Toimitus

Megafonin ykkösnumero synnytti odotettua polemiikkia, ehkä vähän paniikkiakin. Hyvä! Ilmeisesti siis ainakin jotkut lukevat lehteä. Ei ole ylipäätään ensimmäinen kerta, kun Megafoni asettaa itsensä liikekentän harmaille vyöhykkeille ja epämukavuusalueille avatakseen uutta keskustelua. Vanha koira osaa yhä temput.

[Read more →]

Niin kauan kesti ennen kuin JJK teki avausmaalinsa Veikkausliigassa. JJK:n historiallisen ensimmäisen osuman Veikkausliigassa viimeisteli Mika Lahtinen ottelussa Rovaniemen Palloseuraa vastaan 14.5.2009. Seurapomo Joni Vesalainen oli luvannut tarjota pullakahvit kaikille RoPS-ottelun lipun ostaneille, jos JJK ei tekisi maalia. Niinpä JJK:n maalitilin avauduttua helpottuneen yleisön joukossa yksi mies oli varmasti muita vieläkin huojentuneempi.

Tehottomuudesta huolimatta (kaksi tehtyä maalia viidessä ottelussa) JJK:n alkukausi on ollut positiivinen. Pitkään kestäneen maalittomuuden rinnalla on huomioitava, että vastustaja (KuPS) teki JJK:n verkkoon maalin vasta kolmannessa liigaottelussa. Urheilulehtien kausiennakoissa JJK:lle povattiin yksipuolisesti sarjan viimeistä sijaa. Putoamista JJK ei vältä ottamalla pisteitä vain tasapeleistä, mutta tasapelit koviakin joukkueita (TPS, FC Haka, HJK) vastaan osoittavat, että kukaan ei voita jyväskyläläisiä helposti ja että marginaalit ovat pieniä. Huolestuttavasti voitto ei ole kuitenkaan ollut vielä edes kovin lähellä: JJK ei ole ollut johtoasemassa yhdessäkään ottelussa. Tosin RoPS-ottelun loppupuolella 1-1 -tilanteessa korealaisvahvistus Nam Ik Kyung laukoi tolppaan.

Yhtenä syynä melko hyviin tuloksiin kotikentällä ovat jotkut (esim. HJK:n valmentaja Antti Muurinen) pitäneet sitä, että huonokuntoinen kenttä ei suosi taitavampia (?) vierasjoukkueita. Jos näin on, niin kentän kunnon parantuessa JJK joutuisi kotonaan suuriin vaikeuksiin kovimpia joukkueita vastaan. Piikkinä HJK:lle on kuitenkin todettava, että sillä on omat säälittävät ongelmansa ja piirteensä: HJK:ta 1968-1984 edustanut eurovaaliehdokas Atik Ismail päätti katkaista siteensä seuraan ja jakaa pois vanhat mitalinsa, paitansa ynnä muut saamansa huomionosoitukset. Syynä on se, että HJK ei myynyt entiselle suurpelaajalleen mainosaikaa kolmeen kotiotteluun. Ismail on todennut joutuneensa poliittisen syrjinnän kohteeksi, sillä porvariehdokkaiden mainokset ovat kyllä HJK:lle kelvanneet. (Ks. Kansan Uutisten artikkelit aiheesta: www.kansanuutiset.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=1871047 ja www.kansanuutiset.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=1874763.)

JJK on pelannut kolme kotiottelua ennen tulevan lauantain (23.5.) Honka-ottelua. Näiden otteluiden perusteella Megafonin jalkapalloreportterin suhtautuminen jyväskyläläiseen yleisökulttuuriin on ristiriitainen. Määrällisesti tulokset ovat erittäin hyviä: Hakaa vastaan 3232, RoPSia vastaan 2421 ja HJK:ta vastaan 4022 silmäparia. Otettakoon vaikka vertailuksi Tampere, kolme kertaa suurempi kaupunki, jossa yleisömäärät Veikkausliigassa ovat tällä kaudella olleet vähän yli kahden tuhannen. Toki yleisön uskollisuus mitataan kunnolla vasta pidemmällä aikavälillä.

Määrä ei kuitenkaan merkitse kaikkea. Jos laadullisena mittarina käytetään organisoitunutta kannattajatoimintaa, niin Jyväskylä on todellakin edelleen lapsen kengissä. Suorastaan häpeällistä on, että ensimmäisessä kotiottelussa (FC Haka) ei ollut edes katsomonosaa, jossa kannattajat olisivat saaneet seistä. No, tämän takana ei toki ollut seuran tahto vaan tekniset seikat (ks. www.fcjjk.com/fi/uutiset/uutinen/?id=466&selArticle=1041). Järjestäytyneen kannattajatoiminnan kohtalo ei kuitenkaan ole kiinni tällaisista yksittäisistä kömmähdyksistä vaan järjestäytymisen tasosta, ja siinä on toistaiseksi jyväskyläläisen yleisökulttuurin heikko kohta. ”Harjun poikien” lyhyen aikakauden jälkeen kaivataan katsomoon uusia kykyjä ja uusia ideoita.

