Random header image... Refresh for more!

Category — Julkaisut

Tukholmalainen jalkapallo liikkeessä

Markus Termonen

Jonas Cederqvist: Stockholms fotbollshistoria 1880-2010. Stockholmia Förlag 2010.

Kun suomalainen jalkapalloseurojen kannatustoiminta on 2000-luvun alkupuolelta saakka ottanut merkittäviä kehitysaskeleita, vaikutteet on usein haettu opintomatkoilta Tukholmasta. Oppia on otettu tifoista pukeutumiseen ja lauluihin – esimerkiksi AIK:n otteluista tuttua “Vi är överallt” -laulua kuullaan nykyään meikäläisissäkin katsomoissa suomeksi käännettynä. Lisäksi tunnetaan eräitä suomalaisia julkkiksia, kuten Paavo Arhinmäki ja Miika Nousiainen, joilla on ollut suhteita tukholmalaisseurojen kannatustoimintaan. Ruotsalainen jalkapallo on tasoltaan suomalaista edellä, mutta ero Suomeen on vielä suurempi, jos tarkastellaan sitä, mikä jalkapallon merkitys on Ruotsissa yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti.

Ruotsin länsirannikon joukkueisiin – erityisesti Malmö FF ja IFK Göteborg – verrattuna tukholmalaiset joukkueet eivät ole saavuttaneet vastaavaa kansallista kestomenestystä tai euromenestystä. Joka tapauksessa Jonas Cederqvistin historiikki Stockholms fotbollshistoria 1880-2010 on tärkeää luettavaa kenelle tahansa ruotsalaisesta jalkapallosta – sekä lajina että kulttuurisesti – kiinnostuneelle. Vaikka yleisöön liittyvät seikat saavat paljon huomiota, itse laji ja pelaajat ovat silti pääosassa. Tämä on ehkä itsestäänselvyys, mutta silti tärkeää ottaen huomioon, millaisia ongelmia – varsinkin Tukholmassa – ultrien toiminta on aiheuttanut ja miten kannattajatoiminnan itseään korostava luonne vaikuttaa joskus perustuvan nurinpäin kääntyneeseen tärkeysjärjestykseen kannattajien ja seuran välillä.

Cederqvistin kirja keskittyy erityisesti Tukholman kolmeen suureen seuraan: AIK, Djurgårdens IF ja Hammarby. Menestykseltään ja historialtaan näistä kaksi ensimmäistä ovat kiistatta kaksi suurinta, siinä missä työväenluokkaisempi ja saavutuksiltaan vaatimattomampi Hammarby on perinteisesti ollut “pikkuveljen” asemassa. Tätä tosiseikkaa vastaavasti Stockholms fotbollshistoria 1880-2010 lähtee liikkeelle ensimmäisestä AIK:n ja Djurgårdens IF:n välisestä ottelusta, joka pelattiin jo vuonna 1899. Jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kuten nytkin, suurimpia yleisömääriä ovat Tukholmassa keränneet juuri paikallisottelut – sen lisäksi, että kilpailuasetelma ja jopa vihasuhde länsirannikon suuriin seuroihin on korostunut.

1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten tarkastelussa on keskeistä myös kilpailutoiminnan rakenteen vakiintumattomuus. Ensimmäinen yleisruotsalainen Svenska Serien pelattiin 1910, mutta virallisesti Ruotsin mestaruus ratkaistiin kuitenkin vuosien 1896-1925 välisenä aikana cup-muotoisessa Svenska Mästerskapetissa (jonka AIK voitti kuusi kertaa ja Djurgårdens IF neljä kertaa). Allsvenskan perustettiin vuonna 1924, ja sillä nimellä pelataan pääsarjaa edelleenkin. Mutta asiat eivät ole aivan näin yksinkertaisia, sillä Allsvenskanissa on kokeiltu erilaisia joukkuemääriä (tällä hetkellä määrä on 16, mutta määrän muuttamisesta käydään jälleen keskusteluja), vuosirytmiä (keväästä syksyyn ja syksystä kevääseen), loppusarjaa sekä jopa play off -vaihetta (1982-1992). Ruotsin cupia (Svenska Cupen) on pelattu vuodesta 1941 alkaen (AIK:lla on kahdeksan cup-mestaruutta ja Djurgårdens IF:llä neljä). Lisäksi sarjajärjestelmässä on tietysti historiansa myös alempien sarjojen rakenteella sekä karsintasysteemeillä.

