Ekososialismi, vihreä sosialismi tai sosialistinen ekologia ovat nimiä yhteiskuntateorialle, joka yhdistelee marxilaisia, sosialistisia, ekologisia sekä vaihtoehtoiseen globalisaatioon liittyviä lähestymistapoja. Ekososialistit ajattelevat, että sosiaalinen epätasa-arvo, köyhyys sekä ympäristöongelmat juontavat kapitalistisen järjestelmän jatkuvasta laajentumispakosta, jota kapitalistiset organisaatiot palvelevat kansalaisyhteiskunnan, valtiovallan sekä ylikansallisten organisaatioiden tasolla.

[Read more →]

Lauri Lahikainen

Hannah Arendt kutsuu byrokratian valtaa Ei Kenenkään vallaksi. Ei Kenenkään valta on Arendtin mukaan kaikkein hirmuvaltaisinta valtaa, sillä se on valtaa ilman vastuuta. Byrokratiassa valta ja päätökset eivät Arendtin mukaan tapahdu missään selkeässä paikassa, vaan eri toimistojen monimutkaisessa verkostossa. Byrokratia ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen Ei Kenenkään vallan ilmenemismuoto. Kapitalismissa päätöksenteon ja vastuun paikantaminen tuntuu yhä vaikeammalta, kun päätökset tehdään ihmisille ulkopuolisina ja vieraina näyttäytyvien taloudellisten voimien perusteella.

[Read more →]

Mikko Jakonen

Claes Anderssonin (s.1937) Jokainen sydämeni lyönti ei ole perinteinen elämänkerta. Se ei ole myöskään massiivinen ja omassa itsetyytyväisessä näppäryydessään rypevä ”hengentuote”, kuten eräiden Anderssonin poliitikkokollegoiden viimeaikaiset tuotokset. Jokainen sydämeni lyönti on nimestään lähtien inhimillinen teos, kokoelma hetkiä ja näkökulmia elämästä. Nämä kuvat limittyvät ja kerrostuvat, laajentavat ja välillä supistavat kuvaa Claes Andersson nimisestä miehestä. Kuvista muodostuu jonkinlainen kertomus, mutta ei teleologinen tai itsetarkoituksellinen. Andersson on poliittinen, mutta ei valtiomiesmäinen. Kaikki ei tapahtunut vain siksi, että hän saisi valtaa ja käyttäisi sitä.

[Read more →]

Antti Ronkainen

Slavoj Žižek on vastahegemonian Slovenian idol, maailman vasemmistopiirien suosiota nauttiva superstara, jonka keikkapaikkoina toimivat kampukset, konferenssit, väittelyt, elokuvat ja dokumentit. Žižek rundasi viime vuoden lopulla myös Suomessa heittäen luennot Porthaniassa ja Kiasmassa. [1] Vierailun yhteydessä julkaistiin kaksi toimitettua teosta Žižekin enemmän tai vähemmän hämäristä artikkeleista ja lehtikirjoituksista. Ohessa arvostellaan teoksista lyhyempi ja selkeämpi, Info-kustannuksen Politiikkaa, idiootti!

[Read more →]

Työryhmä Sosiologipäivillä Jyväskylässä 19.3.2010 luokassa Ag C143.

[Read more →]

Työryhmä Tampereen Sosiaalifoorumissa lauantaina 22.5. klo 14. Millaisia tietoyhteiskuntaihanteita kirjallisuudessa on kehitelty ja miten nämä ovat muuttuneet? Millainen on tulevaisuuden maailma, jossa vertaistuotanto vallitsee? Millainen on avoimen tiedon utopia?

[Read more →]

Perustulo on yksi viime aikojen keskustelluimmista aloitteista. Nyt myös vasemmisto on rakentamassa omaa perustulomalliaan. Tule keskustelemaan sen lähtökohdista ja mahdollisuuksista Tampereen Vanhalle kirjastotalolle 17.3. klo 18.

[Read more →]

Yliopistoväen uudet työnantajat, julkisoikeudelliset yliopistot ovat järjestäneet uusiutuvan korkeakoulujärjestelmän ensimetreillä epävirallisen Suomen ennätyksen myös sopimuspuolella. Yliopistolakiprosessin aikana ennätyksiin yletettiinkin jo erityisesti siinä, kuinka muutoksen väkisin läpiajanut oikeistolainen koulutuspoliittinen eliitti sivuutti suurin piirtein kaiken sen toimintaan ja visioihin kohdistetun kritiikin.

