Markus Termonen

Globaali talouskriisi on nostanut jälleen esiin vanhan kamppailutaktiikan: tehdasvaltaukset eri muodoissaan. Kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö jo senkään vuoksi, että tuotannon itsehallinnon tavoite on aina kuulunut olennaisena osana vasemmistolaiseen politiikkaan. Kriisiaikoina taktiikka on kuitenkin usein korostunut, kuten esimerkiksi 2000-alun konkurssin partaalla olleessa Argentiinassa, jossa työläiset alkoivat itse hallita monia konkurssiin menneitä yrityksiä. Tehdasvaltausten tavoitteena ei kuitenkaan välttämättä ole tuotannon itsehallinto. Pyrkimyksenä voi olla pelkästään esimerkiksi vaatimus saada asianmukaiset kompensaatiot irtisanomisista tai tehtaan johdon painostaminen jatkamaan yrityksen toimintaa.

[Read more →]

Joonas Laine ja Miika Salo

Nykyhetki ei ole ensimmäinen kerta kun vasemmiston alennustila yhdistyy kapitalismin kriisiytymiseen. Kapitalismin kriisi, ensimmäisen maailmansodan syttyminen ja vasemmiston kykenemättömyys toimia sotaa vastaan antoivat vuonna 1914 Vladimir Uljanoville paljon mietittävää. Seuraavien kolmen-neljän vuoden aikana hän kävi läpi mittavan poliittisen ja intellektuaalisen prosessin, jonka aikana hän mietti uusiksi teoreettisia lähtökohtiaan ja tutki kapitalismia maailmanjärjestelmänä. Vallitsevien olosuhteiden strateginen analyysi antoi mahdollisuudet vastata tilanteen esille nostamiin kysymyksiin. Me tunnemme myöhemmän kehityskulun, mutta tuolloin oli vielä mahdollisuudet vaikuttaa kehityksen suuntaan, eikä Leniniä voi syyttää yrityksen puutteesta. Eräs tärkeä osa-alue Leninin analyysissä – joka antoi eväitä luovaan tarttumiseen avautuvaan tilaisuuteen – oli finanssipääoman kritiikki.

[Read more →]

[Read more →]

Markus Termonen

2000-luvun vaihteessa monissa Etelä-Amerikan valtioissa nousi taloudellisen kriisin ja yhteiskunnallisten liikkeiden yhteisvaikutuksesta valtaan vasemmistolaisia tai keskustavasemmistolaisia hallituksia. Näistä yksi eniten huomiota saanut tapaus on Venezuela, jossa osittain oikeistolaisen opposition aiheuttama talouskriisi vain radikalisoi Chávezin hallinnon bolivarilaista projektia. Verrattuna Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan nykyinen globaali talouskriisi on vaikuttanut Etelä-Amerikkaan pienellä viiveellä, ja monissa maissa keskustavasemmistolaisten hallitusten vallassaolo on pehmentänyt yhteiskunnallisten liikkeiden reaktioita. Venezuelassa sosialismin rakentaminen jatkuu edelleen, samalla kun joissain muissa Etelä-Amerikan valtioissa keskustavasemmisto on joutunut luovuttamaan aloitteen oikeistolle.

[Read more →]

Pontus Purokuru

Michael Hardtin ja Antonio Negrin manifestit Imperiumi (2000) ja Multitude (2004) kertoivat autonomian suuren tarinan ja määrittelivät globalisaatiokriittisen liikkeen yhden sukupolven. Kymmenen vuotta myöhemmin trilogia päättyy Commonwealthiin. Imperiumin ja moneuden välistä kamppailua artikuloidaan nyt yhteisvaurauden ja vertaistuotannon käsitteillä.

[Read more →]

Toimitus

Yhdeksän kohdan tie ekososialismiin.

[Read more →]

Avoin keskustelutilaisuus tiistaina 10.11. klo 18.00 Työväen Museo Werstaan auditoriossa (os. Väinö Linnan aukio 8, Tampere).

[Read more →]

Turkulainen Savukeidas –kustantamo julkaisi juuri suomeksi amerikkalaisen esseistin Hakim Beyn alunperin vuonna 1984 kirjoittaman kirjan ”TAZ – Tilapainen autonominen alue, ontologinen anarkismi ja poeettinen terrorismi”. Megafonin edeltäjä, anarkistilehti Kaurapuuro julkaisi vuonna 1996 (numero #10) Beyn hieman aikaisemmin kirjoittaman ja TAZ:n teemoja kehittelevän esseen ”PAZ – Pysyvästi autonomiset alueet”. Megafoni tarjoaa nyt blogissaan PAZ-tekstin uudelleenjulkaisun muodossa pienen tripin 90-luvulle.