1900-luvun varhaisten vuosikymmenten käsittelyssä Cederqvist kiinnittää mielenkiintoisella tavalla huomiota siihen, miten työväenliikkeen asenne jalkapalloon muuttui vähitellen kriittisestä hyväksyvämmäksi. Alkuperäinen peruskritiikki jalkapalloa kohtaan oli tyypillisesti se, että jalkapallo vähentää kiinnostusta tärkeisiin poliittisen kamppailun aiheisiin, kuten parempiin työehtoihin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon, ja että lisäksi liikunta on porvariston keksintö. (Kriittisesti suhtautuvia suuntauksia oli toki muitakin, kuten raittiusliike, joka näki ongelmia jalkapalloyleisön alkoholinkäytössä. Yleisesti ongelmia nähtiin kaiken kaikkiaan lajin “väkivaltaisuudessa”.) Vuonna 1919 säädettiin laki kahdeksan tunnin työpäivästä, ja siten työväen vapaa-aika lisääntyi. Samalla työväenluokkaisten jalkapalloilijoiden määrä lisääntyi merkittävästi ja työväenliikkeen näkökulmasta tuli positiivisempi. Uuden käsityksen mukaan jalkapallo opetti hyödyllisiä, myös työväenliikkeessä tarvittavia taitoja kuten tiimityötä ja lojaalisuutta. Porvarillinen näkökulma jalkapalloon taas ei ollut erityisen luokkarajoittunut vaan sitä määritti halu levittää peli työväen nuorison pariin.

Tukholman kahta suurta – AIK ja Djurgårdens IF –  yhdistää se, että kumpikaan niistä ei ole menestysvuosistaan huolimatta onnistunut rakentamaan pysyvästi dominoivaa asemaa Ruotsissa. Hyvät vaiheet ovat usein päättyneet jopa sarjasta putoamiseen – edelleen 2000-luvullakin. Toisaalta nykyaikana pysyvän dominanssin rakentamisen vaikeus on yleisruotsalainen ilmiö tilanteessa, jossa pelaajat saavat vapaasti liikkua eurooppalaisilla työmarkkinoilla ja ruotsalaisseurat usein menestyskauden jälkeen menettävät huippupelaajansa rahakkaampiin liigoihin. Allsvenskan onkin selkeästi kasvattajaliiga, samalla kun se on eurooppalaisiin huippuliigoihin – Valioliiga, Bundesliga, La Liga ja Seria A  – verrattuna urheilullisesti arvaamattomampi.

AIK:n ensimmäinen huippuvaihe Allsvenskanissa oli 1930-luvulla, jolloin se saavutti kaksi mestaruutta ja neljä kakkossijaa. Djurgårdens IF voitti ensimmäisen mestaruutensa 1955, ja sen ensimmäinen pidempi menestysvaihe ajoittui 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle (kolme mestaruutta ja kaksi kakkossijaa), olkoonkin että tässäkin välissä joukkue pelasi kaudella 1961 alemmalla sarjatasolla, nousten kuitenkin sieltä takaisin parrasvaloihin välittömästi.

Djurgårdens IF:n vuoden 1967 mestaruuden jälkeen kesti kuitenkin aina vuoteen 1983, ennen kuin tukholmalaisseura, tällä kertaa AIK, jälleen juhli mestaruutta. Tukholmalaisten seurojen kaikkien aikojen menestyksekkäin vaihe alkoi kuitenkin vasta vuodesta 1998 ja AIK:n mestaruusjuhlista. Tähän vaiheeseen ajoittuu myös seurojen muuttuminen yhdistyksistä osakeyhtiöiksi ja ylipäätään entistä laajempi kaupallistaminen ja tuotteistaminen. Merkillepantavaa on sekin, että juuri 1990-luvulla alkoi koko maassa yleisömäärien huomattava kasva – osasyinä EM-kotikisojen menestys (1992) sekä MM-pronssi (1994).

