Toistaiseksi emme ole Megablogissa sanoneet sanaakaan eräästä tiedotusvälineitä hallinneesta puheenaiheesta, nimittäin vaalirahakohusta. Aihe on ensinnäkin melko loppuun kaluttu, ja toiseksi jatkuvien ”paljastusten” seuratessa toistaan jokainen uusi tieto vaikuttaa edellistä yhdentekevämmältä.

Kohun peruskuvio on melko yksinkertainen: politiikan ”likaisuus” herättää närkästystä, ja ”valtamedia” (jos tällainen yleistävä käsitteellinen niputtaminen sallitaan) saa tilaisuuden näyttäytyä demokratian sekä ”avoimuuden” puolustajana. Tähän politiikan likaisuudella moralisointiin ja avoimuuden vaatimiseen olisi toki helppo lähteä mukaan – kaupan päälle tulisi vieläpä kokemus tärkeään yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta. Mutta eikö herätäkin epäilyjä se, että juuri ne samat tiedotusvälineet, jotka nyt esiintyvät sananvapauden ja demokratian sankareina, muun muassa vuoden 2007 eduskuntavaalien aikaan olivat pitkälti lumoutuneita kokoomuksen ”dynaamisuudesta” ja ”vanhojen vastakkainasettelujen” hylkäämisestä. Missä silloin oli kriittisyys vaikkapa kokoomuksen rahoittajia kohtaan?

SAK:n vaalimainos aiheutti suurta porua porvarillisissa medioissa, mutta se, kuka porvaripuolueita tuki, ei kiinnostanut ketään. Porvarit ovat tietysti aina tukeneet porvaripuolueita, aivan kuten ammattiliitot ovat tukeneet vasemmistolaisia ehdokkaita. Tämä on uutinen vain tynnyrissä eläneille. Toki vaalirahakohussa on kyse vähän muustakin, kuten valtionyhtiöiden ja yleishyödyllisten yhdistysten epäilyttävistä tuista. Jos kohun tuloksena rahoituskuviot muuttuvat läpinäkyvämmiksi ja porvareiden tuki vähenee – sekä varsinkin jos Vasemmistoliitto ja Vihreät siitä hyötyvät – niin medioiden sinnikkyys tuottaa toki joitain positiivisia tuloksia, joita ei ole syytä väheksyä. Joka tapauksessa kohun mittasuhteet eivät vastaa itse asioita, joista kohu on noussut.

Itse asiassa on luontevaa koko kuvion kannalta, että useimpien tiedotusvälineiden kritiikin kohteena on keskusta eikä kokoomus. Asettumatta Matti Vanhasen puolelle on kohtuullista myöntää, että tämä on oikeassa tulkitessaan olevansa median ajojahdin kohteena. Matti Vanhanen on aivan yhtä oikeassa kuin Berlusconi, joka on valittanut vasemmistolaisen oikeuslaitoksen itseensä kohdistamasta vainosta. Italialainen oikeuslaitos, joka yrittää saada Berlusconin hankaluuksiin, on aivan yhtä puolueellinen kuin suomalainen valtamedia, joka yrittää saada Matti Vanhasen eroamaan. Kaupunkilaisten porvareiden mediat tietenkin haluaisivat mielummin kokoomuslaisen pääministerin.

Samalla vaalirahakohu tarjoaa monille tiedotusvälineille loistavan mahdollisuuden korostaa omaa tärkeyttään demokratian ja avoimuuden edistäjänä. Valtamedia kiihottuu omasta vallastaan ja laukeaa vasta kun on synnyttänyt ”poliittisen ruumiin”. Mitä enemmän se pystyy osoittamaan omaa valtaansa, sen enemmän se ”edistää demokratiaa”, ja toisinpäin. Mitään väliä ei tässä ole sillä, kuinka naurettavaa ja tyhjänpäiväistä on poliittisen kohun luominen joistain kymmenen vuotta laudoista. Valtamedian kokonaisuus koostuu tietenkin pienistä osista, mukaan lukien kolumnisteista, joiden pikkuporvarillista omaatuntoa hivelee tunne siitä, että on Vanhasen eroa vaatimalla ”vaikuttanut yhteiskunnallisiin asioihin”. Lopultakin tyhjänpäiväistä ”luovaa työtä” tehnyt kolumnisti saa kunnon tyydytystä.

Tietenkin lukuisat poliitikot ovat osittain itse syyllisiä omaan tukalaan tilanteeseensa, mutta porvarillinen media ”demokratian edistäjänä” ei herätä luottamusta. Tilanne, jossa mikä tahansa rahoitusmuoto leimataan arveluttavaksi tai moraalittomaksi, on myös johtanut siihen, että poliitikot osallistuvat nyt huutokauppamaiseen kilpailuun siitä, mitä kaikkia kieltoja ja rajoituksia he vaalitukien suhteen ovat valmiita kannattamaan. Kyse on rituaalimaisesta avoimuuspuheesta tilanteessa, jossa lähes kaikki – vasemmistosta oikeistoon – osoittavat liikuttavaa uskollisuutta liberaalin demokratian pyhille opinkappaleille – ikään kuin politiikassa olisi kyse ”avoimesta keskustelusta” eikä konfliktista. Kaiken suoran tuen kieltämistä kannattamaan rientäneet poliitikot (kuten Jutta Urpilainen) tuskin itsekään kannattavat ehdotustaan – kyse on vain halvasta keinosta kerätä oletettuja poliittisia pisteitä ”rehellisen” kuuloisilla ehdotuksilla. Eikä tällaisten ehdotusten esittäjillä ole edes puolueensa tukea takanaan. Ehdotus, jolla ei tule olemaan mitään todellisia seurauksia, on helppo esittää.

Jos lähetettäsimme joukon politiikkoja psykoanalyytikon vastaanotolle, niin mitä siitä seuraisi? Psykoanalyytikko luultavasti toteaisi, että jos täydellistä avoimuutta vaativat poliitikot saisivat vaatimansa asian, se itse asiassa romuttaisi heidän subjektiivisuutensa. Täydellisen avoin poliitikko ei ole enää poliitikko, sillä politiikkaan kuuluu olemuksellisesti juonittelu ja salaisuus. Tässä osoittautuu todeksi vanha väite, jonka mukaan kaikkein pahinta, mitä subjektille voi tapahtua, on saada se, mitä haluaa. Psykoanalyytikon viesti politiikoille olisi, että heidän on tarkemmin säädeltävä oman itsensä ja halujensa kohteen välistä etäisyyttä tai koko heidän olemukseltaan putoaa pohja. Likaisuus on se kiusallinen pikku oire, josta poliitikkojen tulisi osata nauttia sen sijaan, että pyrkisivät pyyhkimään sen pois.

Vastaavasti ”kansa” haluaa mieluiten kuulla valheita avoimuudesta ja rehellisyydestä – ei totuutta siitä, että politiikkaan kuuluu valehtelu. Olennaista on, että kriisin jälkeen tilanne palaa normaaliksi: politiikka on ”puhdistettu”, ja likaisten poliitikkojen tilalle äänestetään uusia, vastaavia poliitikkoja. Politiikan ”luottamuskriisiä” (oliko olemassa vankkumaton luottamus tätä ennen?) koskevien jaarittelujen jälkeen jatkuu sama illuusio siitä, että likaiset poliitikot ovat poikkeus ja että valppaan median ansiosta demokratia kukoistaa. Lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta juuri tätä on onnistunut ja aito kommunikaatio: subjekti saa keskustelukumppaniltaan vastauksena oman viestinsä nurinkäännöksenä, joka on itse asiassa totuus alkuperäisestä viestistä.