Yliopistolain sisäänajon yhteydessä luvattiin, että henkilökunnan palvelussuhteen ehdot turvataan uudella työehtosopimuksella. Vakuuteltiinpa vielä vuoden vaihteessa, että yliopistomuutoksen osalta yliopistolaiset voivat olla rauhallisin mielin. Yliopistoilla ei kuitenkaan edelleenkään ole työehtosopimusta. Työnantaja on neuvotteluissa lähtenyt lupauksiaan vasten liikkeelle joustoista ja sopimusturvan kaventamisesta – esimerkiksi sairasajan etujen heikentämisestä sekä työajan ja sen valvonnan uudelleen järjestelystä.

Työnantaja on lisännyt jo sovittuun työsopimuspohjaan lisäyksiä mm. lisätöihin sitoutumisista ja oikeuksista määrätä työntekijä muihin työtehtäviin (ks. lisää Acatiimi 1/2010). Yksittäisissä sopimuksissa on pyritty kusettamaan mm. palkan pienentämisellä ja muulla kivalla. Sellainen on uusi työnantaja.

Toinen ajankohtainen yliopistokiista tulee Oulusta. Maanantaina 15.2. Oulussa aloitetaan YT-neuvottelut 1600 työtekijän kanssa – ne koskevat yli puolta Oulun yliopiston kolmesta tuhannesta työntekijästä!

Kuten toisaalla on jo osuvasti todettu, Oulun tapahtumien luulisi olevan kaikkea yliopistoväkeä yhdistävä huolenaihe. Uhka irtisanomisista ja muista leikkauksista ei rajoitu Pohjois-Suomeen – halusi yliopistoväki sitä itselleen uskotella tai ei.

Oulun tilanne on ensimmäinen konkreettinen esimerkki niistä opetusministeriön ja oikeistolaisen koulutuspolitiikan linjauksista, joita syksyllä viriteltiin julkisuuteen Suomen innovaatiojärjestelmää arvioineen kansainvälisen asiantuntijaryhmän tutkimuksen pohjalta. Keskeinen viesti on kovin selvä: kansallinen yliopistojärjestelmä rukataan nopeasti uuteen uskoon. Tämä tarkoittaa muutaman ”innovaatioclusterin” (kiitoksia piilaakson pioneereille tästäkin herkusta) muodostamista Suomeen – eli edessä on nykyisen kaltaisen yliopistojärjestelmän raaka karsiminen. On luonnollista, että liikkeelle lähdetään esimerkiksi Kajaanin yliopistokeskuksen kaltaisista yksiköistä.

Toisin kuin maan oikeistohallitus kokoomuslaisten opetus- ja valtionvarainministerien johdolla väittää, Oulun ongelmat eivät ole oululaisten omaa syytä. Pikemminkin kyse on järjestelmän kriisiyttämisestä, jota käytetään perusteluna leikkauksille. Sen verran omituisia ministerien laskelmat maakuntayliopistojen ahdingosta ovat, että niihin ei kykene yhtymään aikaisemmin yliopistolain kovimpiin puolestapuhujiin kuulunut Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunenkaan.

Oikeistolainen yliopistouudistus on toteutettu niin hätäisesti, ettei edes yliopistojen korkeimmalle johdolle tunnu olevan selvää mitä paljon mainostettu yliopistojen uusi autonomia tarkoittaa. Tampereen yliopiston vararehtori, maineikas historiantutkija Pertti Haapalakin on vähintäänkin kujalla väittäessään, että valtio turvaa yliopistojen toiminnan – Haapalan visioinnin mukaan kaikki tuntuu jatkuvan kuten ennenkin.

Opetusministeriön linjaukset innovaatiojärjestelmän rukkaamisesta ja Oulun jättäminen oman onnensa nojaan luo kuitenkin kuvaa hieman erilaisesta tilanteesta. Etenkin hierarkian yläpäässä olevat uudistajat korostavat tämän tästä sitä, ettei mikään muutu dramaattisesti. Kuitenkin yliopistomaailman huononnuksista uutisoidaan viikottain.