Vuosina 1998-2009 Djurgårdens IF voitti kolme mestaruutta (2002, 2003 ja 2005) ja Hammarby yhden ja samalla seuran ensimmäisen (2001). (Tuo vuosi oli samalla tukholmalaisille kaikkien aikojen menestyksekkäin, sillä Djurgårdens IF sijoittui toiseksi ja AIK kolmanneksi.) Menestysvaiheen lopuksi – tai ainakin se kauden 2010 perusteella näyttää loppuneen – AIK varmisti vuoden 2009 mestaruuden kiihkeässä, sarjan päättäneessä vierasottelussa IFK Göteborgia vastaan. Tukholmalaisseuroille tyypillisesti tätäkin vaihetta määrittivät myös putoamiset ja erilaiset vaikeudet: Djurgårdens IF putosi kauden 1999 päätteeksi, AIK kauden 2004 päätteeksi ja Hammarby kauden 2009 päätteeksi (jolloin lisäksi Djurgårdens IF säilyi sarjassa vasta karsintapelien kautta). Siinä missä AIK nousi heti takaisin Allsvenskaniin kaudeksi 2006, Hammarbyn tilanne näyttää heikolta sekä taloudellisesti että urheilullisesti. (Aiheesta lisää: ks. artikkeli “Fusk bygget”, Offside #2/2011, s. 86-105.)

Eräs Tukholman “kolmen suuren” suhteita keskeisesti määrittävä tekijä on alueellinen identiteetti. Jokaisella on oma vahvin kannatusalueensa: AIK:lla Solna, Djurgårdens IF:llä Östermalm ja Hammarbyllä Södermalm. Hammarbyn kohdalla alueellinen identiteetti on Cederqvistin mukaan vahvin. Tämä johtuu osin siitä, että Södermalm oli pitkään melko itsenäinen kaupunginosa sekä kulttuurisesti että sosiaalisesti. Kuten Kallio Helsingissä, Södermalm on perinteisesti ollut työväenluokkainen kaupunginosa, mutta nyt sen ominaisuuksia ovat pikemminkin gentrifikaatio ja vaihtoehtokulttuurit. Siinä missä Hammarbyn “isoveljiä” määrittää suurseurojen voittajakulttuuri, keskeinen osa Hammarbyn myyttiä on altavastaajan asema, jossa – Cederqvistin ilmaisua lainaten – kärsimyksestä tehdään taidetta. Pelaaja, johon Hammarbyn myytti osuvasti henkilöityy, on Italiassakin ammattilaisena pelannut Lennart “Nacka“ Skoglund, yleisön viihdyttäjä, joka kuoli köyhänä ja alkoholisoituneena. (Jotenkin kuvaava hahmo on myös Hammarby-paidassa kulkeva huumeveikko “Kenta” Stefan Jarlin dokumenttielokuvaklassikossa ja tämän “mod-trilogian” kakkososassa Ett anständigt liv (1979).) Vaikka seura on ollut välillä pitkänkin aikaa yhtäjaksoisesti pääsarjassa, sen toiminta on usein ollut alituista selviytymiskamppailua, vaikka 2000-luvun alussa pysyvän menestyjäseuran aseman saavuttaminen jonkin aikaa näyttikin mahdolliselta.

Muilla AIK:n ja Djurgårdens IF:n tukholmalaisilla kilpailijoilla – kuten Westermalms IF, Reymersholms IK ja IFK Stockholm – on historian saatossa kuitenkin ollut vieläkin vaikeampaa, ja ne ovat haastaneet suurseuroja vain lyhytaikaisesti. Nykyisistä haastajista IF Brommapojkarna on hieman erilaisessa asemassa todella vahvan juniorityönsä ansiosta. Vaikka se säilyi pääsarjassa kaudella 2009, niin asema “hissijoukkueena” näyttää edelleen jatkuvan, sillä kautta 2010 seurasi putoaminen Superettaniin. Laajan kannattajaperustan rakentaminen “kolmen suuren” määrittämässä kilpailuasetelmassa on erittäin vaikeaa.

Cederqvistin teoksen näkökulma jäsentää vahvasti stadionien ja niiden merkityksen historia. Vaikka tällä hetkellä kolmen suurseuran identiteettiä määrittää alueen lisäksi kotistadion (AIK:lla Råsunda, Djurgårdens IF:llä Tukholman olympiastadion ja Hammarbyllä Söderstadion), niin historiallisesti tarkasteltuna kotistadionit ovat vaihdelleet paljonkin. Kirjan tunteikas viimeinen luku tekeekin komean kaupunkikierroksen juuri keskeisten stadionien historian ja nykytilan kautta. Olympiastadion oli aikoinaan jokaisen suurseuran kotiareena. Ennen Olympiastadionia sen paikalla sijaitsi Idrottsparken, Tukholman ensimmäinen moderni urheilupaikka, jossa kaikki isommat seurat pelasivat. Råsundan stadion rakennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1910. Vuonna 1937 se rakennettiin uudestaan, ja siitä saakka se on ollut AIK:n kotikenttä. Hammarbyn nykyinen kotiareena, Söderstadion, sen sijaan rakennettiin vasta vuonna 1967, Johanneshovs Idrottsplatsin paikalle. Omista kotistadioneistaan huolimatta Hammarby ja Djurgårdens IF ovat pelanneet kotipelejään paikallisvastustajia vastaan Råsundassa. Nyt Solnaan on rakenteilla Swedbank Arena, joka tulee olemaan Ruotsin maajoukkueen kotikenttä. Allsvenskan-otteluiden kannalta sitä tultaneen pitämään liian suurena. Pelipaikkojen lisäksi Cederqvist panee merkille teknisten seikkojen, kuten valaistuksen kehityksen ja television, vaikutukset.

