Marraskuun 2009 lopulla alkoi mielenkiintoinen työkiista Finnairin tehtyä päätöksen ulkoistaa matkatavarapalvelunsa tytäryhtiöltään Northportilta Barona Handlingille. Seurasi erikoinen työtaistelutoimenpide, kun lakon lisäksi satoja työläisiä jäi sairauslomalle.

Siitä, oliko kyseessä suunniteltu toimenpide, on tietenkin eri näkemyksiä, sillä joukkosairausloman myöntäminen työtaistelutoimenpiteeksi olisi itse asiassa sama asia kuin sen myöntäminen, että kyse ei todellisuudessa ollut sairaustapauksista. Esimerkiksi EK:n lääkäri uskoi huomattavan osan sairauslomista olevan perusteettomia. Ilmailualan Unionin (IAU) edustajien näkemykset tästä asiasta ovat olleet ristiriitaisia: yhtäältä julkisuudessa esiintynyt pääluottamusmies vetosi ulkoistamisen aiheuttamaan henkiseen pahoinvointiin ja sairauslomatodistusten oikeellisuuteen mutta toisaalta kehoitti ”poikia” laittamaan ”korkin kiinni” – antaen siis ymmärtää, että kyse ei ollut tosiasiassa sairausloman tarpeesta. (Ylipäätään henkinen pahoinvointi sairauslomatarpeen aiheuttajana on lääketieteellisesti epämääräinen asia.) On aiheellista kysyä, onko tällainen alleviivattu kaksinaamaisuus tietoinen valinta, ja jos on, niin mikä on tällaisen taktiikan tarkoitus. Julkisuutta tällainen teko ainakin toi lisää, samalla kun lauseen esittäjä voi perustellusti vedota huumoriin.

Joka tapauksessa, mikäli toimenpide oli suunniteltu, se oli nerokas teko, sillä vääristä sairauslomatodistuksista lienee vastuussa ensisijaisesti todistuksen kirjoittaja eikä ”sairauslomalle” jäänyt. (Asia ei tosin ole aivan näin yksinkertainen: työehtosopimuksen yksityiskohdista riippuu, millä edellytyksillä työnantaja voi pitää työntekijän sairaudesta esittämää selvitystä, eli sairauslomatodistusta, epäluotettavana ja missä tapauksessa työnantaja voi vaatia työntekijää hankkimaan todistuksen työterveyslääkäriltä. Lisätietoa ks. www.tjs-opintokeskus.fi/easydata/customers/opintokeskus/files/Tekstitiedostot/Laakarintodistus_ja_sairausajan_palkka.doc.) Näin vastuu on siis nerokkaasti ulkoistettu. IAU on näyttänyt, että voi sitä työntekijäpuolikin käydä luokkataistelua ulkoistamalla.

Tutumpaa asiaa edustavat väitteet ”italialaisesta lakkoilusta” eli tahallisesta hidastelusta työnteossa. Tässäkin asiassa työnantajan ja ammattiliiton näkemykset eroavat jyrkästi. IAU on väittänyt, ettei se hyväksy minkäänlaista tahallista työnantajaa häiritsevää toimintaa, kun taas työnantaja pitää tahallista vitkastelua tosiasiana. Finnairin matkatavarapalvelujen ulkoistamista koskevassa kiistassa työtaistelukeinot ovat siis keskeisesti sellaisia, joiden luonteen työtaistelutoimenpiteenä ammattiliitto lähes järjestelmällisesti kiistää. Onko tämä samalla työtaistelujen tulevaisuus?

Mitä tulee työkiistan italialaisiin vaikutteisiin, on vastentahtoisesti myönnettävä, että olemme Megafonissa tehneet erään virheen: olemme ennenaikaisesti jättäneet vähemmälle italialaiset vaikutteet. Tai sitten on todettava, että olimme jälleen kerran syklin verran edellä. Mitä Megafoni edellä, sitä muut perässä. Ehkä 5-10 vuoden päästä IAU:n kohdalla puhutaan ”pohjois-irlantilaisesta lakkoilusta”. Traagisella tavalla koomista on, että tällaiseen tulevaisuuteen viittaa jo nykyhetki: Aamulehdessä 13.1.2010 entinen työvoimanvuokrausalan yrittäjä kertoo saaneensa työkiistan yhteydessä tappouhkauksia.