Jera ja Jyri Hännisen Kallis köyhyys (WSOY, 2008) oli viime syksyn tapauksia. Kirjaa hehkutettiin Hesarista Voimaan.

Tokihan kirjalla ansionsa onkin. Se on lennokasta kieltä, joskin sortuu ärsyttävän usein pikkunäppäryyteen. Se ei ole kauhean pitkä, joten sen lukee kiireenkin keskellä. Se puhuu suomea ja se osaa syyttää poliitikkoja. Kustantajan populistinen unelma, jonka myynti on taattua.

Sisällöllisesti kirjan pahin kompastuskivi on sisällöttömyys. Ei se täydellistä ole, mutta pistää silmään. Yhteiskunta-analyysia ei kirjasta löydy, mutta moralismia ja panettelua senkin edestä. Kiusallisimpia hetkiä ovat lonkilta heitetyt loat ja kulttuurikriittiset maalailut – uskontokuntien välisistä nokitteluista puhumattakaan.

”Ruoka on tämän helposti pitkästyvän sukupolven kollektiivinen fetisismi. Onnellisen elämän salaisuus on oraalisissa nautinnoissa. Ja koska tupakka on vaarallista ja suuseksi epätasa-arvoista, mutta suuta ei viitsi pitää tyhjän panttina, on jäljellä enää syöminen. Kaikkea pitää maistaa, sillä kaiken voi oksentaa. Ruoka ei ole enää ruokaa, ei samalla tavalla ravintoa kuin pettuleipä-sukupolvelle, ehei, ruoan tulee olla nautinto.”

”Lukuisten muodonmuutosten vasemmistoliitto on demareiden naiivi pikkuserkku. Loiston päivänsä puolue koki, kun se rakastui katu-uskottavaan Suvi-Anne Siimekseen. Traagista kyllä, kyseessä oli yksipuolinen romanssi. Sellaiset aina päättyvät, kahdeksan vuoden kuherruskuukauden jälkeenkin. Suvi kenties vinkaasi itselleen silmää ja lausui: ’Rakkaus ei tasa-arvoista olla voi. Siks se olen mä, joka ensin sanoo moi.’ Ja kunnon ortodoksina kiitti Jumalaa siitä, että malja oli tullut täyteen.”

Luonnollisesti pelissä ovat myös argumentit siitä, kuinka sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaat ”ovat pelkkiä nimiä jossain osoitteiden takana, eivätkä ihmisiä, joilla olisi kasvot, menneisyys, ja inhimillisen hädän värittämä nykyhetki”. Kun päälle vielä paljastetaan, että ”empatia on poissa muodista”, onnistuu kirja tekemään juuri sen, minkä kaikki inhimillisempää, ihmisläheisempää, ihmisystävällisempää jne. peräänkuuluttavat hätähuudot. Kolkuttelemaan kultturellin kukkaisvasemmiston ja keskiluokan huonoa omatuntoa. Ei muuta.

Mutta mitäpä muuta voisikaan odottaa kirjoittajilta, jotka ilmoittavat punastelleensa leipäjonossa.

Kirjan sisällöllisimmät osuudet on helppoa listata. 1) Kuvaus luottotietojärjestelmästä, perintäfirmoista ja köyhille suunnatuista maksullisista palveluista. 2) elintasoerojen kärjistymistä koskevat tilastolliset faktat (kirjan lopussa kokonainen tietopankki) sekä viittaukset reaalipoliittisiin päätöksiin, joilla kärjistyminen on tuotettu, 3) Matti Vanhasen haastattelu, jossa esille tulee liirum laarumin lisäksi koko joukko katteetonta lupailua SATA-komitean tehtailemista ”kokonaisvaltaisista muutoksista” – unohtamatta tietenkään sitä hellyttävää sanastoa, jolla meistä ihmispoloista tehdään ”autettavia”.

Annettakoon kirjoittajille kuitenkin armoa, sillä ehkä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Kun keskiluokasta kajahtaa, ei pidäkään odottaa liikoja. Kaikesta huolimatta kirja antaa panoksensa luokkayhteiskunnasta käytävään keskusteluun. Onhan se vittumaista, että yhä useampi elää köyhyydessä keskellä yltäkylläisyyttä.

