehtosopimusta. Työnantaja on neuvotteluissa lähtenyt lupauksiaan vasten liikkeelle joustoista ja sopimusturvan kaventamisesta – esimerkiksi sairasajan etujen heikentämisestä sekä työajan ja sen valvonnan uudelleen järjestelystä.

Työnantaja on lisännyt jo sovittuun työsopimuspohjaan lisäyksiä mm. lisätöihin sitoutumisista ja oikeuksista määrätä työntekijä muihin työtehtäviin (ks. lisää Acatiimi 1/2010). Yksittäisissä sopimuksissa on pyritty kusettamaan mm. palkan pienentämisellä ja muulla kivalla. Sellainen on uusi työnantaja.

Toinen ajankohtainen yliopistokiista tulee Oulusta. Maanantaina 15.2. Oulussa aloitetaan YT-neuvottelut 1600 työtekijän kanssa – ne koskevat yli puolta Oulun yliopiston kolmesta tuhannesta työntekijästä!

Kuten toisaalla on jo osuvasti todettu, Oulun tapahtumien luulisi olevan kaikkea yliopistoväkeä yhdistävä huolenaihe. Uhka irtisanomisista ja muista leikkauksista ei rajoitu Pohjois-Suomeen – halusi yliopistoväki sitä itselleen uskotella tai ei.

Oulun tilanne on ensimmäinen konkreettinen esimerkki niistä opetusministeriön ja oikeistolaisen koulutuspolitiikan linjauksista, joita syksyllä viriteltiin julkisuuteen Suomen innovaatiojärjestelmää arvioineen kansainvälisen asiantuntijaryhmän tutkimuksen pohjalta. Keskeinen viesti on kovin selvä: kansallinen yliopistojärjestelmä rukataan nopeasti uuteen uskoon. Tämä tarkoittaa muutaman ”innovaatioclusterin” (kiitoksia piilaakson pioneereille tästäkin herkusta) muodostamista Suomeen – eli edessä on nykyisen kaltaisen yliopistojärjestelmän raaka karsiminen. On luonnollista, että liikkeelle lähdetään esimerkiksi Kajaanin yliopistokeskuksen kaltaisista yksiköistä.

Toisin kuin maan oikeistohallitus kokoomuslaisten opetus- ja valtionvarainministerien johdolla väittää, Oulun ongelmat eivät ole oululaisten omaa syytä. Pikemminkin kyse on järjestelmän kriisiyttämisestä, jota käytetään perusteluna leikkauksille. Sen verran omituisia ministerien laskelmat maakuntayliopistojen ahdingosta ovat, että niihin ei kykene yhtymään aikaisemmin yliopistolain kovimpiin puolestapuhujiin kuulunut Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunenkaan.

Oikeistolainen yliopistouudistus on toteutettu niin hätäisesti, ettei edes yliopistojen korkeimmalle johdolle tunnu olevan selvää mitä paljon mainostettu yliopistojen uusi autonomia tarkoittaa. Tampereen yliopiston vararehtori, maineikas historiantutkija Pertti Haapalakin on vähintäänkin kujalla väittäessään, että valtio turvaa yliopistojen toiminnan – Haapalan visioinnin mukaan kaikki tuntuu jatkuvan kuten ennenkin.

Opetusministeriön linjaukset innovaatiojärjestelmän rukkaamisesta ja Oulun jättäminen oman onnensa nojaan luo kuitenkin kuvaa hieman erilaisesta tilanteesta. Etenkin hierarkian yläpäässä olevat uudistajat korostavat tämän tästä sitä, ettei mikään muutu dramaattisesti. Kuitenkin yliopistomaailman huononnuksista uutisoidaan viikottain.

Kyse ei ole vain yliopiston työntekijöiden olosuhteisiin liittyvistä väännöistä. Yliopistotyöntekijöiden asema on suoraan sidoksissa opiskelijoiden etuihin. Opetuksen tarjonta ja laatu heikkenevät irtisanomisten myötä. Heikennykset jakaantuvat epätasaisesti oppialojen kesken. Kun hallintohenkilökuntaa karsitaan, jäävät tehtävät opetushenkilökunnan harteille. Käytännössä tämä tulee näkymään mm. suoritusten arvostelun ja rekisteriinkirjaamisen viivästymisenä, siis opintojen suorittamista haittaavina käytäntöinä. Irtisanomiset ajavat yliopistojen hallinnollisen rakenteen kriisiin.

Jos kansallinen yliopistojärjestelmä ajatellaan yhtenäisenä tiedontuotannon alana, ovat Oulun YT-neuvottelut ensimmäinen konkreettinen esimerkki erääseen tuotantoyksikköön kohdistuvista leikkauksista ja irtisanomisista. On kaiketi ymmärrettävää, että leikkaukset ja työtaistelu ovat maamme älymystölle jotain aivan uutta. Viimeistään nyt olisi kuitenkin vedettävä johtopäätöksistä ilmeisin – eli kamppailtava. Olemassa olevalla järjestäytymisasteella luulisi, että yliopistoväen liitot kykenisivät vastatoimiin.

Kysymys ei ole väärinkäsityksistä, laskuvirheistä tai siitä, että yliopistot työnantajina ovat ”vastentahtoisesti vaikeiden ratkaisujen edessä”. Kyse on siitä, että yliopistojen johto – oikeistohallituksen tuella – kusettaa ja kyykyttää työntekijöitään järjestelmällisesti sen minkä ehtii.

Vallan keskittäminen harvalukuisen yliopistoeliitin käsiin tunnetaan kampuksilla paremmin nimellä vahva johtajuus. Yliopistoväelle se ilmenee valehteluna, salailuna ja pienen, elinkeinoelämän kanssa liittoutuneen, piirin kyräilynä. Yliopistotyöntekijän ja opiskelijan roolina on kuuliaisesti odottaa johdon seuraavaa liikettä, sillä ”ruikuttamisella yliopisto ei paremmaksi muutu”, kuten Tampereen yliopiston rautarouva on todennut.

Hollin Kaijan kanssa on helppo olla samaa mieltä. Ruikuttaminen yliopistoissa on jatkunut aivan liian pitkään. Ehkäpä nyt kun maan älymystön oma perse on vadilla, hoksataan esimerkiksi ammattiliittoihin järjestäytymisen oikea merkitys (mikä ei muuten ole se helposti saatava viikon lomaosake Katinkultaan, tai keväinen yhdistyksen yhteinen kahviretki lähimpään kansallispuistoon).

Järjestäytyneen yliopistoväen – henkilökunnan, opiskelijoiden ja ammattiyhdistyspoppoon – ensimmäinen tehtävä on sanoa, että yliopiston johdolla ja sen toimintatavoilla työnantajana ei ole legitimiteettiä. Sanelupolitiikasta ja lammasmaisuudesta on sanouduttava irti. Toteamus ”Me olemme yliopisto” ei riitä, ellei sitä myös näytetä toteen.

(Teksti on julkaistu yhtä aikaa eri medioissa samaan aikaan kun Tampereen yliopistolla järjestettiin tukimielenosoitus Oulun yliopistolaisille.)