PAZ-teksti kykeni aikoinaan jäsentämään silloin nousussa olleen radikaaliliikehdinnän tunnelmia ja orientaatioita. Beyn kehittelemät teemat ovat osin toteutuneetkin mm. netissä verkkokollektiivien, vertaisjakelun ja blogien kautta. Toisaalta voidaan kysyä, onko Beyn autonomisissa tiloissa loppujen lopulta kysymys vain pienen anarkistiyhteisön eksoduksesta, jossa jäsenyys edellyttää marginalisoitumista ja valtakamppailun ulkopuolelle astumista?

Toinen ajattelija, jota on juuri suomennettu, piakkoin Suomessa vieraileva filosofi Slavoj Žižek pitäisi tällaista strategiaa ehkä luovuttamisena. Hän kritisoi niitä vasemmistolaisia joiden ”mukaan tämän päivän tehtävänä on vastustaa valtion valtaa – vetäytyä sen alueelta ja luoda uusia tiloja valtion kontrollin ulottumattomiin. Tämä vastaa täysin kapitalismin voiton hyväksymistä” (Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa, Into Kustannus).

HAKIM BEY: PAZ – Pysyvästi autonomiset alueet

Teoria väliaikaisesti autonomisista alueista (Temporary Autonomous Zones) koskee enemmän jo olemassa- tai syntymässä olevia tilanteita, kuin puhdas utopismi. Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat jättämässä Vieraantumisen Häkin taakseen ja etsimässä tapoja palauttaa inhimillinen kontakti. Mielenkiintoisen esimerkin tästä – urbaanin kansankulttuurin tasolta – voi löytää harrastusverkostojen lisääntymisestä. Valtavat määrät energiaa kasautuu tällaisiin projekteihin. Erilaiset “samanhenkisten” ajoittaiset kokoontumiset muodostuvat aidoiksi ja välittömiksi ´eriskummallisuuden´ festivaaleiksi. Ei ainoastaan “vastakulttuuri” etsi omia väliaikaisesti autonomisia alueitaan, leiripaikkojaan ja Konsensuksesta vapautumisen öitään. Itseorganisoituneita ja autonomisia ryhmiä on syntymässä jokaisen “luokan” ja “alakulttuurin” keskuudessa. Babylonian Imperiumin valtavat maat ovat nyt käytännöllisesti katsottuna tyhjiä, asukkainaan ainoastaan Massamedian kummitukset sekä muutama psykoottinen poliisi.

TAZ-teoria käsittää, että TÄMÄ ON TAPAHTUMASSA. Emme ole puhumassa että ”pitäisi” tai “tulisi”, puhumme jo olemassa olevasta liikkeestä. Erilaisten ajatuskokeiden, utooppisen runouden, vainoharhaisen kritiikin jne. käyttö pyrkii auttamaan tämän monimutkaisen ja vielä pitkälle dokumentoimattoman liikkeen selventämisessä, antamaan sille jonkinlaista teoreettista tarkkuutta ja itsetietoutta, sekä esittämään kokonaisille strategioille perustuvaa taktiikkaa – toimimaan kätilönä tai ylistäjänä, ei etujoukkona!

Ja näin meidän täytyy pohtia myös sitä, että kaikki olemassa olevat autonomiset alueet eivät ole “väliaikaisia”. Jotkut ovat ainakin tarkoitukseltaan enemmän tai vähemmän “pysyviä”. Muutama halkeama Babylonian Monoliitissa avautuu niin vartiottomana, että kokonaiset ryhmät voivat liikkua ja asettua niihin. Tietyt teoriat, kuten permakulttuuri, ovat kehittyneet käsittelemään tätä tilannetta ja lisäämään suuntausta. “Kyliä”, “kommuuneja”, “naapurustoja”, jopa “kaivauksia” ja “biosfäärejä” (ja muita utooppisia kaupunkimuotoja) on kokeiltu ja toteutettu. Silti jopa tässä TAZ-teoria voi mahdollisesti tarjota joitain käyttökelpoisia ajatusvälineitä ja selvennyksiä.

Mitä ovat poetique (“tapa tehdä”) ja politique (“tapa elää yhdessä”) pysyvästi autonomisten alueiden kannalta? Entä mikä on väliaikaisuuden ja pysyvyyden suhde? Ja kuinka pysyvästi autonomiset alueet voivat ajoittain virkistää itseään väliaikaisesti autonomisten alueiden festivaalisella aspektilla?