Megafonin sivuiltakin tuttu Alex Foti on kirjoittanut otsikolla ”Climate Anarchists vs Green Capitalists” Z Communicationsin Reimagining Society -projektiin. Reimagining Society -projekti on kokoelma kirjoituksia, joiden sisältönä ovat uudenlaisen yhteiskunnan visiot sekä sen saavuttamisen strategiat.

Fotin kirjoitus tarkastelee erilaisia skenaarioita, jotka kumpuavat nykyisestä talous- ja ympäristökriisistä sekä kapitalististen ja antikapitalististen voimien dynamiikasta. Tiivistetysti sanottuna Fotin ensimmäinen premissi on, että 2000-luvun ekologinen kysymys päihittää 1900-luvun sosiaalisen kysymyksen konfliktin keskeisenä lähteenä: ”Vihreä on uusi punainen.” Toisen premissin mukaan obamalainen ekokeynesiläisyys täytyy ottaa vakavasti liberaalin kapitalismin uutena mallina uusliberaalin sääntelyn purkamisen epäonnistumisen jälkeen.

Fotin mukaan jos kaikista tulee tänä päivänä vihreitä, silloin tulee entistäkin tärkeämmäksi ymmärtää toimijoiden ja voimien kenttää todennäköisten makropoliittisten skenaarioiden ennakoimiseksi. Foti luokittelee neljä ympäristödiskurssin tyyppiä: teknokraattinen pragmatismi, malthusilainen survivalismi, ympäristön kestävyyttä korostava näkökulma ja vihreä radikalismi. Teknokraattinen pragmatismi ja ympäristön kestävyyttä korostava näkökulma ovat reformistisia näkökantoja kun taas malthusilainen survivalismi on vihreän radikalismin ”proosallinen” (mielikuvitukseton) vastine. Vihreä radikalismi koostuu liikkeistä, joita yhdistää näkemys, että ilmastokriisin perimmäisiä syitä ovat olemassaolevat politiikan ja bisneksen tekemisen muodot, eivät ensisijaisesti ihmisten henkilökohtaiset valinnat.

Ympäristön kestävyyttä korostava suuntaus haluaa Fotin mukaan tehdä kapitalismista vihreämpää muuttamalla sen sektorikompositiota (savupiipputeollisuudesta vihreään teollisuuteen ja palveluihin), siinä missä teknokraatit haluavat tehdä olemassaolevista energia- ja tuotantojärjestelmistä tehokkaampia. Vihreän kapitalismin esiinnousu tarkoittaa, että reformistisessa leirissä ympäristön kestävyyden kannattajat voittavat, vaikka kestävän kehityksen tai kasvun käsitteistä onkin osin tullut tyhjiä mutta paljon toistettuja taikasanoja.

Siinä missä vihreä radikalismi panee toivonsa yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja niiden luovuuteen, ympäristömalthusilaisuudesta puuttuu liikeulottuuvuus. Se keskittyy kylmiin faktoihin, arvioihin ja pakkoihin. Ympäristömalthusilaisuuden retoriikka on synkkää ja survivalistista: tarvittavat toimenpiteet on tehtävä tai ihmiskunta kuolee. Fotin tulkinnan mukaan ympäristömalthusilainen suuntaus uskoo, että vain pieni osa maapallosta on tulevaisuudessa asuinkelpoista. Ekologinen survivalismi tarkoittaa varautumista apokalypsin jälkeiseen tulevaisuuteen tässä ja nyt.

Hegemoninen suuntaus nykyisessä yhteiskunnallisessa dynamiikassa on Fotin mukaan joka tapauksessa obamalainen vihreä keynesiläisyys. Uusliberaali politiikka ja uuskonservatiivinen militarismi ovat menneisyyttä. Radikaalien vastustaja ei ole enää ”paha”: hänellä on liberaalin kapitalismin kasvot ja aito halu parantaa miljoonien ihmisten elämää. Hän on valistuneen kapitalismin viimeinen toivo.

Tästä jaottelusta Foti jatkaa syvällisempään osuuteen siitä, millaisilla muuttujilla kapitalismin kehitystä on arvioitava. Foti käsittää kapitalistisen dynamiikan yhtäältä kasautumisen ja sääntelyn vuorovaikutukseksi sekä toisaalta ideologian ja geopolitiikan eksogeenisten vaikutusten kautta. Fotin mukaan jos kasautumista on liikaa ja sääntelyä liian vähän, seuraa kysyntäkriisi (sijoitustoiminta ja kulutus eivät takaa riittävää työllisyyttä). Kun taas on liikaa sääntelyä, seuraa tarjontakriisi (kulut nousevat liikaa johtuen palkkojen ja raakamateriaalikustannusten noususta) ja pääoman tuotto laskee hälyyttävälle tasolle. Foti pitää 1930-luvun kriisiä sekä nykyistä kriisiä esimerkkeinä ensinmainitusta, kun taas 1910- ja 1970-lukujen kriisit ovat esimerkkejä jälkimmäisestä.

Nykyinen kriisi on Fotin käsityksen mukaan siis sääntelykriisi, ja sääntelykriisit ovat erityisen tärkeitä, koska ne avaavat historiallisia avautumia, joiden sosiopoliittisilla seurauksilla on taipumuksena olla vakavan polaarisia. Siinä missä normaaleina aikoina keskitie on paras poliittinen kurssi, lamakausina mitä tahansa voi tapahtua ja rohkeat palkitaan. Sääntelykriisin kaudella poliittinen toimintaa saa aikaan valtaisia tuloksia. Foti toteaa, että vallankumous ei kuitenkaan ole vaihtoehto, koska järjestelmää kaataa itse itsensä, eikä mitään tuhottavaa jää jäljelle.

Foti erottaa käsitteet ”Great Depression” (tarkoittaen 1930-luvun lamaa) ja ”Great Recession” (tarkoittaen nykyistä lamaa). Nykyinen lama on Fotin mielestä ”recession” mutta ei ”depression”, koska monetaarinen politiikka on ollut ekspansiivista ja budjettialijäämään perustuva rahankäyttö aggressiivista (toisin kuin vuoden 1929 jälkeen). Nykyisen kriisin rakenteellinen juuri on sen kyvyttömyydessä jakaa 30 uusliberalismin vuoden tuottavuuden hyötyjä koko väestölle. Siten vihreän kapitalismin on tehtävä palvelu- ja tietotyöläisille sama, minkä fordismi teki sini- ja valkokaulustyöläisille.

Fotin arvion mukaan sääntelykriisissä ideologisella voimalla on valtava merkitys, koska se tarjoaa malleja aiemman vaiheen epäonnistuneiden instituutioiden uudelleenrakentamiseksi. Tällä hetkellä yksi keskeinen mobilisoiva ideologia on vihreä liberalismi, joka ei ole pelkkää viherpesua, vaan sillä on konkreettisia vaikutuksia tuotannon, kulutuksen ja liikenteen muotoihin. Toisesta keskeisestä ideologiasta Foti käyttää nimitystä ”Developmentalism”. Se on positio, jonka jakavat kehittyvät suurvallat Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina (= ”BRIC-maat”). Sen ideologia, joka usein liittyy autoritaariseen valtioon, perustuu väestön kulutustason kehittämisen oikeutukseen – myös ilmastonmuutoksen aikana, sillä ilmastonmuutoksen pääsyyllisiä ovat perinteiset teollisuusmaat Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta.