Tässä yhteydessä on myös kiinnostavaa, että paskaduunipuhe on levinnyt voimakkaasti IAU:n sanastoon (esim. www.iau.fi/uutisarkisto/?a=viewItem&itemid=467). Samalla se on sanana totta kai menettänyt shokkiarvoaan sitten kohun keväällä 2006, jolloin Euromaydayn tapahtumien jälkipuinnissa tuo ruma sana sanottiin suorassa tv-lähetyksessä. (Ks. megafoni.kulma.net/index.php?art=357.)

Erityisesti IAU on peräänkuuluttanut ulkopuolisen selvitysmiehen mahdollista ratkaisevaa roolia kiistan ratkaisussa, ja lopulta valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Jyri Häkämies pyysi vanhaa kunnon Juhani Saloniusta tuttuun toimeensa sotkua selvittelemään. Ja melko pian, 15.1.2010 jo uutisoitiin sovusta. Yksityiskohdista ei kuitenkaan ole vielä tietoa. Aiheellinen kysymys on joka tapauksessa se, voiko asiaan syntyä kunnollista ratkaisua ilman samanaikaisia juridisia toimenpiteitä. Kuinka estää laillisesti se, että työnantaja ulkoistaa tehtäviään työvoimanvuokrausyritykselle, jonka palkkaamaa työvoimaa se sitten alkaa käyttää? Onko vihreä työministeri pohtinut tätä asiaa?

Ulkoistamista sinänsä tuskin on perusteltua kieltää – tuleehan yrityksillä olla oikeus keskittyä haluamaansa ydinosaamiseen – mutta olisiko mahdollista kieltää ulkoistaminen Finnairin/Northportin työkiistan kaltaisessa tilanteessa, jossa ulkoistamisen suorittanut yritys edelleen käyttää samaa työvoimaa ja vieläpä käytännössä heikentää työläisten etuja? Sääteleehän työsopimuslaki jo nytkin työnantajan toimintaa esimerkiksi siltä osin, että työnantajan on tarjottava entisille työntekijöilleen työtä, jos työnantaja tarvitsee työntekijöitä yhdeksän kuukauden kuluessa työsuhteen päättymisestä samoihin tai samankaltaisiin tehtäviin, joita irtisanottu työntekijä oli tehnyt. Eikö vastaavaa periaatetta voi laajentaa työvoimanvuokrausyritysten palveluiden käyttöön? Mikäli Finnairin/Northportin työkiistan seurauksena on juridinen reformi, niin osoittautuu jälleen todeksi se vanha totuus, että taistelut luovat uutta laillisuutta ja että konfliktit tuottavat reformeja.

Kansan Uutisten Viikkolehti julkaisi perjantaina 8. tammikuuta Rakennusliiton puheenjohtajan Matti Harjuniemen haastattelun. Harjuniemi puolustaa voimakkaasti palkkatyötä toimeentulon ensisijaisena lähteenä sekä kritisoi perustulovaatimuksia epärealistisuudesta. Perustuloa ei hänen mukaansa voitaisi toteuttaa tyydyttävän suuruisena.

Työn pitää säilyä pääasiallisena toimeentulolähteenä ja ansiosidonnaisen sosiaaliturvan täytyy olla perusta, jolla suomalainen sosiaalipolitiikka järjestetään. (…) Työn merkitystä ei voi kyllin korostaa. Jos se loppuu tästä maasta, silloin loppuu hyvinvointi ja silloin loppuvat hyvinvointipalvelut, tulonsiirrot ja sosiaaliturva.