Kysymys julkisuudesta

Viimeaikaiset tapahtumat USA:ssa ja Euroopassa ovat osoittaneet, että itseorganisoituneet ja autonomiset ryhmät tuottavat pelkoa Valtion sydämeen. MOVE Philadelhpiassa, Korshitesit Wacossa, Deadheadit, sateenkaariheimot, tietokonehakkerit, talonvaltaajat jne. ovat siksi olleet monenlaisen tuhoamisen kohteita. Toisaalta jotkut autonomiset ryhmät ovat olleet huomaamattomia tai ainakaan niitä ei ole vainottu. Mistä tämä johtuu? Yksi selittäjä voi olla julkisuuden tai median tuhoava vaikutus. Media tuntee vampyyrista janoa “terrorismin” teeskennellyn intohimon peliin, Babylonian kansallisrituaaliin, johon kuuluu olennaisesti syntipukin, veriuhrin ja sovittamisen roolit. Kun joku autonominen ryhmä antaa tämän “ansan” laueta kohdallansa, paska kaatuu päälle: media yrittää järjestää mini-harmageddoneita tyydyttämään narkki-sairauttaan spektaakkelilla ja kuolemalla.

Nyt, pysyvästi autonomiset alueet ovat hyvä ja helposti paikoitettava maali tällaiselle median nokkeluudelle. Piirityksissä omissa “aitauksissaan”, itseorganisoituneet ryhmät voivat vain taipua jonkinlaiseen halpaan ennalta määrättyyn marttyyriuteen. Oletettavasti tämä rooli vetoaa vain neuroottisiin masokisteihin??? Joka tapauksessa suurin osa ryhmistä haluaa elää ´luonnollisella alueellaan´ tai rauhassa ja hiljaisuudessa. Hyvä taktiikka voisi näin olla massamediajulkisuuden välttäminen kuin se olisi rutto. Palanen luonnollista vainoharhaisuutta on tarpeen, kunhan se ei tee loppua koko toiminnasta. Oveluutta kannattaa käyttää ennen rohkeutta. Hyppysellinen naamiointia, hiukan näkymättömyyttä, tahdikkuuden ymmärrys taktiikkana…voivat olla yhtä hyödyllisiä niin pysyvästi kuin väliaikaisestikin autonomisille alueille. Muutamia ehdotuksia: Käytä vain “tuttava-medioita” (zinejä, puhelinketjuja, sähköpostituslistoja, piraattiradioita, ilmoitustauluja jne.) – vältä kerskumis-macho-vastustamis-asennetta – ette tarvitse viittä sekuntia iltauutisissa (“poliisiratsiakultti”) vahvistaaksenne olemassaolonne. Sloganimme voisi olla: “Get A Life, Not A Life-Style.”

Sisäänpääsy

Luultavasti ihmiset haluavat valita ne joiden kanssa elävät. “Kaikille vapaat” kommuunit päätyvät helposti täyteen muista välittämättömiä lojujia ja seksinnälkäisiä pateettisia hyypiöitä. Pysyvästi autonomisten alueiden täytyy valita jäsenensä yhdessä – tällä ei ole mitään tekemistä “elitismin” kanssa. Pysyvästi autonomiset alueet voivat pitää väliaikaisesti avoimia ovia, kuten järjestää festivaaleja tai tarjoilla ilmaista ruokaa, mutta niiden ei tarvitse olla pysyvästi auki kaikille itsensä sympatisoijiksi julistaville ohikulkijoille.

Aidosti vaihtoehtoisen talouden syntyminen

Jälleen kerran – tämä on jo tapahtumassa – vaikka tarvitseekin vielä valtavan määrän työtä saavuttaakseen polttopisteensä. “Lavaro nero” -alataloudet, verottomat vastapalvelukset, vaihtokauppa jne, taipuvat olemaan vakavasti rajoitettuja ja paikallisia. Purkkeja (BBS`s) ja muita tietoverkkosysteemejä voitaisiin käyttää yhdistämään nämä alueelliset ja marginaaliset epätaloudet (“kotitalous-managementit”) elinkykyiseksi vaihtoehtoiseksi taloudeksi, jolla olisi jo jonkinlaista kokoa. P.M. on jo luonnostellut jotakin tämäntapaista Bolo´Bolossaan – itseasiassa lukuisia mahdollisia systeemejä on jo olemassa, teoriassa joka tapauksessa. Ongelma on: Kuinka rakentaa todellinen vaihtoehtoinen talous – toisin sanoen kokonainen talous – ilman lähestymistä erilaisia kapitalismin juoksupoikia? Kuinka voin vaihtaa taitojani – sanotaanko, putkitöitä ja taivaanrannanmaalausta – tarvitsemaani ruokaan, kirjoihin, huoneeseen ja psykoaktiivisiin kasveihin ilman että maksaisin veroja, tai jopa kokonaan käyttämättä yhtä valtion liittolaista, rahaa? Kuinka voin elää mukavaa (jopa loistokasta) elämää vapaana kaikista toiminnoista Tavaramaailman kanssa? Jos ottaisimme kaiken sen energian, jonka vasemmistolaiset laittavat mielenosoituksiin, ja jonka libertaarit laittavat pelatakseen turhia pieni-kolmas-puolue pelejään, ja jos uudelleen suuntaisimme kaiken tämän voiman todellisen underground-talouden rakentamiseen, olisimme jo pitkän aikaa sitten savuttaneet niin kutsutun “vallankumouksen”.