Kolmantena tärkeänä ideologiana Foti nostaa esille ”Seattle-Genova -liikkeen” mutaation ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta kamppailevaksi liikkeeksi, joka voi potentiaalisesti nousta vihreän kapitalismin merkittävimmäksi haastajaksi. Tämä ideologia kannattaa commons-ajattelua sekä postmaterialistisia ja postindividualistisia arvoja. Se organisoi kestäviä yhteisöllisiä elämäntapoja, joiden tärkeitä osia ovat kierrätys ja kasvisruokavalio. Fotin mielestä ilmastoleirejä ja väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta järjestävät aktivistit ovat yhtäältä radikaaleja ”ilmastoanarkisteja” ja toisaalta ympäristöliikkeen paras toivo. Pinkkien ja mustien vaikutteiden ansiosta ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta kamppailevasta liikkeestä voi tuolla ”globalisaation vastaisen liikkeen” tärkein perillinen.

Foti korostaakin, että juuri ilmastoanarkistien ja vihreiden kapitalistien välinen kamppailu on nykyajan tärkein yhteiskunnallinen konflikti. Se ratkaisee, miten merkittäviä hiilipäästövähennyksiä aikaansaadaan ja millaisia kaupunkien sekä niiden energia- ja ruokajärjestelmien uudelleenmuotoiluja toteutetaan. Vihreän radikalismin ja vihreän kapitalismin vastakkainasettelu ei tietenkään ole samalla tavalla suora kuin globalisaatioliikkeen ja bushismin vastakkainasettelu: jälkimmäinen vastakkainasettelu edellyttää nerokkaampaa ja hienovaraisempaa strategiaa.

Lopuksi Foti määrittää makropoliittisia skenaarioita, jotka osin vastaavat aiemmin nimettyjä ideologioita sekä erilaisia tapoja käsittää ympäristökysymys. Ensimmäinen mahdollinen skenaario vastaa ympäristömalthusilaista käsitystä: jos biosfääristä tulee nopeasti elinkelvoton suurelle osalla ihmiskuntaa, seuraa globaali sisällissota resursseista. Tällaista sotilaallisten despoottien hallitsemaa tilaa Foti nimittää ekofasismiksi. Ekofasistisen apokalypsin yhteydessä voi selviytyä myös ”steampunk”-anarkismi mutta mikään dominoiva voima se tuskin voi olla. Tällaiset, vihreän radikalismin primitivistisen siiven näkemyksiä vastaavat yhteisöt organisoivat itsepuolustusta ja ruuantuotantoa ja selviytyvät kierrättämällä mm. vanhoja koneita. Steampunk-anarkistien yhteisöt tulisivat olemaan ekofasistien ja ilmastopakolaisten jatkuvan uhan kohteena. ”Joskus on parasta olla saamatta sitä, mitä toivoo”, kuten Foti toteaa.

Fotin toiveskenaario on ekososiaalinen reformismi, ”Green Dealin” tulevaisuus. Siinä vihreän teollisuuden päästöjä kontrolloidaan tiukasti, tuotanto on merkittävässä määrin aineetonta ja perustuu p2p-suhteisiin, kehittyneet maat tukevat ei-fossiilisen tuotantorakenteen luomista kehittyvissä maissa, ruohonjuuritason demokratian ansiosta vapaus ja demokratia kukoistavat ja moninapainen globaali hallinto takaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Lisäksi vihreät puolueet ovat vallassa, koska ne ovat onnistuneet hyödyntämään kriisin mahdollisuutena uudistaa yhteiskunnan rakenteita. Sellaisessa yhteiskunnassa syntyy konflikteja, mutta ne ratkaistaan reformein ja kompromissein. Tämä ei tietenkään vastaa ilmastoanarkistien toiveita, mutta vihreän kapitalismin vastustaminen johtaa todennäköisemmin ekososiaaliseen reformismiin kuin vallankumoukseen.

Ekososialismin mahdollisuuteen Foti ei usko, sillä nykyinen lama suosii joko reformistista tai fasistista lopputulosta. Foti ei luota perinteisen sosialistisen vasemmiston kykyyn häivyttää byrokraattisia ominaisuuksiaan. Foti ei myöskään allekirjoita Marxin arvoteoriaa eli sitä, että kiinteän pääoman kasautuminen johtaisi voiton suhdeluvun laskuun. Toisin sanoen Fotin mukaan Marxin arvoteoria ei toimi talouskriisin selittäjänä.

Ekososiaalista reformismia todennäköisempänä Foti pitää kuitenkin ainakin lyhyellä aikavälillä vihreää liberalismia, jolla hän tarkoittaa hallitusten ja kansainvälisten toimijoiden teknokratiaa, joka huolehtii talouden kehityksestä vastaten ennen kaikkea suuryritysten tarpeisiin. Vaikka uusliberalismi on kuollut, uusliberalistit eivät ole kuolleet. Valtion paluu ei tapahdu yhteiskunnan eduksi vaan kapitalismin eduksi. Seuraa hiilikauppaa ja teollisia innovaatioita, ei hiiliverotusta ja kestäviä elämäntapoja. Vihreän kapitalismin mahdollisuus on siinä, että vihreä teknologia lisää tuottavuutta ja mahdollistaa sekä palkkojen että voittojen kasvun.

Viimeisenä, epätodennäköisenä makroskenaariona Foti nostaa esiin ”vihreän jakobinismin” tai ”ekoleninismin”. Sillä Foti tarkoittaa tilannetta, jossa vihreää ideologiaa ajava armeija tai puolue saa vallan ja säätelee tiukoin ottein taloutta ja yhteiskuntaa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Ihmisten elämäntapoja rajattaisiin ankarin kiintiöin. Niskoittelevat teloitettaisiin, haitallisen teknologian yksityisomistus kiellettäisiin, siviilikäyttöön tarkoitettu lentoliikenne lopetettaisiin, koululaiset indoktrinoitaisiin oikeaan oppiin hyvissä ajoin, ympäristönsuojelua edistäville työleireille osallistuminen olisi pakollista ja niin edelleen. Suomessa kuvaava nimitys tälle suuntaukselle saattaa olla linkolalaisuus, eli käsitys valistuneesta diktatuurista ainoana mahdollisuutena.

Foti ei pidä näitä skenaarioita täysin poissulkevina, jo siitä syystä että ilmastonmuutos vaikuttaa eri mantereilla eri tavoin. Foti painottaa kuitenkin kahta keskeistä eri skenaarioiden dialektiikkaa: ekoliberaalin ja ekososiaalisen vaihtoehdon dialektiikkaa (vihreät kapitalistit vs. ilmastoanarkistit) sekä ekofasismin ja ekoanarkismin dialektiikkaa (ympäristödespootit vs. steampunk-anarkistit).