Stockholms fotbollshistoria 1880-2010 kiinnittää paljon huomiota myös siihen, kuinka maahanmuutto on vaikuttanut ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Tällä ilmiöllä on tietenkin ollut vaikutuksensa myös jalkapalloon – ja vaikutussuhde on ollut molemminpuolinen. 1950- ja 1960-lukujen työperäiset muuttoliikkeet Ruotsiin (ja Tukholmaan) tulivat enimmäkseen Jugoslaviasta, Kreikasta ja Italiasta. Usein nämä maahanmuuttajat perustivat omia seurojaan (Tukholmassa tunnetuimpana kreikkalaisten Akropolis IF) sen sijaan, että olisivat liittyneet jo olemassa oleviin tukholmalaisiin seuroihin. Osin tähän vaikuttivat myös ruotsalaisseurojen päättäjien ennakkoluulot. Ensimmäinen merkittävä poikkeus oli Cederqvistin mukaan vuonna 1977 Djurgårdens IF:n Vito Knezevic, joka oli tullut Ruotsiin jo 4-vuotiaana. Knezevicin mukaan vaikka hänkin kohtasi rasismia, niin länsimaisesta kulttuurista tulevana hän oli vähemmän rasismin kohteena kuin myöhemmin Afrikasta tai muslimimaista tulleet.

Cederqvist kertoo, että 1980- ja 1990-luvuilla katsomoissa näkyi ajoittain jopa natsisymboleita, mutta ongelmat ovat pitkälti väistyneet sekä monikulttuurisuuden arkipäiväistymisen että järjestäytyneiden kannattajien rasisminvastaisen työn ansiosta. Yhteiskunta on muuttunut, ja viime vuosilta tunnetaan jo tapaus, jossa mestarijoukkueen tärkeä, maahanmuuttajaperheeseen syntynyt pelaaja käytti säännöllisesti otteluissaan huivia, jota koristi hänen maahanmuuttajaenemmistöisen lähiönsä nimi (AIK:n vuoden 2009 mestarijoukkueen tähti Rinkebystä eli Martin Kayongo-Mutumba). Mielenkiintoisena esimerkkinä ruotsalaisen huippujalkapallon kehityksestä on syytä mainita myös aramealaismaahanmuuttajien vuonna 1977 perustaman södertäljeläisseuran Syrianska FC:n nousu Allsvenskaniin kaudeksi 2011. (Merkillepantavaa on itse asiassa myös se, että Södertäljen kahdesta isosta seurasta toinenkin, eli Assyriska, on maahanmuuttajien perustama – ja pelasi Allsvenskanissa vuonna 2005.)

Kuten muuallakin maailmassa, myös Tukholmassa on järjestäytyneen naisjalkapallon historia melko nuorta. Joka tapauksessa Stockholms fotbollshistoria 1880-2010 -teoksessa on oma lukunsa sillekin. Naisjalkapallo oli pitkään erikoisuus, jota ei otettu vakavasti. Ruotsin mestaruudesta pelattiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1973, mutta yhtä kansallista sarjaa (alueellisten lohkojen sijasta) alettiin pelata vasta vuonna 1988 Damallsvenskanin perustamisen myötä. Naisjalkapallon yleisömäärät ovat Tukholmassa edelleen melko pieniä. Maahanmuuttajanaisia tai maahanmuuttajaperheeseen syntyneitä naisia seuroissa pelaa yhä vähän: Cederqvistin mukaan yleinen ilmiö on valitettavasti se, että monet lopettavat jo teini-iässä, jolloin heiltä aletaan vaatia enemmän vastuuta kotona. Se, kuinka kauan maahanmuuttajatytöt jatkavat pelaamista, riippuu kuitenkin paljon siitä, kuinka monennen sukupolven maahanmuuttajaperheestä on kyse.