“Maailma” tuli loppuunsa 1972

Absoluuttisen valtion kuva kaatui lopultakin 1989. Viimeinen ideologia, kapitalismi, ei ole muuta kuin hyvin myöhäisen neoliittisen kauden ihotauti. Se on tyhjiin valuva halukone. Toivon näkeväni sen luhistumisen elinaikanani, kuten yhdessä Dalin mielikuvista. Ja haluan, että minulla on jokin paikka minne “mennä” kun paska romahtaa alas. Tietenkään kapitalismin kuoleman ei tarvitse olla godzillamainen kaiken inhimillisen kulttuurin tuho; tämä skenaario on enemmänkin kapitalismin itsensä propagoima terrori-imago. Joka tapauksessa on syytä olettaa että unelmoiva ruumis kouristuu väkivaltaisesti ennen kuin rigor mortis “laskeutuu” – ja New York tai Los Angeles eivät ole välttämättä viisaimpia paikkoja odottaa myrskyä. (Ja myrsky voi olla jo alkanut.) [Toisaalta NYC tai LA eivät välttämättä ole myöskään pahimpia paikkoja luoda uutta maailmaa, voi vain kuvitella kokonaisia vallattuja kortteleita, jengien muuttumista kansan miliisiksi, jne.] Mustalaistyylinen elämä voi olla yksi tapa kohdata liian myöhäisen kapitalismin käynnissä oleva sulaminen – mutta minulle, minä haluaisin jonnekin mukavaan anarkistiseen munkkiluostariin: “lukutoukille” sopiva paikka viettää “keski-aikaa”. Mitä enemmän organisoimme tätä NYT, sitä vähemmän hässäkkää me kohtaamme myöhemmin. En puhu “selviytymisestä” – en ole kiinnostunut pelkästä selviytymisestä. Haluan menestyä. TAKAISIN UTOPIAAN.

Festivaalit

Pysyvästi autonomisten alueiden funktio palvelee TAZ-verkostoa elävänä oksanhaarana, tapaamispaikkana laajalle tuttava- ja samanhenkispiirille, jotka eivät ehkä todella asu kokoajan yhdessä “farmilla” tai “kylässä”. Muinaiset kylät järjestivät tapahtumia, jotka toivat varallisuutta yhteisölle, tarjosivat markkinapaikan matkustajille ja loivat festivaalisen ajan/tilan kaikille osanottajille. Nykyään festivaali on nousemassa yhtenä tärkeimpänä väliaikaisesti autonomisten alueiden muotona, joka voi tuoda uutta ja tuoretta energiaa myös pysyvästi autonomisille alueille. Muistan lukeneeni jostain, että keskiajalla oli 111 juhlapäivää vuodessa; meidän täytyisi ottaa tämä “utooppiseksi minimiksemme” ja pyrkiä vieläkin parempaan. [C. Fourierin esittämä utooppinen minimi sisälti muuten enemmän ruokaa ja seksiä kuin mitä keskiverto 1700-luvun ranskalainen aristokraatti nautti; B. Fuller esitti termille “pelkkä minimi” samanlaista sisältöä].

Elävä maapallo

Uskon että on olemassa monta hyvää itsekästä syytä haluta “orgaanista” (se on seksikkäämpää), “luonnollista” (se maistuu paremmalta), “vihreää” (se on kauniimpaa) “villeyttä” (se on jännittävämpää). ´Yhteisöllisyys´ (communitas, kuten P. Goodman kutsui sitä) ja ´festivaalit´ (conviviality, kuten I. Illich kutsui niitä) ovat paljon nautinnollisempia kuin vastakohtansa. Elävä maapallo ei välttämättä tarvitse orgaanisia kaupunkeja – pieni mutta voimakas inhimillisyyden kasauma omistettuna taiteille ja jossain määrin dekadenteille sivilisaation iloille pesee kaiken niiden suuruuden ja pakotetun yksinäisyyden. Mutta jopa ne jotka haluavat elää kaupungeissa voivat nähdä välittömiä ja hedonistisia motiiveita taistella “ympäristön” puolesta. Olemme militantteja biofiileja. Syväekologia, sosiaaliekologia, permakulttuuri, vaihtoehtoinen teknologia… emme ole turhan tarkkoja ideologioista. Annetaan 1000 kukan kukoistaa.

Pysyvästi autonomisten alueiden typologia

“Hullu uskonto” tai kapinallinen taideliike voi muodostua jonkinlaiseksi ei-paikalliseksi pysyvästi autonomiseksi alueeksi, kuten intensiiviset harrastusverkostot. Salainen yhteiskunta (kuten kiinalainen Tong) tarjoavat myös pysyvästi autonomisille alueille mallin, jolla ei ole maantieteellisiä rajoja. Paras mahdollinen skenaario sisältää vapaata tilaa joka laajenee vapaaksi ajaksi. Pysyvästi autonomisten alueiden olemuksen pitää olla tilapäisesti autonomisten alueiden ilojen ja riskien intensifikaatio. Ja pysyvästi autonomisten alueiden intensifikaatio on Utopia Nyt!