Siis parempi kuin ei mitään. Köyhän alaluokan synty on fakta, joka alkaa näkyä jopa valtamedioissa lamauutisoinnin myötä. Helsingin sanomat noteerasi juuri, kuinka Myllypuron leipäjono on kasvanut lyhyessä ajassa alle 700:stä lähes tuhanteen. Uutiset kertoivat myös pienituloisten ja erityisesti opiskelijoiden kiristelevän ahkerasti kukkaron nyörejään. Tilannetta pahentaa hankaloitunut kesätyötilanne.

Talouskriisi koskettaa vakituista työvoimaa irtisanomisten, lomautusten ja työajan lyhentämisen muodossa. Joustavaa työvoimaa se koskettaa paradoksaalisella tavalla. Yhtäältä epätyypillisten työsuhteiden käyttö vähenee ja joustotyövoimaa jää työttömäksi. Toisaalta yritykset turvautuvat entistä enemmän esimerkiksi vuokratyövoiman käyttöön. Laman jäljiltä voimme odottaa työmarkkinoilla olevan runsaasti pelokasta työvoimaa, joka joustaa lakiakin enemmän. Entistä useammat yrittävät työllistää itse itsensä yrittäjämuotoisissa töissä.

Tällaisia kehityskulkuja on ennakoitu moraalista paatosta mobilisoivammin prekariaattikeskustelussa – jonka takana ovat prekaarit itse.

Verkkolehti Megafonin ”luokkasessio” kahvila Hertan dialogikahvilassa Tampereella lauantaina 30.5. klo 15.

[Read more →]

Työpaja Franco ”Bifo” Berardin, Luca Guzzettin ja Sakari Hännisen kanssa 15.-16.5.2009 Teatterikorkeakoululla Helsingissä. Työpajassa käsitellään mielen, vallan ja vastarinnan ekologioita kognitiivisen kapitalismin aikakaudella.
[Read more →]

Marx herjasi kerran, että The Economist -lehdessä hallitseva luokka lörpöttelee itselleen. Samaa voisi sanoa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) julkaisuista. Uudessa julkaisussaan, EVAn globaalit skenaariot, porvaristo yrittää ennustaa tulevaisuutensa. Mahdollisia skenaarioita EVA näkee neljä:

1. ”Länsi luo nahkansa”
2. ”Kiinalaista kapitalismia”
3. ”Blokkien taisto”
4. ”Stimulus ja romahdus”

Ensimmäinen vaihtoehto on toiveikkain. Se on myös puhtaan utopistinen (ja obamanaaninen), sillä siinä oletetaan kapitalismi, jota ohjaavat voitontavoittelun sijaan ”arvot”. Siinä elvytys on onnistunut Yhdysvaltain johdolla, ja samalla Eurooppa on kehittynyt stabiiliksi talousmahdiksi, jossa vallalla on eettinen markkinatalous. Energiaa riittää loputtomiin, sillä ydinvoimaa on rakennettu niin paljon, ettei metsäteollisuuspamppujakaan enää harmita, ja kaiken lisäksi turvallisuus on taattu, sillä Suomi on liittynyt Natoon.

Toisessa skenaariossa talouden painopiste on siirtynyt Aasiaan ja OPEC-maihin. Talous kasvaa, ja vauraus lisääntyy uusien markkinoiden ja uuden kiinalaisen keskiluokan myötä, mutta demokratia ja ihmisoikeudet on unohdettu historian romukoppaan.

Kolmannessa skenaariossa valtiot ovat valinneet taantumantorjuntakeinoksi protektionismin. Tämä on ajanut maailmantalouden syvään lamaan. Samalla ääriliikkeet, muukalaisviha ynnä muut epäliberaalit inhottavuudet tekevät elämästä ikävää.

Viimeisessä skenaariossa elvytystoimenpiteet ovat epäonnistuneet ja täydellinen romahdus on todellisuutta. Kolmas maailmansota syttyy hetkenä minä hyvänsä. Tämä viimeinen apokalyptinen skenaario tuleekin lähelle Marxin asettamaa vaihtoehtoa molempien luokkien yhtäaikaisesta tuhosta. Marxin toinen vaihtoehto on toki EVA:lle käsittämätön.