Kyse ei ole vain yliopiston työntekijöiden olosuhteisiin liittyvistä väännöistä. Yliopistotyöntekijöiden asema on suoraan sidoksissa opiskelijoiden etuihin. Opetuksen tarjonta ja laatu heikkenevät irtisanomisten myötä. Heikennykset jakaantuvat epätasaisesti oppialojen kesken. Kun hallintohenkilökuntaa karsitaan, jäävät tehtävät opetushenkilökunnan harteille. Käytännössä tämä tulee näkymään mm. suoritusten arvostelun ja rekisteriinkirjaamisen viivästymisenä, siis opintojen suorittamista haittaavina käytäntöinä. Irtisanomiset ajavat yliopistojen hallinnollisen rakenteen kriisiin.

Jos kansallinen yliopistojärjestelmä ajatellaan yhtenäisenä tiedontuotannon alana, ovat Oulun YT-neuvottelut ensimmäinen konkreettinen esimerkki erääseen tuotantoyksikköön kohdistuvista leikkauksista ja irtisanomisista. On kaiketi ymmärrettävää, että leikkaukset ja työtaistelu ovat maamme älymystölle jotain aivan uutta. Viimeistään nyt olisi kuitenkin vedettävä johtopäätöksistä ilmeisin – eli kamppailtava. Olemassa olevalla järjestäytymisasteella luulisi, että yliopistoväen liitot kykenisivät vastatoimiin.

Kysymys ei ole väärinkäsityksistä, laskuvirheistä tai siitä, että yliopistot työnantajina ovat ”vastentahtoisesti vaikeiden ratkaisujen edessä”. Kyse on siitä, että yliopistojen johto – oikeistohallituksen tuella – kusettaa ja kyykyttää työntekijöitään järjestelmällisesti sen minkä ehtii.

Vallan keskittäminen harvalukuisen yliopistoeliitin käsiin tunnetaan kampuksilla paremmin nimellä vahva johtajuus. Yliopistoväelle se ilmenee valehteluna, salailuna ja pienen, elinkeinoelämän kanssa liittoutuneen, piirin kyräilynä. Yliopistotyöntekijän ja opiskelijan roolina on kuuliaisesti odottaa johdon seuraavaa liikettä, sillä ”ruikuttamisella yliopisto ei paremmaksi muutu”, kuten Tampereen yliopiston rautarouva on todennut.

Hollin Kaijan kanssa on helppo olla samaa mieltä. Ruikuttaminen yliopistoissa on jatkunut aivan liian pitkään. Ehkäpä nyt kun maan älymystön oma perse on vadilla, hoksataan esimerkiksi ammattiliittoihin järjestäytymisen oikea merkitys (mikä ei muuten ole se helposti saatava viikon lomaosake Katinkultaan, tai keväinen yhdistyksen yhteinen kahviretki lähimpään kansallispuistoon).

Järjestäytyneen yliopistoväen – henkilökunnan, opiskelijoiden ja ammattiyhdistyspoppoon – ensimmäinen tehtävä on sanoa, että yliopiston johdolla ja sen toimintatavoilla työnantajana ei ole legitimiteettiä. Sanelupolitiikasta ja lammasmaisuudesta on sanouduttava irti. Toteamus ”Me olemme yliopisto” ei riitä, ellei sitä myös näytetä toteen.

(Teksti on julkaistu yhtä aikaa eri medioissa samaan aikaan kun Tampereen yliopistolla järjestettiin tukimielenosoitus Oulun yliopistolaisille.)

”Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto” -kirja on tervetullut vasemmistolainen puheenvuoro, jonka tarkoituksena on purkaa innovaatio- ja luovuuspuheen mantroja, paljastaa tämän puheen tuottamia reaalipoliittisia seurauksia sekä puhetta tuottavaa poikkikansallista kapitalistiluokkaa. Samalla se on yritys analysoida ”uudeksi” tai ”aineettomaksi” kutsutun talouden – josta on povattu mm. kasvutalouden pelastajaa ja teollisen kapitalismin ekologisempaa seuraajaa – luonnetta. Kirjan viimeinen luku on ainakin lupaavasti nimetty: Mitä on tehtävä?

Luovuuspuheen ideologisuus

Kirja alkaa ruotimalla viime vuosikymmenen epäpoliittiseksi mielletyn luovuuspuheen taustoja ja sen tuottamia poliittisia vaatimuksia. Luovuuspuhetta on ollut myllyttämässä melko pieni joukko tahoja (mm. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva, Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra sekä sen tukema Demos-ajatushautomo, filosofi Pekka Himanen ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen eri yhteyksissä), mutta mm. Työ- ja elinkeinoministeriön ja Opetusministeriön kautta puhe on muuttunut yleisemmäksi kilpailukykyä ja innovaatioita korostavaksi strategiaksi.