Harjuniemen mielipide muistuttaa kovasti EK:n lakiasiainjohtaja Lasse Laatusen näkemystä perustulosta. Kelan julkaisemassa Sosiaalivakuutus -lehdessä (1/2009) Laatunen vertaa perustuloa työmarkkinatuen korottamiseen ja toteaa liian korkean korvauksen houkuttelevan ”kaikki elämäntapaintiaanit työttömiksi”. Laatunen on tyytyväinen SAK:n tammikuun 2009 sosiaalitupossa muotoilemaan linjaukseen, jossa perusturvan (työmarkkinatuki ja toimeentulotuki) mahdollinen korotus sidottiin ansiosidonnaisen turvan vastaavaan nostoon. Niinpä perusturvaa ei nostettu. Laatusen mukaan SAK:n linjaus on pitänyt perusturvan tason ”oikeana”. ”Jos työmarkkinatuki on liian korkea, se on sama asia kuin kansalaispalkka”, toteaa Laatunen. Laatusen tapa rinnastaa työmarkkinatuki perustuloon on silti ontuvaa, määrittäähän edellistä kuitenkin vastikkeellisuus, toisin kuin perustuloa.

Palkansaajaliikettä edustavan Harjuniemen viestin ydin on pohjimmiltaan sama kuin Laatusella: työ on itseisarvoinen moraalinen velvoite, jota on tehtävä riippumatta siitä, mikä on työn sisältö ja merkitys. Työn merkityksen korostamisen Harjuniemi näkeekin palkansaajaliikettä ja työnantajia yhdistäväksi tekijäksi.

Harjuniemi on tietenkin siinä oikeassa, ettei hyvinvointi synny tyhjästä, vaan työ luo puitteet hyvinvoinnille. Mutta mistä hyvinvoinnista ja mistä työstä tässä nyt puhutaan?

Harjuniemi viittaa mitä ilmeisimmin kapitalistiseen palkkatyöhön. Sitä Harjuniemi ei perustele, miksi ainoastaan palkkatyö on arvokasta. Eikö esimerkiksi pitkälti kotitalouksissa tapahtuva sosiaalinen uusintaminen, joka jakautuu edelleen pitkälti naisten harteille, luo hyvinvointia? Työn yhteiskunnallinen arvo tunnustetaan palkan muodossa. Niinpä palkkatyön ulkopuolinen toiminta on toisarvoista.

Harjuniemi tarkoittaakin kaiketi sitä, että hyvinvoinnin taloudelliset puitteet luodaan verotuksen välityksellä. Hyvinvointi – julkiset palvelut, sosiaalivakuutukset, infrastruktuuri – rakentuu palkkatyön ja muiden tulomuotojen verotukselle. Tulonsiirtojen ja progressiivisen verotuksen kautta työn tulokset jakautuvat laajemmalle, tasaten näin tuloeroja ja luoden puitteita tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Mutta miksi julkiset palvelut ovat 1990-luvun lamavuosista lähtien heikentyneet Suomessa, vaikka työtä on tehty yhä enemmän? Eikö työ itsessään ole sittenkään aikaansaanut hyvinvoinnin kasvua?

Vaikka työ on arvokasta niin työnantajien kuin palkansaajaliikkeen mielestä, ovat työmarkkinaosapuolet (työläiset ja työnostajat) eri mieltä siitä, mikä on työstä maksettava hinta. Työn moraalinen arvostaminen onkin eri asia kuin työstä palkitseminen. Vaikka reaalipalkat ovatkin Suomessa nousseet, on palkkojen osuus tuotannon arvonlisäyksestä laskenut 1990-luvun laman jälkeen. Funktionaalisen tulonjaon mittareilla pääoman ja työvoiman välinen tulonjako on siis kallistunut edellisen hyväksi – samaan aikaan kun työn tuottavuus on kasvanut. Tässä mielessä palkkojen suhteellinen osuus on laskenut. Ja tämä kaikki on tapahtunut vaikka palkansaajaliike on naama punaisena toitottanut työn arvokkuutta.