Fotin teksti on sikäli tyypillinen hänen kirjoituksekseen, että se on osoitus hänen mieltymyksestään tiivistää suuntauksia ja ilmiöitä komealta kuulostaviksi, usein eri käsitteitä yhdisteleviksi nimiksi. Tällaisessa taipumuksessa ei ole mitään vikaa, mutta siitä seuraa loputtomia kiistoja oikeista nimistä – sekä siitä, kellä on määrittelyoikeus.

Tällä kertaa kysymyksiä varmasti herättää radikaalin ilmastoaktivismin nimittäminen anarkistiseksi. Fotin keskeinen viitekehys on aiemmin ollut Euromayday-verkosto, joka verkostomaisuudestaan ja hajautuneisuudestaan huolimatta on tavanomaisesti ollut anarkistien kritiikin kohteena. Onko Fotin nykyinen innostus ilmastoaktivismista ja sen ”anarkistisuudesta” seurausta siitä, että hänen mielestään Euromayday-verkoston toimijat ovat liian vähän kiinnostuneita ympäristöasioista? Foti pitää ratkaisevan tärkeänä ”mustia ja pinkkejä” vaikutteita liikehdinnässä ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta painottaa selvästi vähemmän eurooppalaisten ”autonomisten” verkostojen – Euromayday-liikkeen keskeisen vaikuttajan – roolia. Itse asiassa Foti yhdistää nämä kaksi suuntausta tavalla, joka tuskin miellyttää kumpaakaan (Foti mainitsee käsitteet ”anarchoautonomist” ja ”anarcho-autonomy”).

Epäilyksiä herättää myös se, mikä on Fotin tarkoittamien anarkistien todellinen yhteistyökyky esimerkiksi Kööpenhaminan ilmastohuippukokouksen yhteydessä järjestettävissä mielenosoituksissa – suhteessa esimerkiksi puolueiden nuorisojärjestöihin ja muihin reformisteihin. Saattaa olla, että kun Foti kirjoittaa anarkisteista, hän ei välttämättä tarkoita anarkisteiksi itseään nimittäviä vaan käyttää pelkästään positiiviseksi tarkoitettua adjektiivia. Tältä positiiviselta alueelta Foti kuitenkin selvästi sulkee pois ”anarkoprimitivistisen” suuntauksen – ja aivan aiheesta.

Fotin harrastama makropoliittinen ajattelu on varmasti tervetullutta ja osuvaakin. Hänen arvionsa lyhyen aikavälin todennäköisestä kehityksestä on tervejärkinen. Saattaa myös olla, että reformismi on realistista: mahdollista on vain siedettävämpi maailma, ei vallan ottaminen. Mutta mitä tässä tapauksessa jää jäljelle varsinaisesta politiikasta eli politiikkakäsityksestä, johon kuuluvat vihollisuus ja konflikti? Ikuinen dialektiikka, kyvyttömyys käyttää valtaa ja radikalismi, jonka positiivisimpana tavoitteena on mahdollisimman hyvät reformit. Mikä voi motivoida sellaista radikalismia?

Reformismin puolustaminen puhdasoppisuutta vastaan on toki tervetullutta: reformit eivät ole vain vallanpitäjien aikaansaannosta vaan kokonaisen yhteiskunnallisen dynamiikan, konfliktit mukaan lukien, tuotteita.

Fotin kirjoitus on positiivinen siitäkin syystä, että hän pelaa avoimilla korteilla. Kellekään ei voi jäädä suurta epäselvyyttä siitä, mikä hänen positionsa on. Muun muassa suhde marxilaisuuteen ja Marxin arvoteoriaan tulee selväksi. Megafonin seuraavassa numerossa tulemme jatkamaan kriisiaiheen käsittelyä. Yksi käsittelemämme asia tulee olemaan juuri Marxin arvoteorian relevanssi suhteessa talouskriisiin.

Vasemmistonuoret on avannut Ilmianna pomosi -verkkokampanjan. Kampanjalla haastetaan työntekijät kertomaan työpaikoilla tapahtuvista lainvastaisuuksista, jotta ne saadaan julki. Kokemuksia työelämästä kerätään www.ilmiannapomosi.net -sivustolla verkkolomakkeen välityksellä.

[Read more →]

SAK järjestää keskiviikkona 7.10.2009 seminaarin, jossa keskustellaan prekaarista työelämästä ja ay-liikkeestä. Paikalla on niin prekariaatin kuin liittojenkin edustajia. Tilaisuus järjestetään klo 9-12 Helsinki Congress Paasitornissa.

[Read more →]

Likaista elämää ja puhdasta addiktiota. Nauti sellaisena kuin olet.

Kuva 56

Kuva 57

Kuva 58

Kuva 59

Maammesarja koko isänmaallisuudessaan

[Read more →]

Työväenliikkeen kirjaston puhujaseurassa maanantaina 31.8.2009 klo 18.00–20.00

Miika Saukkonen, Jukka Peltokoski sekä Anu suoranta keskustelevat kirjoista ”Paskaduunista barrikadille” ja ”Halvennettu työ”

[Read more →]

”Sumeaa logiikkaa työelämään”, peräänkuulutti Anu Suoranta Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 29.7.2009. Suorannan näkemyksen mukaan nykyaikana työelämän sääntely toimii edelleen kahden navan, palkkatyön ja yrittäjyyden, mallin mukaisesti, mikä on vastakkaista Suorannan ehdottamalle sumean logiikan mallille, joka sallii muunkin kuin ”ykkösen ja nollan”. Suoranta väittää myös, että tämä ”oivallus portaattomasta säädöstä ei ole yltänyt työelämän sääntelyjärjestelmään ja sosiaaliturvaan”.

Suorannan kirjoitus on valitettavan tyypillinen esimerkki nykyaikaisesta työelämäkeskustelusta, jossa joillakin työelämätutkijoilla ei ole esittää juuri muuta kuin työmarkkinoiden sääntelyn ”jäykkyyttä” koskevia väitteitä. Tästä seuraa sekä konkreettisuuden puutetta että toistoa toiston perään. Kyseinen työelämätutkimuksen suuntaus on valitettavan usein myös asiantuntematonta tavalla, joka syö sen uskottavuutta. Jos osa väitteistä on heikkoja, se heikentää samalla muitakin väitteitä, vaikka niissä jotain järkeä olisikin.

Tämä suuntaus myös sääntelyyn keskittyessään hämärtää, liberaalille politiikkakäsitykselle ominaisesti, sen olennaisen asian, että työssä ja tuotannossa on tässä yhteiskunnassa kyse keskeisesti kapitalistisista tuotantosuhteista ja että siinä on työelämän valtasuhteiden ydin. Surkeimmillaan tällainen suuntaus jopa väittää, että nyky-yhteiskunnassa keskeinen ristiriita on vakituisessa työssä olevien ja vakituista työtä vailla olevien välillä – onneksi Suoranta ei kuitenkaan kuulu tähän joukkoon, joka on oma-aloitteisesti sisäistänyt vanhan kunnon ”hajoita ja hallitse” -taktiikan.

Sääntelyn jäykkyyttä korostavalle puhetavalle on tyypillistä väittää, Suorannan tavoin, ettei nykyinen työelämän sääntely tunne muuta kuin yrittäjyyden ja palkkatyön. Tosiasiassa esimerkiksi työttömyysturvalaissa on määritelty myös palkansaajaan rinnastettava yrittäjyys, siis näiden välimuoto, mikä on osoitus Suorannan kaipaamasta sumeasta logiikasta. Koska olette lukeneet yhdenkään työelämätutkijan huomioivan esimerkiksi tämän lainkohdan ja käsittelevän sitä analyyttisesti?