Skenaarioiden eroja kiinnostavampaa on ehkä se, mikä niille kaikille on yhteistä. Ensinnäkin, kaikki skenaariot tulisi nähdä Meille Suomalaisille haasteena ja mahdollisuutena. Lisäksi kaikkia yhdistää kova kilpailu osaajista ja osaamisesta – siis inhimillisen pääoman hallinnoinnista. Kuten puhuessaan historiasta, myös puhuessaan tulevaisuudesta, ei porvaristo näe nykyisiä pakkomielteitään pidemmälle – oli sitten kyse muodissa olevasta johtamisopista taikka käytössä olevasta strategiasta tyydyttää samaa vanhaa ”lisätyön sudennälkää”.

EVAn skenaarioita voi ihmetellä osoitteessa http://eva.fi/index.php?m=2&show=373

Clint Eastwood: Gran Torino

Clint Eastwood on vanhoilla päivillään saavuttanut yleisesti tunnustetun ja arvostetun elokuvantekijän aseman. Tie on ollut pitkä ja kivinen. 1960-luvulla amerikkalainen elokuvakritiikki suhtautui usein kielteisesti Eastwoodin tähdittämiin spaghettiwesterneihin, koska niissä italialainen ohjaaja Sergio Leone tunkeutui pyhälle, amerikkalaisille kuuluvalle genre-alueelle. Kielteistä suhtautumista siivitti se, että elokuvat olivat vailla moraalisesti hyveellisiä sankareita, jollainen lännenelokuvissa perinteisesti kuului olla.

1970-luvulla taas Dirty Harry -sarjan hyökkäys ”liian liberaalia ja suvaitsevaa” poliisi- ja oikeusjärjestelmää vastaan herätti liberaalien kriitikoiden paheksunnan. Heidän näkemystensä mukaan eastwoodilainen sankari toimi liikaa lain kirjaimesta välittämättä, tekemällä laista ja voimankäytöstä saman asian – ja avaten siten tilaa fasismille. (Me megafonilaiset toki tiedämme, että tällainen käsitys voimankäytöstä, laista ja suvereniteetista on yksinkertaisesti materialistinen totuus, siinä kaikki.)

Ongelmat jatkuivat 1970- ja 1980-luvun vaihteen ”junttielokuvien” (esimerkiksi Mies San Fernandosta ja Lällärit lakoon) vähäisen arvostuksen myötä. Eastwoodia tämä tuskin paljon hetkautti, sillä tuotannot vaihtelivat edelleen ”kansanomaisten” ja ”taiteellisesti arvostettujen” välillä, vaikkakin myös taiteellinen arvostus oli laskusuunnassa. 1990- ja 2000-luvuille tultaessa Eastwood on, itsestäänselvistä syistä, keskittynyt entistä enemmän ohjaamiseen ja saavuttanutkin paljon menestystä (mainittakoon ennen kaikkea vaikuttava Menneisyyden ote).

Gran Torino on Eastwoodin ensimmäinen valkokangasesiintyminen näyttelijänä sitten Million Dollar Babyn. Eastwood on edelleen sama vanha konservatiivi, mutta enää tämä ei tunnu herättävän sen kummempia tunteita kritiikissä tai julkisessa keskustelussa. Kuka voisikaan vastustaa arvokkaasti vanhentunutta näyttelijä-ohjaajaa, jonka kasvot ovat lähtemättömästi tallentuneet filmihullujen tajuntaan? Jos Gran Torino olisi jonkun muun tekemä, sitä luultavasti kritisoitaisiin siitä, että se nostaa sankariksi hahmon, joka esittää jatkuvalla syötöllä rasistisia nimittelyitä ja vaalii rodullisia stereotypioita.

Eastwoodin Gran Torinossa esittämä Walt Kowalski on eläköityneen, konservatiivisen ja sotia käyneen miestyöläisen perustyyppi. Kowalskille mieheyttä määrittävät työ, auto ja vaimo. Mies puhuu suoraan mutta ronskisti. Koska mies on isänmaallinen, hän sotii kun käsketään, syytä tarkemmin kysymättä. Mies tekee miehen töitä, kunnes jää eläkkeelle ja keskittyy kaljan juomiseen kuistilla. Mies ei usko hömpötyksiin niin kuin uskontoon. Miehellä on varastossa työkaluja ja hän pitää huolen talon ja pihan kunnossapidosta. Eikä mies missään nimessä mene treffeille bussilla.

On toki kyseenalaista yhdistää Eastwoodin valkokankaalla esittämien hahmojen ominaisuuksia yksiselitteisesti Eastwoodiin itsensä. Ei taide ole tietenkään näin yksinkertaista. Mutta Eastwood ei kuitenkaan ”pelkästään” kerro tarinaa vaan hän myös ottaa selvästi moraalisesti kantaa niin sanottujen perinteisten arvojen puolesta. Eastwoodille nämä arvot vaikuttavat tarkoittavan sitä vanhaa kunnon Amerikkaa, jossa yhtäältä työtä ja ydinperhemallia kunnioitetaan ja jossa toisaalta kansakunnan monikulttuurisuus on vahvuus, kunhan kaikki omaksuvat amerikkalaisen elämäntavan ja unelman. Perinteisiin arvoihin siis ei kuulu rasismi vaan monikulttuurisuus.