Ruotsissa nousi äskettäin poliittinen kohu, kun maan suurin iltapäivälehti Aftonbladet julkaisi maahanmuuttokriittisen ja kansallismielisen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) puheenjohtajan, Jimmie Åkessonin kirjoituksen mielipideosastollaan. Kohu liittyi myös siihen, että samanaikaisesti Aftonbladet päätti olla julkaisematta puolueen vaali-ilmoituksia. Lehti päätti, ettei se halua osallistua sellaiseen kehitykseen, jonka merkkejä se on nähnyt mielestään riittävästi jo muissa eurooppalaisissa maissa.

Lehden päätoimittaja viittasi perusteluissaan erityisesti muihin skandinaavisiin maihin, Norjaan sekä Tanskaan ja niiden vastaavien puolueiden – Fremskrittspartiet ja Dansk Folkeparti – menestykseen. Ruotsille tavanomaisesti perusteena oli myös SD:n lukeminen ”epädemokraattiseksi” – siinä missä muut puolueet ovat eroistaan huolimatta demokraattisia. Aftonbladet halusi tällä päätöksellä osoittaa huolestuneisuutta siitä, että Sverigedemokraterna on saattamassa päästä parlamenttipuolueeksi. Toistaiseksi sen menestys on rajoittunut kunnallisvaaleihin, mutta viimeaikaisten mielipidemittausten mukaan kannatus on jo n. 5 prosentin luokkaa.

Aftonbladetin päätös tietenkin aiheutti närkästystä siitä, että lehti tällä tavoin ”rajoittaa sananvapautta”. Riippumatta siitä, onko tämä totta, on aiheellista kysyä, lisääkö päätös SD:n edellytyksiä näyttäytyä marttyyrina, sillä juuri marttyyrina esiintyminen on maahanmuuttokriittisyyden keskeinen keino – ei ainoastaan Ruotsissa vaan muun muassa myös Suomessa. Marttyyrina esiintymiselle on ominaista väittää, että liike tai puolue esittää jotain sellaisia seikkoja, joista ”ei saa puhua”, vaikka tosiasiassa kukaan ei merkittävästi rajoita sen ilmaisunvapautta. (Toki ilmaisunvapautta rajoittavat esimerkiksi jumalanpilkkapykälät, mikä onkin ongelmallista. Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, miten paljon varallisuus ja yhteiskuntaluokka rajoittavat mielipiteiden näkyvyyttä, mutta maahanmuuttokriittisen suuntauksen argumentit eivät tietenkään mitenkään viittaa luokka-asemiin vaan pelkästään väitettyihin tabuihin.) Millä tahansa julkaisulla on tietenkin oikeus olla julkaisematta ilmoituksia tai toimituksellisista syistä arvioida mielipidekirjoitusten julkaisemisen tarkoituksenmukaisuutta (tuovatko ne esiin mitään uusia argumentteja ja kysymyksiä, onko niiden julkaisemiselle mitään juridisia esteitä jne.).

Juuri estääkseen marttyyrina esiintymisen mahdollisuutta Aftonbladet päätti julkaista SD:n puheenjohtajan laajan kirjoituksen mielipidesivuillaan. Lehti halusi osoittaa, että se kuitenkin viime kädessä antaa lukijoiden ja kansalaisten päätettäväksi sen, haluavatko he äänestää kyseistä puoluetta. Kyse oli liberaaliin demokratiaan sitoutuneen lehden tasapainoilusta ristiriitaisten positioiden välillä: yhtäältä pyrkimyksestä vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen arvojaan vastaavalla tavalla ja toisaalta tavoitteesta edistää sananvapautta ja liberaalin demokratian keskeistä periaatetta: sitä, että vapaa keskustelu tuottaa parhaan lopputuloksen. Lehden mielestä vaali-ilmoituksissa ei kuitenkaan ole kyseessä keskustelun edistäminen, eli ilmoituksia rajoittamalla lehti ei rajoita keskustelua: ilmoitukset ovat tunteita, eivät ajatuksia varten. (Melko vaikea rajanveto, mutta tämä on Aftonbladetin näkemys.)