Suoranta jatkaa toteamalla palkkatyön eriytyneen kahdelle raiteelle. Hänen mukaansa ”Ykkösraiteella tehdään työtä kokoaikaisesti saman työnantajan palveluksessa. Työntekoa pidetään normaalitilana ja työn puutetta poikkeustilana. Taustalla on malli, jossa ihminen siirtyy ammattiin valmistuttuaan suoraan työelämään ja siitä eläkkeelle. Ykkösraiteen työsuhteeseen on ollut perusteltua sitoa tiettyjä oikeuksia, kuten lomaoikeus sekä turva työttömyyden ja sairastumisen varalle. Työelämän kakkosraiteella työtä teetetään kustannustehokkaasti pätkä- ja silpputyönä. […] Kakkosraiteella törmätään niin sanotun normaalityön oletukselle rakennettuihin työelämän ja sosiaaliturvan oikeuksiin. Osa niistä on vaikeasti saavutettavissa, osa on karannut työntekijän ulottumattomiin.”

Suorannan kirjoitus siis implikoi, että ns. epätyypillisiä työsuhteita, kuten osa-aikatyötä ja määräaikaisia työsuhteita, vaivaisi lähes täydellinen oikeudettomuus mitä tulee loma- ja sosiaaliturvaoikeuksiin. Tosiasiassa työttömyysturvalakia jäsentää keskeisesti periaate, jonka mukaan työttömyysturva on tarkoitettu muuhun kuin itse aiheutettuun työttömyyteen. Siis työttömyysturvaoikeus on yhtä lailla tilanteessa, jossa työ on päättynyt määräajan päätyttyä, kuin tilanteessa, jossa toistaiseksi voimassa oleva työsuhde on päättynyt irtisanomiseen tuotannollisesta ja taloudellisesta syystä. Siis määräaikainen työ ja jatkuva työ eivät ole tässä suhteessa millään lailla eriarvoisessa asemassa, mikä on aivan alkeellinen perusasia suomalaisessa sosiaaliturvalainsäädännössä. Sellaisella työnhakijalla, jolla on ollut monia eri työsuhteita, voi olla vähän enemmän tekemistä työtodistusten hankkimisessa sekä palkkatodistusten liittämisessä työttömyysturvahakemukseen, mutta olisi liioittelua kuvailla työttömyysturvaa tässäkään tapauksessa ”vaikeasti saavutettavaksi”. (Ansiosidonnaisen työttömyysturvan suuruutta koskien on määräaikaisen ja jatkuvan työn välillä pieniä poikkeuksia liittyen työllistymisohjelmalisään, mutta joka tapauksessa siihen voi saada oikeuden pelkillä määräaikaisillakin töillä.)

Lisäksi osa-aikatyössä olevalla työnhakijalla on oikeus soviteltuun työttömyysturvaan, jos kaikki muutkin, kaikkia työnhakijoita koskevat edellytykset täyttyvät. Vastaavasti vuosilomalain mukaan lomaoikeus kertyy myös määräaikaisessa työsuhteessa, ja osa-aikatyössäkin tietyin ehdoin. Vuosilomapankkiehdotuksessa, johon Suoranta viittaa, ei toki olisi mitään vikaa, mutta koko ehdotuksen ”hienosäätömäinen” luonne osoittaa, että tosiasiassa väitetty oikeudettomuus ei ole oikeudettomuutta.

”Ansiosidonnaisen työttömyysturvan saamiselle ja tason säilymiselle ei ole takeita”, jatkaa Suoranta viitaten edelleen ”kakkosraiteeseen”. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan takaa tietenkin riittävän pitkä olo työssäoloehdon täyttävässä työssä, ja tähän kelpaa myös osa-aikatyö, joka täyttää työssäoloehdon (vähintään 18 h/vko ja opetusalalla vielä vähemmän). Myöskään kokoaikaisen työsuhteen toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella aloittavalla työntekijällä ei ole takeita ansiosidonnaisen työttömyysturvan saamisesta ennen kuin on ollut työssä riittävän kauan. Jokaisella on siis ihan samanlaiset takeet ansiosidonnaisen työttömyysturvan saannille, oli sitten tehnyt toistaiseksi voimassa olevia tai määräaikaisia työsuhteita. Tapa, jolla työssäoloehdon täyttyminen lasketaan, on sama. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestokin on sama, olet sitten tehnyt määräaikaisia tai jatkuvia työsuhteita tai osa-aikatöitä.

Lisäksi Suoranta arvostelee, kuinka ”työntekijöiden edunvalvonnan ajatus- ja käsitemaailma on pitkään perustunut yhtäjaksoisen ja kokoaikaisen työn ihanteelle.” On totta, että on olemassa jatkuvan ja kokoaikaisen työn juridinen normi. Sen mukaan työsuhteen määräaikaisuudella pitää olla peruste. Ja sen mukaan jos työnantaja tarvitsee lisää työntekijöitä hänen osa-aikatyötä tekeville työntekijöilleen sopiviin tehtäviin, työnantajan on tarjottava näitä töitä osa-aikatyöntekijöille. Sitten kun esimerkiksi näistä lainkohdista päästään eroon, niin on lakkautettu jatkuvan ja kokoaikaisen työn juridinen normi ja ihanne! Ainakin työnantajapuoli olisi tähän tyytyväinen.

Tätä Suoranta ei välttämättä tarkoita, mutta se on oikeastaan samantekevää, sillä hänen kirjoituksensa ei onnistu tuomaan esille tosiasiaa, että on siis olemassa perusteltuja syitä sille, miksi edunvalvonta liittyy yhtäjaksoisen ja kokoaikaisen työn normiin. Näiden syiden hätäinen sivuuttaminen ei ole hyödyksi edunvalvonnalle, jonka ansiota kokoaikaisen ja jatkuvan työn normi on (oma ansionsa on toki myös poliittisesti järjestäytyneellä vasemmistolla) ja johon kuuluu kyseisten normien toteutumisesta huolehtiminen. Nykyisessä työelämäkeskustelussa on valitettavan usein toistuva – ja ennen kaikkea valitettavan vähän pohdittu – ristiriita, että samaan aikaan valitetaan sekä perusteettomista määräaikaisuuksista että kokoaikaisen ja jatkuvan työn normista. Jatkuvan ja kokoaikaisen työn juridinen normi ei ole moraalinen arvio hyvän elämän mallista vaan palkansaajien materiaalista puolustamista.

Loppujen lopuksi Suorannan kirjoituksesta ei jää jäljelle paljon muuta kuin hyvin abstrakti tavoite ”hyvästä ja tasa-arvoisesta” työelämästä, mikä on jälleen valitettavan tyypillistä hänen kirjoituksensa edustamalle puhetavalle ja tutkimussuuntaukselle. Miten kapitalistinen tuotanto voisi olla tasa-arvoista? On selvää, että kapitalistinen valtio tarvitsee työsuhteiden sääntelyä hallitakseen tuotantoa, mutta tämä ei tarkoita, että epätasa-arvon lähde olisi sääntelyssä sinänsä. Tällaisella hyvää tarkoittavalla liberaalilla tavoitteenasettelulla, jonka liberaaliutta ei poista muutama viittaus edunvalvontaan, vain väistetään olennaista kysymystä, eli sitä, kuka hallitsee tuotantoa (ja valtiota). Milloin ”vasemmistolaiset” työelämätutkijat siirtyvät työelämän sääntelyn käsittelystä ja arvostelusta (historiallisen talouskriisin aikana!) tähän tärkeimpään kysymykseen?