Nykyisessä järjestelmässä sosiaalietuuden (työttömyysturvan ja joissain tapauksissa myös toimeentulotuen) saanti on sidottu työmarkkinoilla käytettävissä oloon ja valmiuteen ottaa työtä vastaan. Etuuden voi menettää määräaikaisesti tai toistaiseksi, jos esimerkiksi omasta syystään tulee työstä erotetuksi tai eroaa työstä ilman pätevää syytä. Normaalipalkkaisen työn sijaan työttömälle voidaan kuitenkin tarjota mahdollisuutta työharjoitteluun tai työelämänvalmennukseen, jolloin palkan sijaan työttömälle maksetaan työmarkkinatuen (alimmillaan 550 euroa kuukaudessa) lisäksi 9-18 euron työpäiväkohtaista ylläpitokorvausta, siitä riippuen, kuinka kaukana työpaikka on. Tällöin ”palkaksi” muotoutuu 700-900 euroa kuukautta kohden. Ja muistettakoon, että EU:n määrittämä suhteellinen köyhyysraja liikkuu Suomessa 1000 euron tuntumassa. Onnekkaammassa asemassa ovat ne, jotka saavat palkkatuetun työpaikan ja ovat sitä kautta oikeutettuja työsuhteeseen ja sitä myöten myös palkkaan.

Vaikka suomalainen welfare-pohjainen sosiaaliturvajärjestelmä poikkeaakin puitteiltaan yhdysvaltalaisesta workfare-tyyppisestä puhtaasti vastikkeellisesta mallista, jossa sosiaaliturvan saanti on sidottu työpalvelukseen, ei matka siihen ole ylittämätön. Yhdysvaltalaisessa workfare-mallissa työpalvelukseen ohjattua työtöntä ja palkatonta työvoimaa on käytetty vakituisen työvoiman korvaamiseen. Tuskinpa Harjuniemikään haluaa tukea tämän kaltaista kehityskulkua.

Harjuniemikin tietää, että täystyöllisyyden tavoittelu on vieläkin epärealistisempaa kuin perustulon rakentaminen. Jos täystyöllisyys saavutettaisiin johtaisi tämä työvoiman kasvavaan neuvotteluvoimaan ja sitä kautta kasvaviin palkkoihin ja inflaatioon – tämä tuskin kävisi nykyiselle oikeistohegemonialle. Työhön kannustavan tai pakottavan vastikkeellisen sosiaaliturvajärjestelmän puolustaminen nykyisen massatyöttömyyden aikana onkin äärimmäisen vaarallista ja vastuutonta, siinä kun puhutaan pääoman suulla. Jos realistisia mahdollisuuksia mielekkään työn saantiin ei ole, saattavat työhön kannustavat työvoimapoliittiset ja työllistävät toimenpiteet tällöin helposti muuntua työhön pakottaviksi mekanismeiksi, joilla luodaan työmarkkinoille halpaa ja oikeudetonta työvoimaa. Palkattoman työn teettämisen yleistymisestä Suomessa ovat uutisoineet muun muassa Yle ja Kansan Uutiset.

On totta, että perustulo sisältää riskinsä. Liian pieni perustulo yhdessä muiden sosiaalietuuksien supistamisen kanssa saattaa johtaa tilanteeseen, jossa toimeentulon pienuus yhdistettynä kyllästettyihin työmarkkinoihin pakottaa ihmiset keksimään töitä. Tämä avaisi väylän harmaan talouden kasvulle ja mielivallalle, ”kengänkiillottajien yhteiskunnalle”. Näin käy toki myös silloin, kun perusturva on riittävän alhainen. Riittävän suuri perustulo, johon laskettaisiin mukaan myös ilmaiset tai nimellisesti hinnoitellut peruspalvelut (kuten terveydenhuolto, koulutus, joukkoliikenne, kirjastot jne.) voisi puolestaan parantaa työvoiman neuvottelumahdollisuuksia suhteessa työnantajapuoleen. Sikäli kun perustulolla tulisi oikeasti toimeen, ei työtä tarvitsisi ottaa vastaan millä tahansa hinnalla ja ehdoilla. Juuri tämän vuoksi työnantajapuoli vastustaakin perustuloa. Erikoisempaa taas on, että vasemmistolaisen ammattiliiton puheenjohtaja sitä vastustaa – ja vieläpä samoin argumentein kun vastapuoli.