On myös tärkeää huomata, että ikääntymisen myötä Eastwoodilla on entistä enemmän itseironiaa. Tämä ei tarkoita ainoastaan sitä, että lähes 80-vuotiasta action-näyttelijää ei kukaan voisi ottaa tosissaan, vaan kyse on myös siitä, että Eastwood ivailee juuri konservatiivisuudelle. Osoittautuu, että härskin ja solvaavan ”miehisen puheen” taustalla on itse asiassa vaiettu pelon ja kiinnostuksen sekainen suhde homoseksuaalisuuteen. Osoittautuu myös, että rasistiset stereotypiat ovat alkeellisia käyttäytymismalleja ja epävarmuutta omasta itsestä. Poliittisen korrektiuden ”sääntöjen” rikkominen ei ole rohkeaa välinpitämättömyyttä säännöistä vaan sääntöjen ehdoilla tapahtuvaa sääntöjen rikkomista. Tympeästi murahtelevalle jurolle Kowalskille on kivuliasta huomata, kuinka naapurin hmongilaisissa juhlissa shamaani tulkitsee oikein häntä kalvavan yksinäisyyden ja tuskan.

Kuulostaako tämä kaikki tylsältä humanistiselta kasvukertomukselta, jossa konservatiivinen Korean sodan veteraani oppii naapureihinsa aidosti tutustumalla, että jotkut vinosilmätkin ovat okei? Vai kuulostaako se vanhalta tutulta kertomukselta monikulttuurisuuden riemuvoitosta: saat olla sitä mitä olet ja säilyttää perinteesi (niin naurettavia kuin ne kenties ovatkin), kunhan omaksut sen, että ”maassa eletään maan tavalla” – siis menet töihin ja olet kunnolla. Näitä perusasioita Eastwood opettaa naapurin hmong-perheen nuorille ja tekee näistä oikeita amerikkalaisia.

Gran Torino on kaikkea tätä, mutta samalla siitä on mahdotonta olla pitämättä. Eastwoodin konservatismi on aina ollut ihmiskasvoista konservatismia. Siihen on aina kuulunut perusmaterialistinen lähtökohta, minkä vuoksi uskonto on aina ollut Eastwoodille toisarvoista. Fundamentalistista tai rasistista konservatiivia hänestä ei saa tekemälläkään. Esimerkiksi suomalaiseen ”monikulttuurisuuskriittiseen” suuntaukseen, joka ei osaa olla piilottamatta käsityksiään rotujen tai etnisyyksien luontaisista geneettisistä ominaisuuksista, verrattuna erot ovat siis selvät.

Amerikkalaisen unelman idealismia lukuun ottamatta eastwoodilainen multikulturalismi ei täytä mitään idealistisia tunnusmerkkejä. Esimerkiksi se, miten hän esittää valkoisten ja afroamerikkalaisten suhteet, on tässä valaisevaa. ”Bro”-sanalla mustia tervehtivä valkoinen hoppari on säälittävä, koska hän ei tajua, että mustilla on hyvä syy olla pitämättä hänestä. Valkoisten on parempi pysyä poissa mustien alueilta, ettei tule ilman syytä hakatuksi – vaikka siten juuri toisen alueelle meneminen, siis oma tyhmyys, on riittävä ”syy”. Etnisesti määritettyjen territorioiden välinen kamppailu on ikuista, mutta ei siksi, että etniset ominaisuudet olisivat ikuisia, vaan siksi, että juuri tällainen ennakkoluuloja viljelevä ihmisluonto on eastwoodilaisittain ikuista.

Eastwood ei siis ole myöskään liberaali multikulturalisti. Juuri tässä hän eroaa Hollywoodin mainstreamin liberaaleista ja fragmentaarisista monikulttuurisuuselokuvista, kuten Crash. Ja juuri tästä syystä hän miellyttää megafonilaista kommunistista positiota. Mielummin materialistinen konservatiivi kuin idealistinen liberaali – ainakin elokuvataiteessa.