Itse Åkessonin mielipidekirjoitus ei ollut paljon muuta kuin tavanomaisten islam- ja maahanmuuttajavastaisten näkemysten esittelyä. Korostaakseen omaa linjaansa Aftonbladet pian tutkitutti Åkessonin argumentit niiden väittämien tosiasioiden (siis pois lukien ”mielipiteet”) suhteen ja osoitti kymmenen ”asiavirhettä”. Sen raja, mikä on asiavirhe ja mikä ”mielipidevirhe”, ei välttämättä ole selvä, mutta joka tapauksessa Aftonbladetin artikkeli osoitti myös selviä asiavirheitä. Nimittäin Åkessonin väitteen mukaan sitä, että islam olisi Ruotsin toiseksi suurin uskonto, ei olisi voinut aavistaa vielä 20 vuotta sitten (tosiasiassa islam on ollut Ruotsin toiseksi suurin uskonto 1960-luvulta saakka). Enemmän tulkinnanvaraisia ovat toki väitteet kristinuskon rauhanomaisuudesta verrattuna islamiin. On vaikea esittää mitään tilastoja kunkin uskonnon kannattajien rauhanomaisuudesta, mutta ainakin historiallisesti kristityt ja muslimit ovat yhtä lailla vedonneet omaan oikeamielisyyteensä sodankäynnin oikeutuksena. Raamattuun viittaamalla saa aikaan yhtä sotaisaa jälkeä kuin Koraaniin.

Aftonbladet myös marssitti kaikkien muiden merkittävien puolueiden johtajat esittämään kommenttinsa Åkessonin näkemyksistä. Kävi ilmi, että SD:n kasvava kannatus herättää Ruotsissa merkittävää huolestumista jopa siinä määrin, että sosiaalidemokraatit eivät poissulje ”punasinistä” hallitusta, jos se on edellytys yhteiskunnalliselle konsensukselle, joka pitää maahanmuuttokriittiset pois vallasta. Puolueet olivat laajalti haluttomia yhteistyöhön SD:n kanssa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta maahanmuuttokriittisten puolueiden argumentoinnissa on myös se, miten ne pyrkivät esiintymään eurooppalaisten arvojen ja sananvapauden vartijoina, vakka tosiasiassa kyseisen suuntauksen – myös Suomessa – sisältö painottaa kristillisen perinnön ja eurooppalaisuuden yhteyttä (diskurssi á la Timo Vihavainen). Tällä tavoin jätetään täysin huomiotta se, että eurooppalainen sivilisaatio on saavuttanut nykymuotonsa parhaat piirteet kristinuskon vaikutuksesta huolimatta eikä sen ansiosta. Se, että kristinusko on käytännössä muuttunut, johtuu sen ulkoisista vaikutuksista eikä siitä itsestään. Näiden ulkoisten vaikutusten ansiota on tilanne, jossa kristinusko näyttäytyy vapaamielisempänä kuin islam.

Tässä tilanteessa tietenkin maahanmuuttokriittisten puolueiden loistava mahdollisuus on siinä, että islamin vanhanaikaisuus ja ahdasmielisyys antaa tilaisuuden arvokonservatiivisuuden uudelle nousulle. Siitä maahanmuuttokriittisten puolueiden nousussa lopulta on kyse, eikä liberaalin demokratian puolustamisesta. Soinilainen katolisuus (kuten abortin ja esiaviolllisten suhteiden vastustaminen) näyttää sopivan erittäin hyvin maahanmuuttokriittiselle suuntaukselle Suomessa.

Kristillisellä arvokonservatiivisuudella on paljon yhteistä konservatiivisen islamin kanssa. Kun islamin vaikutus Euroopassa lisääntyy, juuri islam ja kristillinen konservatismi saattavat löytää toisistaan ”ekumeenisen” allianssin mahdollisuuden. Tämä tulee olemaan hyvin kiusallinen tosiseikka eurooppalaiselle maahanmuuttokriittiselle suuntaukselle, joka puolustaa eurooppalaista perinnettä tarkoittaen tosiasiassa kristillisen perinteen epämiellyttävimpiä piirteitä.

Samalla on myönnettävä, että tämä tulee olemaan kiusallista myös sellaiselle vasemmistolle, joka sulkee silmänsä islamin vastenmielisiltä piirteiltä ja jolle monikulttuurisuus on islamin kritiikitöntä hyväksymistä. On vasemmiston uskottavuudelle heikkous, jos se historiallisesta kristinuskolle ja juutalaisuudelle kielteisyydestään poiketen suhtautuu avomin sylin islamiin. Avoin suhtautuminen maallistuneeseen ja vain kevyesti haitalliseen uskontoon (oli se sitten islamia, juutalaisuutta tai kristinuskoa) on asia erikseen.

Maahanmuuttokriittisen suuntauksen esiintymisessä liberaalin perinteen puolustajana yksi surkuhupaisimmista piirteistä on sananvapauden puolustajana esiintyminen – vaikka on sillä toki muitakin ongelmia, kuten naisten huomattava aliedustus (SD ei tarvitse burkaa naisten poissulkemiseksi, sen puolue hoitaa ihan itse). Välittömästi sen jälkeen, kun Aftonbladet päätti olla julkaisematta SD:n ilmoituksia, ruotsalainen Socialistiska partiet päätti osoittaa SD:n tekopyhän asenteen tarjoamalla SD:n lehteen oman ilmoituksensa, jonka mukaan ongelma Ruotsissa ovat rikkaat eivätkä maahanmuuttajat. Mitenkään yllättävää ei ole, että sananvapauden marttyyrina esiintyvä SD ei julkaissut omassa lehdessään Socialistiska partietin ilmoitusta.