Ministeriöiden lukuisten kulttuurivientihankkeiden jälkeen todellisuuteen palauttaa Tilastokeskuksen vuoden 2006 raportista lainattu tieto, että kulttuurituotannon suhteellinen osuus bruttokansantuotteesta laski 1990- ja 2000-lukujen aikana, vaikka julkiset panostukset siihen ovat samalla kasvaneet. Ja se, että samaan aikaan kun suhteellinen eriarvoisuus ja työtätekevien suhteellisesti köyhien määrä on kasvanut Suomessa 1990-luvulta alkaen, Pekka Himanen on  ehdottanut yleisen veroasteen laskemista jopa viidellä prosentilla piristysruiskeeksi luovalle taloudelle, mikä entisestään vähentäisi mm. tulonjaon mahdollisuuksia.

Kirjoittajat esittävät hyvän huomion siitä, että konkreettisimmillaan luovuutta, innovaatioita ja immateriaalitaloutta korostava puhe on ehdotuksissa veropolitiikan, immateriaalioikeuksien ja koulutuspolitiikan muutosten sekä palvelujen ja kulttuurin tuotteistamisen suhteen. Näillä kaikilla aloilla politiikka on viime vuosina ollut oikeistolaista, luovuuden ja innovointivapauden kääntöpuolelta on paljastunut tiukempi kontrollipolitiikka ja eriarvoisuuden lisääntymiseen johtanut hyvinvointisektorin rapauttaminen. Immateriaalisen talouden politiikka on hyökännyt julkista sektoria vastaan monella rintamalla.

Tietokapitalismin sähköaidat

Immateriaalitaloudessa tiedon haltuunotosta, sen tuottamisen tai tuotantovälineiden omistuksen sijaan, on tullut entistä määräävämpi tekijä: ”Tieto on aina tavalla tai toisella kollektiivisesti tuotettua ja tuotannon keskeinen ehto, ja tiedon aitaaminen on aina kollektiivisten panosten haltuun ottamista ja sitä kautta pyrkimys saada aiemmin aitaamattomat resurssit yksityisten intressien palvelukseen”.

Tieto on raaka-ainetta, jota kaivetaan kaikkialta ja pantentoidaan, suojataan tekijänoikeuksilla ja kauppasalaisuuksilla, jotta sitä voitaisiin myydä ja markkinoida. Vahvoilla patenteilla ja tekijänoikeussuojilla pyritään edelleen rakentamaan monopoleja. Nyrkkisääntönä kapitalismissa onkin, että se pyrkii näkemään luonnon rajalliset resurssit rajattomina ja toisaalta rajattomat tiedolliset ja immateriaaliset resurssit rajallisina.

Kirjassa esitellään Karl Polanyin termi ”kaksoisliike”, jolla valtio takaa tietyt markkinoiden ehdot, mutta samalla sääntelee markkinatoimintaa yhteiskunnan itsepuolustukseksi. Kun valtiolla on roolinsa markkinoiden luomisessa, sillä on myös oikeus puuttua niihin ja varsinkin niiden ylilyönteihin. Tiedon aitaamiseen liittyen (patentit, tekijänoikeuksien kiristäminen, tiedon yksityistäminen) em. kaksoisliikettä ei ole (ainakaan vielä?) tapahtunut, vaikka kapitalismin toiminnan edellytyksenä on joidenkin tuotantomuotojen sosialismi, erityisesti vapaa pääsy tietoon. Adam Smithin kuvaaman ideaalisen ja julkisen markkinataloustorin sijaan immateriaalisen kapitalismin ohjelmistopatentit ovat kuin yksityisesti kontrolloitu tori, jolle pääsee vain korkeaa hintaa vastaan. Kirjoittajat vertaavat tätä Ivan Illichin ”radikaaliin monopoliin”, jollainen on esim. yksityisauto siten suunnitellussa ympäristössä, että muita liikkumisen mahdollisuuksia ei ole.

Globaali kapitalismi on johtanut kohti vahvoja immateriaalioikeuksia  mm. Maailman kauppajärjestö WTO:n 1994 solmimalla TRIPS-sopimuksella, joka velvoittaa WTO:n jäsenmaita noudattamaan samoja patentti- ja tekijänoikeuksien minimistandardeja. Edellämainittua ”kaksoisliikettä” on nähty pienissä yksittäisissä asioissa (esim. Brasilian ja Thaimaan murtaessa hiv-lääkepatentteja, jotta tarvittaviin lääkkeisiin olisi ylipäätään varaa), mutta mitään suurempaa liikettä ei ole näkyvissä.