Jos Eastwoodia jostain asiasta voisi kritisoida, niin yksi on ainakin se, että hän edelleen ohjaustöissään alleviivaa liikaa. Million Dollar Baby esitteli meille nyrkkeilijän sosiaalipummiäidin, joka näkee tyttärensä urassa pelkästään hyötymismahdollisuuden. Gran Torinossa vastaavalla tavalla vastenmielisiä ovat Kowalskin lapset ja näiden perheet, varsinkin pojantytär, joka näkee isoisässään vain toivottavasti mahdollisimman pian kuolevan ja mahdollisimman paljon perintöä jättävän ikälopun vanhuksen. Näiden hahmojen vastenmielisyys olisi tullut selväksi vähemmälläkin alleviivaamisella, mutta ehkä juuri tästä alleviivaamisesta konservatiivin tunnistaa.

Siis sama vanha konservatiivinen Eastwood. Joissain asiassa hän on kuitenkin muuttunut. Ikääntyessään Eastwood on alkanut esittää entistä enemmän itsesyytöksiä täynnä olevia hahmoja. Väkivallasta huonoa omaatuntoa kantava sankari on väkivaltaisilla elokuvilla maineensa luoneen Eastwoodin kohdalla suuri paradoksi, mutta juuri tämä on ollut hänen sankariensa perusominaisuus useassa myöhäisen kauden työssä, mainittavimpana western-testamentti Armoton. Million Dollar Baby ja Gran Torino jatkavat samalla linjalla. Sotaveteraani Kowalskin unohtumaton viisaus on, että traumoja ei aiheuta käskyjen noudattaminen vaan se, että saa mitalin jostain, mitä ei ole käsketty tekemään.

(Tässä vaiheessa varoituksen sana: jos et ole nähnyt Gran Torinoa ja aiot sen katsoa, älä lue loppuun saakka.)

Toinen merkillepantava muutos on se, kuinka Eastwoodin perusproblematiikka on siirtynyt vihollisen tuhoamisesta itsen tuhoamiseen – toisin sanoen vastakkainasettelun logiikasta uhrin logiikkaan. Perusmaterialistisesta tilanteen ratkaisusta vihollisen tuhoamisen kautta Clintwood on edennyt käsittämään uhraamisen tekona, jolla tavoite saavutetaan. Ja kukapa muu kuin vanha, itsesyytösten painolastin saastuttama sankari voisi olla valmiimpi uhraamaan itsensä muita suojellakseen. Mikäli itsensä uhraaminen merkitsee ”toisen posken kääntämistä”, niin paradoksaalisesti juuri tämä vie uskontoon kielteisesti suhtautuvan Kowalskin yhteyteen kristillisen ajattelun kanssa.

Hieman samasta aiheesta olemme Megafonissa kirjoittaneet aiemmin.* Uhraaminen esiintyy myös Slavoj Zizekin kristinuskoa käsittelevissä kirjoissa tekona, joka muuttaa tilanteen koordinaatit ja määrittää kokonaan uudelleen asian, jota uhraus koskee. Kristinuskossa uhraus juuri tällä tavoin rikkoo ajatuksen teon ja rangaistuksen välisestä tasapainosta. Mutta vastaako Kowalskin uhraus tällaista uhrauksen mallia? Ilmeisesti ei, koska Kowalski ei uhraa tai määrittele uudelleen itse asiaa, eli perinteisten amerikkalaisten arvojen jatkumoa. Kowalskin uhraus on perikonservatiivin uhraus, eastwoodilainen uhraus.

* Ks. artikkeli ”Kirkon on muututtava armeijaksi” ja osuus ”Äärimmäinen uhraus”.

Hertan dialogikahvila lauantaina 25.4.2009 klo 15 Tampereella. Jukka Peltokoski esittelee Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken ja Miika Saukkosen painotuoretta kirjaa Paskaduunista barrikadille – Prekariaatin julistus (Into Kustannus).
[Read more →]

Leninin mielestä – näin väitetään – inflaatio on varmin ase kapitalistisen järjestelmän kaatamiseksi. Mielipiteen aitoudesta on usein väitelty. Keynesin mielestä tosiaan Lenin olisi näin väittänyt. Negrin mielestä ajatuksen takana oli Preobrazhenski.

Inflaatio on yleensä ollut vallalla tilanteissa, joissa kumouksellisilla liikkeillä ja työläisillä on ollut vahva neuvotteluasema. Palkankorotusvaatimukset ovat nostaneet kiertävän rahan määrää, ja samanaikaisesti poliittinen järjestelmä on kärsinyt uskottavuuden puutteesta, mikä on aiheuttanut sen, että valtio ei ole kyennyt takaamaan rahan arvon pysymistä. Kriisi ei siis ole ollut työläisille katastrofi vaan mahdollisuus: mahdollisuus nostaa kulutusta, mahdollisuus horjuttaa poliittista järjestelmää.