Puolueena SD on muuttunut vähitellen salonkikelpoisemmaksi. Vielä n. pari vuotta sitten puolueen kansallisten kokousten pitopaikat olivat salaisia ja poliisit joutuivat vartioimaan niitä. Siinä missä aiemmin kokouksissa pukeuduttiin farkkuihin, nyt maahanmuuttokriittinen kansallismielisyys esiintyy hyvinpukeutuneena, kuten äskettäisessä Ljungbyhedin puoluekokouksessa, joka oli lehdistölle merkillepantavan avoin.

Samalla SD on suuntaus, joka näkee maahanmuuttokriittisyyden ainoana aseenaan. Juuri mitään muuta sanottavaa sillä ei ole, lukuun ottamatta yleisluontoista arvokonservatiivisuutta. Aivan kuten Suomessa ”halal-aholaisilla”, SD:llä on suurissa julkisissa tilaisuuksissa harvoin ollut mitään täsmällistä sanottavaa muista kysymyksistä kuin maahanmuutosta. SD edustaa, jälleen vastaavasti kuin maahanmuuttokriittisyys Suomessa, ”yhden asian liikkeiden politiikkaa” käsitteen surkeimmassa merkityksessä: politiikkaa, jossa puolueiden ohjelman keskiössä on jokin yksittäinen pieni sektori, johon ne keskittyvät vailla kokonaisyhteiskunnallista poliittista ohjelmaa.

Vastaavasti kuin vihreillä aikoinaan, maahanmuuttokriitikoilla on edessään ratkaiseva valinta: joko suuntauksesta tulee yleispoliittinen puolue tai sitten se on kohdannut menestyksensä kasvun rajat. (Tämä ei ole ainoa yhdistävä seikka, sillä samalla tavoin kuin vihreät, historiallisesti fasistit ovat halunneet näyttäytyä vasemmiston ja oikeiston ulkopuolisina sekä pikemminkin liikkeenä kuin puolueena, vaikka nämä suuntaukset ovatkin muuten poliittisen kentän eri laidoilla.) Toisaalta taas ilman maahanmuuttoon keskittymistä suuntaus ei voi menestyä paremmin kuin nykyään, joten tilanne ei näytä tarjoavan mitään positiivisia ratkaisuja. Vihreä liike teki aikoinaan oikean valinnan, mutta samalla sillä oli ja on myös maahanmuuttokriittistä suuntausta enemmän yleispoliittista näkemystä.

Jörn Donner: Kuulustelu

Syksyn kotimainen elokuvatapaus on toistaiseksi ollut vanhan kunnon ”Jörkan” paluu valkokankaalle ohjaajana. ”Kuulustelu” ei ole mikään varauksettomasti suositteluja ansaitseva elokuva, mutta suomalaisen elokuvan taiteellisesti tylsässä ja älyllisesti keskivertoakin heikommassa yleistarjonnassa se erottuu silti edukseen.

”Kuulustelu” kertoo tositapahtumiin perustuen Kerttu Nuortevan kohtalosta. Nuorteva oli jatkosodan aikana Suomeen tullut neuvostovakooja, jonka valtiollinen poliisi pidätti. Nimensä mukaisesti ”Kuulustelu” käy läpi Nuortevan kuulusteluiden eri vaiheet ja esittää samalla neuvostokansalaisen epäröivän murtumisen reaalisosialismin epäkohtien myöntäjäksi. Nuorteva ei välttämättä vakoojana saanut aikaan merkittäviä tuloksia, mutta hänen tapauksensa merkitys on hänen toimintansa suoraa vaikutusta suurempi. Siihen kietoutui esimerkiksi ajan merkittävistä vaikuttajista Hella Wuolijoen (sittemmin Yleisradion pääjohtajan) vankilatuomio. Myös se, että Nuortevan kuulusteluissa käytettiin kommunistista demariksi kääntyneen Arvo ”Poika” Tuomisen apua, kertoo siitä, miten merkittävänä Nuortevan tapausta pidettiin.