Harjuniemi kritisoi perustuloa epärealistiseksi ja utopistiseksi. Vuosina 2003-2008 Kelan yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä toiminut Jouko Kajanoja on kuitenkin useissa puheenvuoroissaan pohtinut realistisen perustulomallin mahdollisuutta. Perustulon asteittainen kehittäminen sekä perusturvan parantaminen eivät Kajanojan mukaan poissulje toisiaan. On myös muistettava, ettei perustulon kehittäminen mitenkään kategorisesti estä ansiosidonnaisen työttömyysturvan kehittämistä, vaikka ansiosidonnaisen kytköstä perusturvaan tuleekin löysentää. Pahoin vaikuttaa siltä, että Harjuniemi haluaa torpata perustulon ennen kaikkea periaatteellisista syistä. Perustulon sisältämä ajatus palkkatyön ja toimeentulon välisen suhteen katkaisemisesta on kova pala palkkatyön ideologiaan uskoville.

Vaikka ”laskelmat” sitten osoittaisivat perustulon toteutusmahdollisuudet epätyydyttäviksi, on perustulokeskustelun arvo edelleen siinä, että se on voimakkain viimeaikainen kritiikki palkkatyötä, kapitalistista työn muotoa vastaan. Samalla perustulokeskustelu on avannut tilaa keskustelulle toisenlaisen työnteon mahdollisuuksista. On hämmentävää, jos vasemmistossa tällaisiin keskustelualoitteisiin suhtaudutaan kielteisesti periaatteellisista syistä. Vähintään perustulokeskustelun voimakkuudesta tulisi ymmärtää tarve vahvistaa pikaisesti perusturvaa sekä vähentää radikaalisti sosiaaliturvaan liittyviä kontrolleja ja byrokraattisia kiemuroita. Lasse Laatusta lainataksemme: ”Perusturvan taso on puhtaasti poliittinen harkintakysymys, jonka kulloinenkin hallitus joutuu osaltaan ratkaisemaan”.

Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtaja Reijo Käkelä tarjosi 20 vuotta sitten kansalaispalkkaa, eli perustuloa, vastaukseksi köyhyyteen (Viikkolehti 1/2010, s.5). Myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on puhunut tarpeesta vasemmistolaiselle perustulomallille. Ehkäpä vasemmiston olisi aika ottaa asian suhteen ratkaiseva askel ja kyseenalaistaa kapitalistinen palkkatyö ja kulutus elämisen ainoana ja oikeana normatiivisena perustana. Tämän kritiikin itumuoto muotoiltiin vasemmistolaisen työväenliikkeen tärkeimmissä teksteissä jo 160 vuotta sitten.

Perustarpeiden tyydytys on varmistettava varallisuuden tasosta riippumatta. Tämä edellyttää sosiaalietuuksien ja palkkatyön välisen kausaalisen riippuvuuden katkaisemista – workfare-perustaisen ajattelun kritiikkiä. Tätä ei tule nähdä niinkään ansiosidonnaisen työttömyysturvan kritiikkinä, vaan pikemminkin uudenlaisen elämäntyylin oikeudellisen ja materiaalisen pohjan muotoiluna, jossa oikeutta resursseihin ja perustarpeiden tyydytykseen eivät ohjaa lisäarvon kasaamisen ehdollistamat markkinat ja kapitalistisen palkkatyön normatiivinen perusta.

Venezuelan presidentin Hugo Chávezin esiintyminen Kööpenhaminan ilmastohuippukokouksessa pääsi aivan aiheesta moniin tiedotusvälineisiin myös Suomessa. Chávez viittasi 16.12.2009 pitämässään puheessa Kööpenhaminan kaduilla protestoineiden ympäristö- ja antikapitalististen liikkeiden iskulauseisiin, kuten ”Ei muuteta ilmastoa, muutetaan järjestelmä” tai ”Jos ilmasto olisi pankki, se olisi pelastettu”. Se, että Chávez tällä tavoin haki yhteyksiä edustamansa bolivarilaisen suuntauksen sekä katujen liikkeiden välille, tuli hyvin selväksi.