Työelämätutkijoiden olisi myös tärkeää käsitellä työttömyysturvalainsäädäntöä pikemminkin joustavana ja työhön pakottavana kuin korostaen yksipuolisesti sen jäykkyyttä. Erilaiset työn tekemisen muodot huomioon ottava joustavuus ei ole millään tavoin ristiriitaista työhön pakottamisen kanssa. Tunnetaanhan paljon puhutusta ja kehutusta ”Tanskan mallistakin” se, että siihen kuuluvat ankarat työvoimapoliittiset sanktiot – aivan kuten Suomeenkin, joka eurooppalaisessa vertailussa jo tällä hetkellä lukeutuu ns. joustoturvamaihin (mitä ei sääntelyn jäykkyyttä korostavien tutkijoiden puheiden perusteella uskoisi). Jos lainsäädäntöä arvostellaan, niin keskeisenä arvostelun kohteena pitäisi olla siis pikemminkin työvoiman hallinnointiin kuuluva työhön ja aktiivisuuteen pakottaminen kuin väitetty jäykkyys.

Valtion budjettiriiheen osallistunut valtiosihteeri Raimo Sailas kommentoi perjantaina 31. heinäkuuta Helsingin Sanomille valtion tulevan budjettiesityksen seurauksia valtiontaloudelle. Porvarihallituksen sutaisemassa budjettiesityksessä valtionbudjetti jää miinusmerkkiseksi: velkaa otetaan tänä vuonna 10 miljardia euroa ja ensi vuonna 13 miljardia. Sailaksen mukaan velkaantuminen pysyy toistaiseksi sallitun rajoissa, mutta jo vuonna 2011 valtion on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta otettu velka saadaan maksetuksi. Millaisista toimenpiteistä on kyse? Sailaksen mukaan tulevaa budjettia voidaan tasapainottaa menoleikkauksilla, veronkorotuksilla sekä työuria pidentämällä. Siis lisää töitä, enemmän veroja ja heikennyksiä sosiaalipalveluihin.

Hallitus on kuitenkin toistaiseksi suopeudessaan luvannut, ettei nyt luonnostellussa ”elvytysbudjetissa” leikata sosiaalietuisuuksia, eikä veroja koroteta. Tämä tarkoittaakin vain sitä, ettei jo ennestään jälkeenjääneitä sosiaalietuisuuksia tulla korottamaan ja sitä, että veronkorotukset jäävät kuntien ongelmaksi. Vastineeksi suopeudestaan hallitus edellyttää kansallista ”palkkamalttia”.

Entä tulevat budjetit? Sailaksen valtionbudjetin tasapainottamiseen tähtäävät ehdotukset ovat kovastikin samankaltaisia kuin Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n pahamaineiset saneerausohjelmat, joita se on räätälöinyt niille talousongelmissa rypeville maille, joille se on myöntänyt lainaa. IMF myöntää konkurssikypsille valtioille lainaa edellyttäen, että lainansaajamaa vähentää julkisia menojaan ja korottaa verotusta. Tämän lisäksi maan keskuspankin on yleensä vähennettävä tarjolla olevan rahan määrää, mikä taas nostaa korkoja. Lähitulevaisuudessa IMF:n ehdoista tulevat nauttimaan sellaiset Euroopassa sijaitsevat liberalistisen talouden koealueet kuten Islanti ja Latvia.

Sailaksen tarjoamat lääkkeet tulevan valtionvelan leikkaamiseksi muistuttavat läheisesti IMF:n rakennesopeutusohjelmaa. IMF:n elvytysohjelma muuntaa valtiontalouden tehokkaaksi lainanmaksuautomaatiksi. Elvytyskuurin maksavat köyhät ja vähätuloiset, kuten lamankin. Deflatorinen julkinen raha- ja talouspolitiikka vähentää nimittäin kokonaiskysyntää ja lisää siten työttömyyttä. Kun veronkorotukset yhdistyvät julkisten menojen leikkauksiin, veronmaksajilla jää yhä vähemmän rahaa kuluttamiseen. Kysynnän hiipuessa myös tuotantoa supistetaan. Vain vienti voi pelastaa, ellei investointikriisi ole kansainvälinen. Kallis euro tyrehdyttää joka tapauksessa euromaiden ulkopuolelta tulevia investointeja. Euro-alueella korot tulevat nousemaan heti kun rahoitustalous osoittaa riittävästi elpymisen merkkejä – reaalitalous ja työllisyys on sitten asia erikseen.

Veroja siis korotetaan, mutta tulonsiirto osoitetaan pankeille ja velkojille. Velkaa maksetaan julkisten palvelujen ja työllisyyden kustannuksella. Korkean ja loivasti laskevan työttömyyden oloissa työläisten on vaikea vaatia palkankorotuksia tai muita parannuksia. Työläisten vaatimukset esitetään kansallisen yhteishyvän vastaisina, aivan kuten niiden ”nousukaudella” uskoteltiin heikentävän kansallista kilpailukykyä. Tämä on tietenkin vain yksi tapa ilmaista, kuinka pääomalla on absoluuttinen etuoikeus perimänsä lisäarvon allokointiin.

On tietenkin selvää, että valtion velkaa on jossain vaiheessa lyhennettävä – valtionvelan korot tulevat veronmaksajien maksettaviksi joka tapauksessa. Kysymys kuuluukin, mitkä ovat ne asiat, joista ei tingitä? Työttömyyden tai julkisten palvelujen alasajon sijaan Sailasta näyttää hermostuttavan budjetin alijäämä ja inflaatio – perinteisiä valtiopankkiiriin uhkakuvia.

Helsingin Sanomat esittelee sosiaalidemokraatti Sailaksen artikkelissaan ”hyvinvointivaltion puolustajaksi ja kolmikannan takuumieheksi”. Mielenkiintoinen arvio poliitikosta, joka on ollut ajamassa veronkevennyksiä rikkaille, esimerkkinä varallisuusveron lakkauttaminen. Sailas on vaatinut myös työnantajien kelamaksujen poistamista, työmarkkinatuen saamisen ehtojen rajoittamista sekä julkisen sektorin palvelujen ulkoistamista ja avaamista kilpailulle (Taloussanomat & Sailaksen työryhmä). Työnantajien kelamaksut, työttömyysvakuutus ja progressiivinen verotus ovat muuten kaikki syntyneet kolmikantaisten tuponeuvottelujen yhteydessä, työväenliikkeelle edullisissa voimasuhteissa. Sailas on puhunut myös kiivaasti rajatonta ja maksutonta opinto-oikeutta vastaan. Opintotukea tulisi Sailaksen mukaan korottaa – nimittäin muuttamalla se lainapohjaiseksi! Sailaksen mukaan ”ajattelutapa, jonka mukaan opiskelu on aina hyvä asia, on johtanut siihen, että yliopistoissa elelee elämäntapaintiaaneja”. Vanhaa sananlaskua mukaillen, Sailas tietää, että ainoa hyvä intiaani on… raatava intiaani.