Perinteinen vasemmisto on aina suhtautunut moralisoiden talouskriiseihin. Se on korostanut kapitalistien ja työläisten – kansakunnan – yhteistä etua, työllisyyttä ja vyönkiristämistä. Inflaatio on kaiken pahan alku, koska se kyseenalaistaa vakauden ja pakottaa työläisiä toimimaan kapitalisteja vastaan kaikkialla – ihan omalla työpaikallaankin – saadakseen itselleen isomman osan kakusta, jonka toinen puolisko on palkka ja toinen voitot. Inflaation vallitessa keskitetyillä, hallituilla ja maltillisilla tuloratkaisuilla ei ole jalansijaa. Kaikessa yksinkertaisuudessa kapitalistisessa yhteiskunnassa luokkataistelu on taistelua palkkojen ja voittojen suhteellisesta osuudesta. Suuri illuusio on tietenkin ollut ajatus voittojen ja palkkojen samanaikaisesta noususta. Tietenkin ne voivat nousta samanaikaisesti absoluuttisesti, mutta suhteellisuus on se, mikä kiinnostaa: luokkataisteluteoria on tässä mielessä suhteellisuusteoria.

Poliittisen voiman ollessa kapitalistien käsissä on yleensä eletty hallitun rahapolitiikan aikoja. On eletty aikoja, jolloin työläisten tulot ovat kasvaneet maltillisesti (eli olemattomasti) ja kapitalistien voitot ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Rahamäärä on pysynyt kurissa, koska se on riistetty proletaareilta ja sijoitettu uudestaan kapitalistien toimesta pääomana. Tällaiset ajat eivät tietenkään ole ikuisia. Kapitalismi on ajautunut säännöllisesti kriisiin.

Kapitalististen kriisien syy on ollut aina työväenluokka. Nykyisen kriisiin syyllisiksi on osoitettu usein pankkiirit ja kapitalistit. Tämä on tietenkin propagandamielessä täysin oikea väittämä. Tosiasiallisesti nykyisen kriisin syy on työväenluokan tarpeiden kasvattaminen. Työläiset ovat onnistuneet lunastamaan – kylläkin velan muodossa – tulevien vuosikymmenien palkat, esimerkiksi asuntojen ostoa varten. Samanaikaisesti työväestö on lisännyt sekä vapaa-aikaansa että liikkuvuuttaan. Luottojärjestelmä on pitänyt rahan arvon kasassa ja estänyt inflaation muodostumista. Kulutus on toteutunut lisäämällä todellisuudessa kiertävän rahan määrää ja ohjaamalla saman rahamäärän takaisin kapitalisteille pääoman muodossa. Autoa pätkällä ostava proletaari ei edes näe niitä rahoja, jotka hän lainaa ja jotka ohjautuvat luottojärjestelmän kautta autotehtaan kapitalisteille, jotka lunastavat välittömästi voitot ja sijoittavat pääomat tuotantoon. Tällaisessa järjestelmässä inflaatiota – perinteisessä muodossaan – ei voi syntyä.

Moraalinvartijat tietenkin ajattelevat, että jossain vaiheessa velat on maksettava pois. Työläiset ajattelevat, että kerran laajennettua tarpeiden maailmaa ei tarvitse enää palauttaa kurjuuteen.

Kapitalistien reaktio on tietenkin ollut raju, kun he ovat huomanneet, että työläisten tarpeita ei voi rajoittaa: asuntolainasta autolainaan, kulutusluotosta pikavippiin. Tämän huomattuaan kapitalistit ovat sulkeneet rahahanat, sen mielipuolisen ajatuksen riivaamina, että työläiset voisivat yllättäen lopettaa kulutuksen, jonka he ovat saavuttaneet, ja alkaa tekemään töitä. Rahahanoja on suljettu, koska nyt pitäisi tehdä töitä eikä elää velaksi.

Tämä on aiheuttanut työväenluokassa rajua kulutuksen vähenemistä, eli deflaatiota. Kierrossa olevan rahan määrä on kutistunut. Ihmiset pelkäävät työpaikkojen, asuntojensa ja kaiken muun puolesta, ja siksi eivät uskalla ottaa vielä yhtä askelta eteenpäin. Deflaatio on ollut tunnusomainen oikeistolaisille diktatuureille. Kansallissosialistinen Saksa kykeni 1930- ja 1940-luvuilla alentamaan työläisten kulutusta, pakottamaan heidät säästämään valtion obligaatioihin, joilla se sitten rahoitti sotilaallista varustelua taaten samanaikaisesti täystyöllisyyden, juuri asevarustelun ansiosta. Voin sijasta saksalaiset työläiset kuluttivat margariinia, ja saatavissa oleva proteiinimäärä oli 1910-luvun tasolla.