Chávez kiinnitti värikkäällä ja uhmakkaalla esiintymisellään jälleen kerran huomiota – ja kiistatta vieläpä oikeasta aiheesta, sillä juuri Kööpenhaminan neuvottelujen tulosten köyhyys (ei sitovaa sopimusta vaan pelkkä sitoumus) osoittaa, että nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä ei kykene luomaan rakenteellisia ratkaisuja ilmastokriisin ratkaisemiseksi. (Nykyisessä järjestelmässä suurin toivo on ilmeisesti asetettava teknologisiin, ei poliittisiin ratkaisuihin – ja se ei ole positiivisesti sanottu nykyjärjestelmästä.) Tarkempi Chávezin puheeseen perehtyminen ei tuo mitään suuria yllätyksiä, ja huomattava osa siitä on iskulauseissa pitäytyvää sisältöä, mutta tässä kuitenkin lyhyt esittely puheen pääkohdista.

On tärkeää havaita Chávezin puheesta ensinnäkin, että tämä ei havitellut yhteistä rintamaa Valko-Venäjän ja Iranin kanssa (kuten nykyaikana tavanomainen demonisointi bolivarilaisesta liikkeestä esittää) vaan profiloitui keskeisesti maiden kuten Brasilian, Kiinan, Intian ja Bolivian rintamaan. Siis yhtäältä merkittäviin ”kehittyviin” maihin ja toisaalta ideologisiin kumppaneihin (Bolivia ja vähäisemmin Brasilia). Ennen Kööpenhaminan ilmastokokousta Chávez ilmoitti ALBA-maiden tulevan puhumaan Kööpenhaminassa yhteisen position mukaisesti. ALBA-maiden positio viittaa kehittyneiden maiden ilmastovelkaan kehittyville maille, velkaan, josta kehittyvien maiden tulisi saada kompensaatiota. (ww.venezuelanalysis.com/news/5002)

Kööpenhaminan puheessaan Chávez lähti liikkeelle neuvotteluprosessin epädemokraattisuuden ja poissulkevuuden kritiikistä. Juuri poissulkevuutta hän nimitti planeetanlaajuisen ”imperiaalisen diktatuurin” ominaisuudeksi. Kööpenhaminan katujen liikkeiden ”järjestelmäkriittisyyttä” Chávez kiitteli juuri sen osoittamisesta, että tämä kapitalistinen järjestelmä merkitsee tuhoavaa kehitystä. Samalla se on kehitysmalli, jonka pelastamisesta pankkien tukemisen kautta kapitalistiset valtiot ovat paljon kiinnostuneempia kuin ilmastonmuutoksen ehkäisemisestä, joka vaatisi pitkäjänteistä suunnitelmallisuutta ja muutoksia kapitalistiseen toimintamalliin sinänsä.

Chávezin puheen ”teoreettisin” osuus koski vanhaa kunnon marxilaista ”kummittelevan aaveen” käsitettä. Chávezin mukaan Kööpenhaminassa nimittäin kummittelee eräs aave, jonka nimeä ei mainita, vaikka se kulkee joka paikassa. Se on kapitalismin aave. Toisaalta Chávez viittasi myös ”vasta-aaveeseen”, eli sosialismiin, joka on hänen mukaansa ainoa vastaus ilmastonmuutoksen edellyttämään järjestelmän muutokseen.

Chávez ei olisi tietenkään oma itsensä, ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen USA:n kritisoimiseksi. Chávez vihjasi Obaman Nobel-palkinnon olevan ansaitsematon (se, että Obama palkittiin enemmänkin muutoksen mahdollisuutena kuin toteuttajana, ei tietenkään ole mikään harvinainen näkökanta), mutta viittasi lisäksi täsmällisemmin Obaman johtamaan valtioon myös keskeisenä esimerkkinä maasta, joka on käyttänyt mittaamattomia summia kapitalistisen järjestelmän pelastamiseksi ja joka samalla suhtautuu vastahakoisesti velvoitteisiinsa ilmastonmuutoksen torjunnassa (ainakin liittovaltiotason päätöksenteossa).