Kuten jo todettiin, Cederqvist käsittelee lisäksi paljon myös järjestäytynyttä kannattajatoimintaa ja yleisön käyttäytymistä, joten palatkaamme lopuksi vielä aiheeseen, josta tämä arvio alkoi… Nykyiset massatason ultra-käyttäytymismallit ovat olleet Ruotsissa toiminnassa vasta melko lyhyen aikaa. Cederqvistin mukaan vuodesta 1998 (jolloin AIK voitti mestaruuden) alkaen kannattajaryhmät kasvoivat Tukholmassa valtavasti. Ryhmät ovat asettaneet stadionien tunnelmaan entistä vahvemmin omat tunnusmerkkinsä, samalla kun niistä itsestään on tullut tifoineen ja lauluineen yleisöä vetäviä tekijöitä. Kasvun myötä alakulttuuriset ominaisuudet ovat pitkälti kadonneet ja toiminnasta on tullut normaalimpaa. Cederqvistin haastatteleman AIK:n kannattajan mukaan vielä 1980-luvulla kannattajatoiminta oli alakulttuuri. Puhuttiin sadoista ihmisistä, siinä missä nyt esimerkiksi Råsundalla saattaa olla AIK:n kotipeleissä pohjoispäädyssä tuhansia ultria.

Kasvun myötä myös ryhmiä on lukumääräisesti enemmän, ja pirstaloitumista tapahtuu. Tukholman tunnetuimmat ovat kuitenkin edelleen Järnkaminerna (Djurgårdens IF), Black Army (AIK) ja Bajen Fans (Hammarby). Yhteiskunnan monikulttuuristuminen taas ei ole näkynyt ainoastaan kentällä vaan myös kannattajaryhmien koostumuksessa – mikä on lisäsyy sille, että rasismilla on vain vähän sijaa katsomoissa.

Kannattajaryhmien aiheuttamat ongelmat eivät ole uusi asia, mutta tällä vuosituhannella ongelmat ovat joka tapauksessa selvästi lisääntyneet. Tunnetaan jopa tapauksia, joissa pelejä on jouduttu keskeyttämään joko pysyvästi tai väliaikaisesti: esimerkiksi Hammarby – AIK 2004, Hammarby – Djurgårdens IF 2006 ja AIK – Hammarby 2008 (kumpikin ottelu). Näiden järjestyshäiröiden aiheuttama turvattomuus on luultavasti yksi syy viime vuosien pienentyneisiin yleisömääriin. Lisäksi seurat ovat ajoittain menettäneet yhteistyökumppaneita ultrien aiheuttaman negatiivisen julkisuuden vuoksi. Ottelutapahtumiin liittyvien häiriöiden lisäksi jotkut ultrat saattavat tyytymättömiä ollessaan uhkailla pelaajia tai seuran johtohahmoja. Lisäksi kannattajien “firmoilla” on tapana sopia keskinäisiä tappeluita – muualle kuin stadionien lähelle ja muulloin kuin ottelupäivinä.

Positiivisempana esimerkkinä kannattajaryhmien voimasta voidaan nostaa esille kampanjointi niiden toiminnan olosuhteita koskevissa asioissa. Vuonna 2008 AIK:n ja Hammarbyn kannattajat vastustivat Ruotsin palloliiton päätöstä, jonka mukaan vierasjoukkueen täytyy maksaa osa turvallisuuskustannuksista saamatta kuitenkaan osaa lipputuloista. Kannattajat boikotoivat vierasotteluita – joskus siten, että matkustivat kyllä ottelupaikkakunnalle, mutta ripustivat lakanansa stadionin ulkopuolelle ja pitivät meteliä siellä.

Ongelmia ja juuri jalkapalloyleisölle ominaisia käyttäytymismalleja on kuitenkin ollut niin kauan kuin jalkapallossa on ollut järjestäytynyttä kilpailutoimintaa. Esimerkiksi Olympiastadionin pilsnerimyynti lopetettiin vuonna 1925, koska humaltuneet katsojat aiheuttivat ongelmia ja olutpulloa saattoi hyvin käyttää myös heittoaseena. Tämä tietenkin lisäsi alkoholin salakuljetusta stadionille. 1920- ja 1930-luvuilla erityisesti kansainvälisten otteluiden yhteydessä esiintyi järjestyshäiriöitä, mikä tuntuu erikoiselta nykyajan näkökulmasta, löytyväthän sitoutuneimmat ja kiihkeimmät kannattajat nykyään lähes poikkeuksetta seura- eikä maajoukkuejalkapallosta. Cederqvistin mukaan seurajalkapallossa häiriöt olivat 1920- ja 1930-luvuilla yleisempiä Allsvenskania alemmilla tasoilla, joissa maantieteellisesti läheisten kaupunkien tai seutujen kilpailuasetelma korostui.