Ei ole kuitenkaan yllättävää, että veronkevennysten puolesta aikoinaan vauhkoillut Sailas on tulevaisuudessa valmis korottamaan verotusta – kunhan verotus vain suuntautuu valtion budjetin alijäämän tasapainottamiseen. Sailas on kannattanut myös ruoan arvolisäveron korottamista. Välilliset, kuluttajien kukkaroihin iskevät verot tulevatkin tulevaisuudessa lisääntymään samalla kun siirrytään asteittaisesti sosiaalisesti oikeudenmukaisesta progressiivisesta verotuksesta kohti kylmää tasaveroa. Jo nyt kunnallisverot, kirkollisverot, pääomatuloverot, yritysverot, liikevaihto- ja kulutusverot sekä työeläke- ja sosiaaliturvamaksut noudattavat kaikki tasaveroperiaatetta (Taloussanomat). Alennettuaan ensin ”hyvinä aikoina” pääomaverotusta ja lakkautettuaan varallisuusveron hallitus on nyt pulassa valtion budjetin kanssa menojen kasvaessa ja tulojen vähentyessä. Budjetin alijäämä tullaankin perimään pienituloisilta työläisiltä kristillisen verojen tasajaon hengessä.

Valtiosihteeri Sailas tuleekin ymmärtää tämän suunnitelman erääksi pääasialliseksi arkkitehdiksi. Shakkia ahkerasti harrastava Sailas on tottunut talonpoikien tasaiseen uhraamiseen kruunun hyväksi.

.

Elämäntapainkkareiden terveiset Sailakselle:

”Sopii yrittää Raimo…”

Edellisessä JJK-aiheisessa MegaBlogin postauksessa juhlittiin ensimmäistä JJK:n tekemää Veikkausliiga-maalia. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ensinnäkin on tullut entistäkin selvemmäksi, että JJK:n roolina sarjassa on taistella putoamista vastaan yhdessä RoPS:n ja KuPS:n kanssa. Toiseksi, vaikka pääsääntöisesti JJK on joutunut poistumaan kentältä häviäjänä, joukkue on saavuttanut ensimmäisen maalin lisäksi myös muita tärkeitä merkkipaaluja.

17.6.2009 oli tarkoitus, settä jyväskyläläiset saisivat kokea Jari ”Kuningas” Litmasen vierailun Harjulla. Ennen 14.5.2009 RoPS-ottelua JJK:n toimitusjohtaja Joni Vesalainen lupasi lipun ostaneille pullakahvit, mikäli JJK ei tekisi maalia. Tuolloin Vesalaisen ei tarvinnut toteuttaa lupaustaan. ”Jos Litti ei Jyväskylään jostain syystä saapuisi niin Lahti-otteluun irtolipun ostaneet katsojat pääsevät ilmaiseksi heinäkuun MyPa-kamppailuun”, lupasi Vesalainen ennen ottelua FC Lahtea vastaan.

Litmanen ei Harjulle saapunut lainkaan, joten uskaltaakohan Vesalainen enää kolmatta kertaa luvata mitään? Kuninkaan poissaoloa tärkeämpää oli kuitenkin JJK:n ensimmäinen Veikkausliiga-voitto. Jälleen tärkeässä roolissa oli Mika Lahtinen, jonka ilmiömäinen kantapäämaali vei JJK:n historialliseen 2-1 -voittoon huolimatta siitä, että FC Lahti oli ilman muuta painostavampi osapuoli.

JJK:n seuraavassa voitto-ottelussa 19.7.2009 voittomaalin tekijänä oli jälleen ”Lada” Lahtinen, kun Inter kaatui Harjulla 1-0. JJK käytti onnistuneesti hyväkseen Interin lamaannuksen, jonka europelien pikainen päätös Mestareiden liigan ensimmäisellä karsintakierroksella on sille aiheuttanut.

Todellista kuningaan paluuta saatiin Jyväskylässä odottaa 27.7.2009 saakka, kun Ykkösen maalikuninkuuden viime kaudella JJK:ssa voittanut nigerialainen Babatunde Wusu saapui Harjulle uuden joukkueensa, TPS:n riveissä. ”Tunde” on vaikean alkukauden jälkeen noussut yhdeksi joukkueensa parhaista maalintekijöistä, samalla kun TPS on kohonnut yhdeksi mestarisuosikeista viime aikojen hyvillä otteillaan.

Ottelu oli jälleen yksi merkkipaalu jyväskyläläiselle jalkapalloilulle: ensimmäistä kertaa Urheilukanavan tv-ottelun suora lähetys tuli Harjulta! Wusu kunnioitti tätä historiallista hetkeä omalla tavallaan tekemällä maalin heti TPS:n ensimmäisestä hyökkäyksestä. Hienona eleenä entistä seuraansa kohtaan Wusu ei tuulettanut lainkaan. Myöhemmin toisella puoliajalla vaihtoon tullessaan kuningas sai yleisöltä upean standing ovationin. Historiallinen hetki, sanottakoon jälleen, vaikka ”historiallinen” taitaa olla tämän kauden JJK:n kohdalla vastaavalla tavalla ylikäytetty sana kuin Gerry Adamsin puheissa rauhanprosessista.

JJK oli suurissa vaikeuksissa varsinkin ensimmäisellä puoliajalla, joka oli havainnollinen esitys joukkueen vaikeuksista Veikkausliigassa. Kärkipään joukkueita vastaan JJK ei pysty mm. syöttötaitoeron vuoksi juurikaan pitämään palloa tai luomaan maalitilanteita. Lisäksi kokeneet pelaajat, kuten Christian Sund ja Toni Koskela, ovat olleet pettymyksiä. Vastapainoksi sentään nuoremmat pelaajat, kuten Patrick Poutiainen, ovat nousseet tärkeään rooliin. Kovan luokan vahvistus Georgi Hristov ei ole vielä esittänyt ihmeitä, mutta toisaalta tämä kaikkien aikojen makedonialaispelaaja on pelannut vasta kaksi ottelua, joten annettakoon hänelle vielä aikaa näyttää kykynsä.

Palataan itse otteluun… Vain TPS:n heikon viimeistelyn ansiosta lukemat pysyivät tiukkoina. Toisella puoliajalla kuitenkin osin TPS:n passivoitumisen ansiosta JJK sai otetta. Maalipaikat olivat vähissä, mutta tasoitusmaali olikin sitten eurogoal-tasoa: Anssi Viren ohjasi päällään maaliin Jukka Sinisalon saksipotkun. Jukka Lehtovaara oli lähellä torjua ohjauksen, mutta reagointiaikaa oli niin vähän, ettei tämä yksi Veikkausliigan parhaista maalivahdeista pystynyt maalia estämään.

Koska JJK:n päävastustajat ovat KuPS ja RoPS, kohtaamiset niitä vastaan ovat erittäin tärkeitä. RoPS:n JJK on kohdannut jo kahdesti, tuloksena tappio ja tasapeli. Toistaiseksi JJK on voittanut ”vääriä joukkueita”. Tilaisuus korjata tämä ongelma tulee 5.8.2009, kun KuPS saapuu Harjulle. Viimeksi kaudella 2007 JJK voitti vastaavan kohtaamisen Ykkösessä peräti 4-0.