Erityisen törkeänä Chávez piti sitä, miten USA ja Kiina ovat vastakkain ilmastokiistassa. Chávez väitti, että olisi absurdia panna USA ja Kiina päästövähennysvaatimuksissa samalle viivalle tilanteessa, jossa Kiinan väestö on nelinkertainen USA:n väestöön verrattuna, samalla kun USA kuluttaa n. nelinkertaisesti öljyä. (Oman maansa öljyriippuvaisuuteen Chávez ei puheessaan viitannut.)

Täsmällisempänä neuvotteluteknisenä yksityiskohtana Chávez viittasi vain Kioton ilmastokokouksen protokollan noudattamisen tärkeyteen. Sen sijaan Chávezin puhe vilisi globaalia tilastotietoa köyhyydestä, lapsikuolleisuudesta ynnä muusta.

Siten Chávezin puheen merkittävin anti ei varmastikaan koskenut itse neuvotteluja vaan niiden epäonnistumisen (joka tuolloin vasta häämötti tulevaisuudessa) syytä. Syyksi johtavien teollistuneiden maiden haluttomuuteen saada aikaan merkittäviä ratkaisuja Chávez nimesi yksiselitteisesti poliittisen tahdon puutteen. Tämän tahdon puutteen Chávez eritteli tarkoittavan vastuuttomia asenteita, poissulkemista, poliittista vanhoillisuutta, suurimpien kuluttajamaiden itsekkyyttä ja solidaarisuuden puutetta sekä kaikille kuuluvien ongelmien elitististä hallinnointia. Yhdellä sanalla Chávez nimeksi tietenkin syyksi kapitalismin sinänsä. Tästä syystä Chávez painotti täsmällisesti – Kööpenhaminan katujen liikkeiden sekä varmasti myös monien valtioiden painotusten mukaisesti – sitä, että sopimuksen tulee noudattaa periaatetta, jonka mukaan kehittyneet maat tukevat kehittyviä maita merkittävästi näiden toimissa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, samalla kun kantavat päävastuun ilmastonmuutoksen torjunnassa. Samalla Chávez vihjasi, että eräät maat suorastaan toivovat, ettei mitään sopimusta synny.

Chávez päätti puheensa kolmella sitaatilla. Fidel Castro: “Eräs laji on vaarassa kuolla sukupuuttoon: ihmiskunta.”  Rosa Luxemburg: ”Sosialismi tai barbaria”. Jeesus: ”Autuaita ovat köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Viimeksi mainittu ei itse asiassa ollut ainoa humanistis-kristillinen kohta Chávezin puheessa.

Chávezin puhe englanniksi: www.venezuelanalysis.com/analysis/5013

Globaali talouskriisi on jatkunut jo yli vuoden aiheuttaen vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten työttömyytttä, inhimillistä hätää ja konkursseja. Yhteiskuntien kestokyky on koetuksella, ja merkittävät elvytyspaketit ovat olleet pikemminkin tekohengitystä kuin piristysruiske. On tullut aika kriisiaiheiselle teemanumerolle.

Sisällys:

• Pääkirjoitus: Megafoni keskustalaisuuden tiellä
• Lauri Lahikainen & Antti Ronkainen: Marx, kriisi ja kamppailu – Marxilaisten kriisiteorioiden hahmottelua
• Jukka Peltokoski: Kriisin paluu – Valotus Andrew Klimanin ajatteluun
• Joel Kaitila, Lauri Lahikainen & Jukka Peltokoski: Kukaan ei tiedä, onko kriisi ohi – Haastattelu Andrew Klimanin kanssa
• Janne Hernesniemi: Luokka kriisissä
• Joel Kaitila: Fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin
• Markus Termonen: Talouskriisi ja tehdasvaltaukset
• Joonas Laine & Miika Salo: Finansoituminen ja Leninin finanssipääoman kritiikki
• Joel Kaitila: Voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain tulkinnasta
• Markus Termonen: Bolivarilainen polarisaatio
• Pontus Purokuru: Kommonismin köyhyys ja rakkaus
• Toimitus: Talouspoliittisia teesejä vasemmistolle