1950-luvusta taas on ensinnäkin sanottava, että se on yleisömäärissä edelleen ykkönen. 1958 pelattiin maailmanmestaruuskisat Ruotsissa (isäntämaan saadessa hopeaa), ja 1950-luku oli myös suurten ruotsalaisten ammattilaisjalkapalloilijoiden (erityisesti kolmikko Gunnar Gren, Gunnar Nordahl ja Nils Liedholm) vuosikymmen. 1950-lukua koskeekin Ruotsissa aivan erityinen nostalgia aikakautena, jolloin yleisöä riitti eikä huligaaneja ollut, mikä pitääkin paikkansa. Ongelmilta ei tietenkään täysin vältytty, mutta Cederqvistin mukaan suurempia rähinöitä oli harvoin. Yhteiskunnan normit olivat nykyistä kiinteämmät. Jengejä oli, mutta jalkapallokatsomot eivät olleet niiden toimintaympäristöjä. Auktoriteetit toimivat yhteiskunnan eri alueilla kattavasti, eikä alakulttuureita omine arvoineen ja lakeineen ollut läheskään siinä määrin kuin nyt. Kannattajien sitoutuminen omaan seuraansa ei myöskään määrittänyt heidän identiteettiään ja elämäntapaansa vastaavasti kuin nyt.

Mille aikakaudelle sitten voidaan sijoittaa nykyaikaisen kannattajatoiminnan alkupiste? Cederqvist sijoittaa sen vuoteen 1970 ja Hammarbyn kannattajiin, jotka olivat nähneet televisiosta, kuinka Englannissa katsomoissa laulettiin, ja aloittivat vastaavan toiminnan Hammarbyn kotiotteluissa. Lisäksi pukeutumiseen kuuluivat seuran värein komistetut kaulaliinat. 1970-luvun puoliväliin mennessä järjestäytyneet kannattajaryhmät sitten alkoivat vakiintua. Välittömästi ilmenivät myös modernin kannattajakultturin synkät kääntöpuolet. Syksyllä 1970, samana päivänä kun Hammarbyn kannattaja hyökkäsi järjestysmiehen kimppuun Norrköpingissä, IFK Göteborgin kannattajat aiheuttivat Örebrossa rähinän, jota pidetään edelleen modernin ruotsalaisen huliganismin alkupisteenä. Vakava väkivaltainen tapaus sattui myös vuonna 1973 Hammarbyn ja Djurgårdens IF:n välisessä ottelussa, jossa Hammarbyn tasoitettua Djurgårdens IF:n humaltunut kannattaja hyökkäsi Hammarbyn pelaajan kimppuun – tapaus, joka nykyään saisi valtavaa huomiota mutta joka tuolloin nähtiin vain outona yksittäistapauksena. Vielä 1970-luvun ajan järjestyshäiriöt olivat kuitenkin pitkälti suunnittelemattomia ja alkoholiin liittyviä – eivätkä sellainen jatkuva ilmiö kuin nykyaikana, jolloin poliisin läsnäolokin on aivan toisessa mittaluokassa.

1970-luvun loppuun mennessä kannattajaryhmillä oli jo kiinteät paikkansa katsomoissa ja vakiintuneet tapansa pitää esillä seuran värejä. Jo tässä vaiheessa kannattajat ottivat aktiivisesti kantaa seuran asioihin, kuten esimerkiksi Hammarbyn kannattajat erään ottelun siirtämiseen Söderstadionilta Råsundaan. 1970-luvun lopulla tapahtui myös “kolmen suuren” kannattajaryhmistä pahamaineisimman eli Black Armyn perustaminen (tosin virallinen perustaminen tapahtui vasta 1981). Vähitellen myös media alkoi säännöllisesti viitata kannattajakulttuuriin.