Donnerin elokuvan ja muiden lähteiden perusteella myös Nuortevan saama kohtelu pidätettynä vaikuttaa poikkeukselliselta. Lähtökohtaisesti ei tunnu uskottavalta, että sen jälkeen kun ensimmäisen kuulustelijan perinteinen uhkailu epäonnistuu ja toinenkaan kuulustelija ei saavuta merkittäviä tuloksia, valtiollinen poliisi aloittaa pehmeämmän taktiikan lukupiireineen ja kynttiläillallisineen. Polemiikkia Donnerin esittämien seikkojen valheellisuudesta (ts. kidutuksen kaunistelusta) onkin käynyt esimerkiksi Johan Bäckman, mikä ei ole yllättävää. Valkokangastodellisuudeksi on helpompi hyväksyä järjestyksessä toisen kuulustelijan ikuisesti ajankohtainen pohdiskelu siitä, onko kidutuksesta lopulta mitään hyötyä, vaikka rikolliset kidutuksen ansaitsisivatkin: kidutettu antaa väärää ja hyödytöntä tietoa.

Riippumatta siitä, mikä on totta, on sanottava, että ”Kuulustelussa” tapahtuu kerronnallisesti epäuskottava ja töksähtävä hyppäys Nuortevasta kuulustelun kohteena (kuulusteltava on se, jolle esitetään kysymykset) Nuortevaksi lukupiiriin osallistuvana keskustelijana (joka käy vuoropuhelua kuulustelijan kanssa).  Hämmentävän kirjallisuuspiirin tavoitteena on saada vakooja hyväksymään suomalaisten taistelun oikeutus (muun muassa vetoamalla tämän suomalaisiin juuriin) ja sitä kautta suostumaan yhteistyöhön. Arvo ”Poika” Tuomisen tehtävänä on sitten saattaa työ päätökseen entisenä arvostettuna kommunistiauktoriteettina.

”Kuulustelun” käsikirjoitus ei ole Donnerin vaan Olli ”Kuutamosonaatti” Soinion käsialaa. Silti siinä on selvästi Donnerin tuotannosta tuttua perusvirettä hieman lattealla tavalla ”syvällisine” pohdiskeluineen (tyyliin ”voitatte ehkä sodan mutta häviätte rauhan”). Donnerilaiseen tapaan puhetta on paljon ja osa siitä on tyhjää – mutta sellaista on puhe todellisuudessakin. Valitettavasti kovin kiinnostavaa ei myöskään ole helpoimpien stereotypioiden viljeleminen oikean asian hyväksi uhrautumisen tärkeydestä sekä Stalinin perustuslain täydellisyydestä vakuuttuneen neuvostovakoojan hahmossa – vaikka stereotypioiden lähde usein onkin totuudessa. Ristiriitainen hahmo à la Arvo ”Poika” Tuominen on draamallisesti kiinnostavampi. (Se, että hahmon sisäinen ristiriita on pikemminkin amerikkalaiselle draamalle eikä eurooppalaiselle taide-elokuvalle, siis Donnerin elokuvalliselle kodille, ominaisempi ilmiö, on mielenkiintoinen lisäpohdinnan aihe. Samoin kuin se, että kuten Voima-lehden 8/2009 haastattelussa todettiin, Donnerin elokuvan draama syntyy keskeisesti päähenkilöille ulkoisista tapahtumista, toisin kuin Donnerin ihaileman Ingmar Bergmanin elokuvissa.) Kaikesta huolimatta Donnerin hahmot ovat sentään yhteiskunnallisia olentoja eivätkä suomalaiselle nykyelokuvalle tyypillisesti vain sovinnaisen ihmissuhdedraaman palasia.

Ohjaajana Donner on joka tapauksessa onnistunut, ainakin jos sitä mitataan kyvyllä saada näyttelijät pelastamaan käsikirjoituksen puutteet: muun muassa Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman ja Pertti Sveholm tekevät vakuuttavaa työtä. Myös kyky luoda merkittävästi jännitettä niukoilla puitteilla ja vähäeleisellä kameratyöskentelyllä on laskettava saavutukseksi – dokumenttiohjaana kunnostautunut kuvaaja Pirjo Honkasalo on mainittiva erikseen.

Viimeaikaisissa haastatteluissaan Donner on tuttuun tapaansa viitannut arvostelevasti suomalaisen elokuvan tilaan ja todennut Aki Kaurismäen olevan ainoa, jolla on merkittävää elokuvallista näkemystä. Donner jatkaa siis linjalla, jonka paalutti jo hänen klassinen elokuvaesseensä ”Suomalainen elokuva vuonna nolla” (1960). Se, pitävätkö Donnerin nykyväitteet aivan täsmällisesti paikkansa, on epäolennaista. Se, että suomalaiset nykyohjaajat joutuvat kritiikin kohteena vastaamaan Donnerille hyvin ristiriitaisella tavalla, on joka tapauksessa paljonpuhuvaa. Esimerkiksi Aleksi Mäkelä on viitannut Donneriin menneen ajan jäänteenä, dinosauruksena – vaikka tietääkin oletettavasti sen kiusallisen tosiasian, että Donner on saavuttanut juuri sen nykyohjaajien mielissä arvostetuimman palkinnon (Oscar-voitto Ingmar Bergmanin ”Fannyn ja Alexanderin” tuottajana), jota he eivät ikinä tule saavuttamaan.