Ympäristö, luokka ja vastarinta

Immateriaalitalouden yhteydessä mainostettu ympäristöystävällisyys perustuu käsitykseen irtikytkennästä talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen välillä, mutta mikään ei viittaa tällaiseen kehitykseen, vaan esim. energian kulutus jatkaa kasvuaan. Kirjoittajat epäilevät tätä puhetta vain talouskasvun uudeksi ideologiseksi oikeuttamiseksi ja nostavat esiin immateriaalisen talouden materiaalisen pohjavireen tai perustan. Kapitalismin historiassa kun kasvu on laskenut, on seurauksena ollut syvä talouskriisi. Aito degrowth-talous vaatisi esimerkiksi laajempaa viestintäteknologian yhteiskäyttöä jatkuvien henkilökohtaisten investointien sijaan ihmisten tullessa yhä riippuvaisemmiksi erilaisista koneista ja laitteista.

Globaalisti työn immaterialisaatioteesi ei myöskään toimi ja pääoman eteen välittömästi töitä tekeviä työläisiä on enemmän kuin koskaan ennen, kuten Andrew Kliman totetaa Megafonin haastattelussa. Talouden perusta ei ole muuttunut, immateriaalitalous on ainoastaan laajentanut talouden alaa.

Kirjassa otetaan askeleita myös luokka-analyysin suuntaan analysoimalla poikkikansallista kapitalistiluokkaa ja esittelemällä sen koostumuksesta käytyä keskustelua (esim. yritys-, valtio-, tekninen- ja konsumeristinen fraktio tai teollisuus-, kaupalliset ja finanssikapitalistit). Poikkikansallisen kapitalistiluokan vastakohta, poikkikansallinen työväenluokka ei kuitenkaan ole (ainakaan vielä?) löytänyt itseään, tai ainakaan niitä pisteitä joista hyökätä poikkikansallista riistäjäänsä vastaan. Kuten Megafonin toisen numeron Richard Gunnin luokka-artikkelissa todetaan, luokat välittyvät ainoastaan luokkakamppailujen kautta. Poikkikansallisen kapitalistiluokan hyökkäykset ja toiminta vahvistavat käsitystä, että antikapitalistiselle vastarinnalle olisi tilausta, joka voisi esimerkiksi David Harveyn esimerkkiä seuraten kyetä nimenomaan luokkakamppailua korostaen kasaamaan rivejä yhteisrintamaksi ja vastarinnaksi eri globaalisti toimivista kansalaisjärjestöistä, vasemmistopuolueista ja henkilökohtaisen elämän emansipaatiota vaativista ryhmistä.

Kirjan päättävässä Mitä on tehtävä? -luvussa nostetaan esiin immateriaalitalouden potentiaalisia vasemmistolaisia puolia sekä niitä tukevia poliittisia toimenpiteitä. Tiedon vertaistuontanto, kopioiminen ja levittäminen voivat saada sosialistisen politiikan sisältöjä. Tekijät lainaavat Tere Vadénin kyberkommunistista utopiaa, ”jossa ei-vieraantuneiden työläisten vapaaehtoiset organisaatiot ja yhteisöt hallinnoivat itseään niukkuuden jälkeisessä taloudessa”. Hieman paradoksaalisesti luovuuspuheen analyysin yhteydessä haukuttuja tahoja nostetaan esiin loppuluvussa (Himasen hakkerietiikka ja Demoksen yhteisöllisen median nousu).

Parhaimmillaan kirja on esitellessään immateriaalitalouden commonseja haltuunottavia mekanismeja, pohtiessaan rajanvetoa yleisten käyttöoikeuksien ja aidatun omaisuuden välillä sekä yhteisvaurauden puolustamista.

Poliittisina toimenpiteinä kirjoittajat esittävät mm. julkisesti tuetun tutkimustoiminnan riittävää turvaamista, julkishallinnon vastuuta hankinnoistaan (erityisesti tietotekniikka ja tietotekniset sovellukset, joissa pitäisi hyväksyä vain vapaat ohjelmistot) sekä patentti- ja tekijänoikeuksien suoja-aikojen lyhentämisen.

Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto (toimittaneet Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen & Hanna Kuusela), Gaudeamus 2009.  Lisää kirjasta Vasemmistofoorumin sivuilla.

Tekijänoikeuksista

[Read more →]