>> Lataa lehti PDF:nä

>> Ingressejä voit selata alta

Toimitus

Globaali talouskriisi on jatkunut jo yli vuoden aiheuttaen vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten työttömyyttä, inhimillistä hätää ja konkursseja. Yhteiskuntien kestokyky on koetuksella, ja merkittävät elvytyspaketit ovat olleet pikemminkin tekohengitystä kuin piristysruiske. Olemme Megafonissa aiemminkin viitanneet talouskriisiin. Se on jäsentänyt monia ajatuksiamme, vaikka kyse ei olisi varsinaisesti kriisianalyysista ollutkaan. Nyt on tullut aika kriisiaiheiselle teemanumerolle.

[Read more →]

Antti Ronkainen & Lauri Lahikainen

”Miten meidän tulisi yrittää ymmärtää kapitalismin viimeisintä kriisiä? Varmastikin meidän pitää perehtyä siihen ja analysoida sitä yksityiskohtaisesti, ei vain paikallisesti tai kansallisesti vaan koko maailman tasolla. Se ei kuitenkaan vielä riitä. Samaan aikaan meidän pitää ymmärtää, ettei kapitalismin kriiseissä ole mitään uutta. Monet ovat tunnistaneet, analysoineet ja käsitelleet teoreettisesti niiden syklisiä ja tuhoisia ilmestymisiä kauan ennen kuin me päädyimme tähän kysymykseen. Tämän käsittäminen tarkoittaa myös sen käsittämistä, että on välttämätöntä opiskella edeltäjiemme selvityksiä, jotta on mahdollista hyötyä niistä ja rakentaa lisää niiden perustalle. Jos tehtävänä on järjestelmän kumoaminen, se on pakko myös ymmärtää. Tietämättömyyden palkka on epäonnistuminen.” – Anwar Shaikh (1978, 240).

[Read more →]

Jukka Peltokoski

Joel Kaitila, Lauri Lahikainen & Jukka Peltokoski

Viittaat talouskriisin syitä käsittelevissä analyyseissasi teoriaan voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Erityisesti viittaat 1970-luvulta alkaneeseen reaalipalkkojen alentumiseen sekä tästä johtuvaan kulutuksen luottopohjaistumiseen. Voisiko analyysiasi edelleen täsmentää? Onko mahdollista hahmotella – Amerikan tilannetta koskevien tilastojen pohjalta – toimialakohtaisia eroja siinä, miten tendenssi on toteutunut? Missä muodossa se on toteutunut eri sektoreilla ja millaisissa rytmeissä? Näetkö sektorien välillä voittajia ja häviäjiä?

[Read more →]

Merkittävää osaa nykyistä talouskriisiä käsittelevistä analyyseista on leimannut yksipuolinen ja historiaton keskittyminen kriisin teknisiin yksityiskohtiin. Näin vaikuttaa olevan asianlaita erityisesti suomalaisessa keskustelussa – myös vasemmiston sisäisissä debateissa, joissa osapuolet ovat tyytyneet lähinnä toistelemaan markkinoiden säätelyn palauttamisen tärkeyttä sekä elvytyksen merkitystä kriisin jälkihoidossa. Nämä argumentit eivät laadullisesti juurikaan poikkea oikeiston ehdotuksista, vaikka ovatkin yhteiskuntavastuullisen eetoksen sävyttämiä. Tämä poliittinen mielikuvituksettomuus on ollut nähdäkseni osaltaan seurausta siitä, ettei vasemmisto ole kyennyt artikuloimaan kriisin luokkakantaista ulottuvuutta, eikä toisaalta tunnistamaan kriisiin johtaneen uusliberalistisen kehityksen luokkaperustaista strategiaa, vaikka uusliberalismin kriisi sinänsä onkin rekisteröity.

[Read more →]

[Read more →]