Cederqvist toteaa, että erään tulkinnan mukaan kannattajaryhmien perustamisen vaiheessa oli kyse nuorten kapinasta seurajohdon ja istumapaikkakatsojien establishmentia vastaan – vastaavalla tavalla kuin punk oli kapina rock-musiikin establishmentia vastaan. Nuoret etsivät uusia identiteettejä uusissa konteksteissa, ja yhteiskunnalliset alakulttuurit yleistyivät. Kannattajaryhmistä monet löysivät yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä luovia sekä ylläpitäviä ryhmäsymboleita. Katsomo taas toimi eräänlaisena sosiaalisena pyramidina, jossa erikseen olivat nuoremmat vasta-alkajat sekä järjestäytyneiden kannattajien kova, päätöksiä tekevä ydin. Keskeistä alakulttuurissa oli itsenäisyys – itsenäinen vierasottelumatkojen järjestäminen ja itsenäinen normien luominen. Myös tiedon tuottamisen tavat olivat itsenäisiä – jälleen kuten punk-kulttuurissa. Fanzine-julkaisujen määrä oli sittemmin suurimmillaan 1990-luvulla, ennen internetin läpimurtoa.

Stockholms fotbollshistoria 1880-2010 on mukaansa tempaava ja monipuolinen teos tukholmalaisen jalkapallon eri puolista. Vaikka mukana on paljon myös yhteiskunnallisesti kiinnostavaa ja opettavaista tietoa, niin varmastikaan ilman jalkapallokiinnostusta kirjaa ei jaksa lukea. Kieli on ruotsin kieltä vähän käyttävällekin kohtuullisen helppoa, joten aiheen kiinnostaessa kyseessä on ilman muuta suositeltava teos. Myös kuvitus lisää kirjan kiehtovuutta. Ottaen huomioon, mikä vaikutus ruotsalaisella kannattajakulttuurilla on ollut Suomeen, tällä kirjalla pitäisi olla kysyntää myös Suomessa. Kirjan lukeminen voi myös avartaa mieliä havaitsemaan, kuinka urheilullisesti kiinnostavaa sekä elävää jalkapallokulttuuria riittää myös suurimman mediahuomion keräävien sarjojen tuolla puolen.

toukokuu 1, 2011   1 Comment

Kolmivuotissuunnitelman riekaleita

Juntta, Ylioppilasteatteri

[4/24/11 1:38:05 PM] aksepettersson: onko teatteri, Veikko, vielä kiinnostavaa?

[4/24/11 1:38:25 PM] Veikko Nuutinen: kevyt kysymys

[4/24/11 1:38:34 PM] aksepettersson: hahahah

[4/24/11 1:38:38 PM] Veikko Nuutinen: mitä mieltä ite oot?

[Read more →]

toukokuu 1, 2011   1 Comment

Työväentutkimus-vuosikirja 2010: Aktivismi

Jiri Sironen

Työväenperinne-Arbetartradition ry julkaisee Työväentutkimus-vuosikirjaa yhdessä Kansan Arkiston, Työväen muistitietotoimikunnan, Lenin-museon, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran, Työväenliikkeen kirjaston, Työväenmuseo Werstaan ja Työväen arkiston kanssa. Vuosikirja koostuu hieman pidemmistä artikkeleista, vuoden aikana julkaistujen opinnäytteiden esittelyistä ja kirja-arvosteluista. Lisäksi julkaisijatahot esittelevät toimintaansa tiedonkierto-otsikon alla. Vuoden 2010 vuosikirjan teemana on aktivismi.

toukokuu 1, 2011   1 Comment

Muotokuvassa Nikita Hrustsov

Antti Ronkainen

Hrustsov oli kylmäpäinen jätkä eikä pelännyt tehdä päätöksiä. Moskovan puoluejohtajana hän oli lähettänyt 8 500 luokkapetturia ammuttavaksi ja yli 30 000 vankileireille osana Stalinin vainoja. Kun Hrustsov piti vuoden 1956 puoluekokouksessa Stalinin vastaisen nelituntisen “salaisen puheensa”, kansanedustajat pyörtyilivät, saivat sydänkohtauksia ja pari teki itsemurhan. Stalinin häpäisyä seuranneet kansannousut jouduttiin tukahduttamaan verisesti.

[Read more →]

toukokuu 1, 2011   4 Comments

Megafoni 02/10, “oikeisto”

Edellisen numeromme teemana oli vasemmisto. Sen loogisena jatkeena tämän julkaisun teemana on oikeisto. Tunne vihollisesi.