Kävi tällä kertaa miten tahansa, varmaa on, että Harjun yleisö on – kunnolla organisoidun kannattajakatsomon puutteesta huolimatta – jälleen kuin lisäpelaaja JJK:lle. Yleisökeskiarvoltaan JJK on Veikkausliigassa kolmantena, mikä on loistava saavutus. Jyväskylän meininki 4EVER!

Katriina Lehdon Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus Kirjat, 2007) kertoo Ulrike Meinhofin elämäkerran pyrkien valottamaan erityisesti sen henkilökohtaista ja kokemuksellista puolta. Elokuvan Baader Meinhof Komplex nähneille se tarjoaa syventävää tietoutta sekä Meinhofin elämästä että RAF:n synnyn yhteiskunnallisista puitteista.

Pyrkimys Meinhofin vaiheiden perusteelliseen läpikäyntiin yhdessä yhteiskunnallisen puitteistamisen kanssa kostautuu vetelehtivänä nuoruusvuosien kuvauksena sekä tarpeettoman nippelitiedon viljelynä. Historiatieteilijöille tyypillisesti Lehto sisällyttää kertomukseensa vähän kaikkea mahdollista informaatiota. Sen seurauksena kerronta menettää jouhevuutta ja punaisen lankansa. Jatkuva toisto, takkuavat rakenteet, yletön alaviitteiden käyttö sekä kökkö suomen kieli vihjaavat, että kustannustoimittaja on joko kiirehtinyt tai vetänyt lonkkaa.

Silti kirja kuvaa RAF:n syntyyn johtaneen yhteiskunnallisen asetelman tavalla, joka oikeuttaa suosittelemaan lukemista. Onneksi teos myös kehittyy ja tiivistyy loppua kohden.

Elokuvasta poiketen RAF ei näyttäydy vain raggariporukkana, johon Meinhof tempautuu mukaan. Toimijoiden aseellinen politisoituminen saa yhteiskunnalliset puitteensa, eikä edes Baaderin pikkurikollinen tausta ja räkänokkainen käyttäytyminen tule esiin vain halventavassa merkityksessä. Juuri Baaderin käytännönläheisyys sekä porvarillisen siveellisyyden halveksunta tarjosivat monille sekä ala- että keskiluokkaisille kapinallisille samastumiskohteen. Ne vastasivat myös Meinhofin tarpeeseen painottaa suoraa toimintaa debatoinnin ja teoretisoinnin sijasta (tämän petyttyä intellektuellien jaaritteluun ja kolumnistin työnsä hedelmättömyyteen).

Kirjan teoreettisista osuuksista merkittäviä ovat eritoten Hans Jurgen Krahlin ja Rudi Dutschken sissisotaa koskevat kiteytykset – Frankfurtin koulukunnan autoritaarisen valtiokoneiston (”systeemin”) kritiikkiäkään unohtamatta. Kuvatuksi tulevat niin ikään kuri-instituutioissa – koulukodeista ja vankiloista yliopistoon – vallinneet alistussuhteet. Myös puoluepoliittisen vasemmiston täydellinen kyvyttömyys vastata opiskelijaliikkeen vetämän uusvasemmiston haasteisiin käy selväksi.

Meinhofin ”omista kokemuksista” merkityksellisimmiksi eivät muodostu niinkään pitkän kaavan mukaan kirjoitetut nuoruusvuosien käännekohdat, vaan toiminta koulukotiliikkeessä sekä sitä seurannut 1960-luvun lopulle sijoittuva äärimmäinen turhautuminen opiskelijaliikkeeseen ja muuhun niin sanottuun ”ulkoparlamentaariseen oppositioon”. Se ei Meinhofin mukaan kyennyt paljoa muuhun kuin symboliseen protestointiin. Yhdessä ”antiautoritaarien” kokonaisvaltaisia henkilökohtaisia valintoja korostaneen kulttuurin (Dutschke asian eräänä puolestapuhujana) kanssa Meinhofin turhautuminen johti valintaan ryhtyä maanalaisen ryhmän agitaattoriksi.

Sivumennen voi olla hyvä huomauttaa, ettei Meinhofin eikä muidenkaan RAF:läisten valinta ollut ainutlaatuinen ilmiö. Aseellista organisoitumista tapahtui yleisemminkin, toisena esimerkkinä kirjassakin viitattu Kesäkuun 2. päivän liike. Aseellinen toiminta pyrki jatkamaan sitä ”vastavallan” rakentamista, jota ulkoparlamentaarinen oppositiokin oli harjoittanut, mutta vei henkilökohtaista moraalia ja sissisotaa korostaneen puheen käytäntöön.

Odotukset vallankumouksellisten potentiaalien suhteen olivat kuitenkin ylioptimistisia, ja ainakin RAF:n kohdalla organisoituminen tapahtui vailla kunnollista suunnittelua. Jo ensimmäisistä päivistä lähtien valtamediat kykenivät mustamaalaamaan RAF:n julkisuuskuvan. Vaikka RAF:llä oli varsinkin alussa vankka kannatuspohja, käänsi puoluepoliittinen vasemmisto yhdessä monien antiautoritaarien kanssa sille myös selkänsä. Niinpä RAF epäonnistui pyrkimyksessään rakentaa fraktiota, jolla olisi orgaaninen suhde julkiseen massaliikkeeseen.

Demonisoituna jenginä ja poliittisesta älymystöstä sekä puolueista eristettyjä RAF:n vankeja käsiteltiin vankiloissa kuin vierasta sikaa ja tuomiot olivat ilmeisen poliittisia. Entisten koulukotiaktivistien kohtalo ”tieteellisessä kiduttamossa” johti organisaation siirtymiseen opiskelijaliikkeessä synnytetyltä ”rajoitetun sääntöjen rikkomisen” provokatoriselta linjalta toisen polven suorittamiin kostoiskuihin. Meinhofin hämäräperäinen kuolema vankilassa sinetöi siirtymän.

Lehdon mukaan sana terrorismi sai nykymerkityksensä 1970-luvun aikana. Jos se oli aiemmin viitannut vahvasti myös valtion kansalaisiinsa kohdistamiin sortotoimenpiteisiin, vakiintui se nyt tarkoittamaan poliittisten ryhmittymien harjoittamaa väkivaltaa tavoitteidensa tukemiseksi tavalla, joka voi kohdistua myös siviileihin ja jonka kohteet voivat olla myös kansainvälisiä. Ratkaisevan käänteen Lehto paikantaa Münchenin olympialaisten panttivankiepisodiin, jota RAF tuki avoimesti. RAF itse vältti puhtaat siviiliuhrit ja sen tekoja on pidetty jopa vaatimattomina suhteessa järjestöön kohdistuneeseen ajojahtiin, mutta sen kehityksen voi puitteistaa osaksi nykymuotoisen ”terrorismin” syntyä – siis osaksi prosessia, jossa terrorismilla oikeutetaan valtiollisen terrorismin kohdistuminen kehen tahansa.

RAF:n ennakoima poliisivaltiollinen kehitys tapahtui ainakin kaikkialle ulottuvien valvontajärjestelmien ja kuuliaisen kulutuskulttuurin toteutumisen osalta. Vallankumous supistui vasemmiston kyvyttömyydeksi kehitttää ulkoparlamentaarista oppositiota sittemmin jo moneen kertaan rekuperoitua kulttuurivallankumousta pidemmälle.

…

Ks. myös Meinhofin haastattelu YouTubessa.