Paljon puhutaan miljardeista ja elvytyksestä. Näiden miljardien tarkoitus on elvyttää kapitalistien lompakkoa ja samalla pakottaa työläiset töihin ja alentamaan kulutustaan. Se, mitä elvytetään, ei ole kulutus vaan työllisyys ja riisto. Tällaisessa tilanteessa – tietenkin – proletaarinen vaatimus ei voi olla muu kuin hallituksien ja pankkien pakottaminen ohjaamaan rahat palkkoihin: sitä kautta elvytämme kaikki proletaarista rikkautta ja valtaa. On ymmärrettävä, että nyt on tilaisuus, ensimmäinen kerta pitkiin, pitkiin aikoihin, elvyttää unelmaa vallankumouksesta ja sosialistisesta taloudesta: kapitalistiset yritykset nurin ja kaikki valta neuvostoille. Jos kapitalisti vetäytyy, tehtaat ja työpaikat vain työläisten yhteiseen omistukseen. As simple as that.

Tästä on kyse Murrostorstaina 2009. Onko tosiaan niin, että meidän on alistuttava deflaatioon, vain onko niin, että juuri se suuri rahamäärä, jonka valtiot ovat tuottamassa, on edelleen saatava työläisten kulutukseen? Kulutukseen, joka samalla kun se kasvattaa proletaarisen kulutuksen määrää, myös horjuttaa poliittista valtaa osoittamalla, että valta on nyt siirtymässä uusiin käsiin. Siitä on kyse Murrostorstaina 2009. Siksi jokaisen on oltava mukana rakentamassa tätä liikettä. Rahapaperia kuin konekivääritulta, kuten sanoi, ja siitä olemme varmoja, toveri Preobrazhenski.

Nykyään osa Jyväskylää oleva Säynätsalo, 1800-luvun lopulla perustettu tehdasyhdyskunta tunnetaan yhtenä Suomen punaisimmista paikkakunnista, luonnonkauniista työväen saaristolaisasuinalueista ja Alvar Aallon suunnittelemasta kunnantalosta. Savupiipputeollisuudella ei mene hyvin, Finndomon talotehdas lopettaa toimintansa kesällä 2009 ja UPM-kymmenen vaneritehdas on lomauttanut kaikki työntekijät vuoden 2009 loppuun saakka.

Vahvasta työväenkulttuuristaan tunnetusta Säykistä on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut merkittävissä määrin hienoa musiikkia. Mm. legendaarisen reggaeryhmän Laulurastaan, Puppa J & Tasottavien ja Profeetan & Uuden maailmanuskonnon juuret ulottuvat Säynätsaloon. Työväenseura Säynätsalon Riennon pelipaita ko. orkesterien soittajien päällä ei ole harvinainen näky.

Yksi skenen tähdistä, nyttemmin helsikiläistynyt Puppa J on juuri julkaissut soololevynsä Oi aikoja! Puppa J:n ura sisältää lukuisia julkaisuja sekä satoja keikkoja niin soolona kuin fiittaamassa Suomen reggaepiirien lähes jokaista bändiä ja soundsystemiä. Mutta vasta nyt Asan Rohis Musica-levymerkillä julkaistu Oi aikoja! –levy tuo esille Puppa J:n monipuolisuuden laulajana ja lauluntekijänä. Levy sisältää 11 biisiä tyyliskaalan liikkuessa reggaen, rapin, kansanmusiikin, iskelmän, psykedeelisen rockin ja akustisen nuotiomusiikin välillä.

Levyn avaa haitarilla säestetty ja Asan viimeisten levyjen kansanmusiikkia ja rappia yhdistävää tyyliä muistuttava Noitatyylei. Prekariaatin mielenmaisemissa liikutaan mm. biiseissä Omat jalat,Santa Maria ja Herra vartija. Proleaiheita käsitellään myös kappaleissa Ulosottoanthem, Lähiörakkaus (jossa fiittaamassa Raappana), Jossain Joskus Jotenkin ja Huolii. Vapun lähestyessä voi fiilistellä yhtä levyn hienoimmista kappaleista, Vappumarssi, jossa lauletaan mm:

Vappumarssi, mutsi kantoi mua
Taisin maailmaan silloin rakastua
Vallankumous ei oo kuollut, se elää vieläkin..
Sekä täällä et sielläkin..

Puppa J @ Myspace: http://www.myspace.com/puppaj