Sisällys:

Ingressejä voit selata alta.

marraskuu 7, 2010   2 Comments

Pääkirjoitus: Megafonin yksi askel oikealle

Edellinen numeromme oli omistettu vasemmistolle – ja vasemmiston kriisille. Kriisin syiksi määritimme esimerkiksi luokka-analyysin hylkäämisen, talouspoliittisen osaamisen puutteen, keskittymisen abstrakteihin arvoihin materiaalisten etujen kustannuksella, politiikan pelkistämisen parlamentarismiksi, oman ympäristöpoliittisen linjan puutteen sekä eritoten sen, että puoluevasemmiston suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin on katkennut. Lisäksi voimme nimetä vielä yhden syyn nimittäin politiikan käsittämisen pelkästään hallinnoinniksi, yhteisten asioiden hoitamiseksi. Konsensuspolitiikan ja positiivisten vibojen nimissä on unohdettu, että politiikassa on kysymys myös, ja ennen kaikkea, konfliktista. On aika siirtyä vasemmiston kriisin märehtimisestä tutkimaan vihollista. [Read more →]

marraskuu 7, 2010   1 Comment

Talouspopulismin ABC

Miika Kabata & Antti Ronkainen

PerusSuomalainen-lehden päätoimittaja Harri Lindell pani lusikkansa kriisisoppaan ja arvioi talouskriisin syitä ja seurauksia elokuun PerusSuomalainen-lehdessä (Talouskriisien syyt ja seuraukset, PerusSuomalainen 10/2010). Lindellin pääkirjoitus lienee hyväntahtoista ymmärtää perussuomalaisen talouspopulismin virallisinta kärkeä edustavana kannanottona. [Read more →]

marraskuu 7, 2010   11 Comments

Vihan päivät

Markus Termonen

Viha on nyt pinnalla. Tietyt aiheet – erityisesti maahanmuutto ja seksuaalivähemmistöt – herättävät tunteita, joista yksi tärkeimmistä on viha. Samalla juridisessa valmistelutyössä korostetaan viharikosten ongelmaa.* Kyse ei ole niinkään vihan näkyvyydestä yhteiskunnallisessa keskustelussa, vaan pikemminkin vihan läsnäolo osoittaa keskustelun mahdottomuuden osapuolten ollessa hyvin etäällä toisistaan. Tätä kuvastaa sekin, että ei ole olemassa yksimielisyyttä edes siitä, onko “viha” oikea nimitys.

[Read more →]

marraskuu 7, 2010   No Comments

Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio

Kalle Seppä

Voittajien ikonografia palautuu aina hetkeen, jolloin toisen maailmansodan päätöshetkillä keskitysleirien portit avautuvat ja vapautus saapuu. Mustavalkoiset kuvat juoksevat nopeina: sätkynukkemaisista sotilasmarsseista kirjarovioihin, hysteerisistä puheista massoille aina viimeiseen bunkkeriin. Sitten raunioita ja ruumiskasoja. Ihmisiä ja raunioita. Ihmiset ja rauniot on myös Julius Evolan teoksen nimi. Siinä hän kuvaa ihmisen tilaa modernissa. Tilaa, jossa kaikki kosketus menneisyyteen ja traditioon on menetetty. Radikaali oikeistolainen mytologia viittaa usein alkuperään, traditioon ja menetettyyn sakraaliseen kosketukseen. Perikato on eräänlainen vakio-olettamus radikaalissa oikeistolaisessa traditiossa, kuten Hannah Arendt kirjoittaa.

[Read more →]

marraskuu 7, 2010   1 Comment

Miesliike nyt?

Katariina Mäkinen

Ei ole aivan selvää, mitä miesliike Suomessa tarkoittaa. Tosiasiallisesti ei ole olemassa yhtä yhtenäistä miesliikettä, pikemminkin erilaisten toimijoiden tuottamaa liikehdintää erilaisissa yhteyksissä. Viimeisen parin vuoden aikana “miesasia” on noussut voimakkaasti esille mediassa (viimeisimpänä Ylen ohjelmasarja Suoraa puhetta), ja esimerkiksi puolueissa on perustettu miespoliittisia toimintayksiköitä ja eduskunnassa miesverkosto. Erilaiset miesliikkeen osaksi mielletyt toimijat (tutkijat, psykologit, poliitikot, blogistit) ovat kuitenkin usein keskenään eri mieltä “miestoiminnan” tavoitteista ja keinoista [1]. Kaikki eivät myöskään identifioidu miestoimijoiksi mutta siitä huolimatta jollakin tavoin osallistuvat miestoiminnan tuottamiseen. [Read more →]

marraskuu 7, 2010   49 Comments